VAROITUS: synkkää luettavaa. Ette välttämättä halua kysyä tätä itseltänne.
Olen itse 15-v poika ja olen pohtinut viime aikoina erästä erittäin synkkää ja ahdistavaa kysymystä. Kysymys liittyy tilanteeseen, joka todennäköisesti on lapsiaan rakastavalle äidille tai isälle elämänsä synkin mahdollinen.
Eli, esitän kuvitteellisen tilanteen:
Heräät kopissa, josta ei ole ulospääsyä. Kopissa ei ole muita kuin sinä ja pöytä, jonka päällä on televisio ja kolikko. Televisio avautuu itsestään. Murhaaja alkaa puhua sinulle ruudun välityksellä ja kertoo, että on siepannut kaksi lastasi(ainoat lapsesi) ja on valmiina tappamaan heidät molemmat. Hän antaa sinulle 10 minuuttia tehdä valinnan: valitset kumman lapsistasi hän tappaa. Jos kieltäydyt valitsemasta, hän tappaa molemmat, eli toisin sanoen annat molempien lapsiesi kuolla. Televisio sulkeutuu ja ruudulle ilmestyy digitaalinen kello, joka näyttää kymmentä minuuttia. Kun aika loppuu, sinun on täytynyt tehdä valintasi.
Mitä tekisit? Katsoisitko mielesi synkimpiin kolkkiin ja yrittäisit löytää vastauksen, kumpaa rakastat enemmän. Vai kieltäytyisitkö tekemästä mitään niin kauhistuttavaa, kuin asettaa toinen lapsistasi toisen yläpuolelle ja kieltäytyisit valitsemasta, vaikka se tietäisikin molempien kuolemaa. Eli siis, kumpi lopulta merkitsisi enemmän, rakkaus(olen varma, että jompikumpi heistä on siltikin sinulle tärkeämpi, vaikka et itse sitä itsellesi myönnäkään tai edes halua tietää kyseistä faktaa) vai kunnia? Vai ottaisitko kolikon ja päättäisit sattuman varassa(kruuna tai klaava)? Vai yrittäisitkö miettiä, kumpi heistä ansaitsisi elää enemmän(ikä, luonne). Mitä tekisit?
Kymmenen minuutin kuluttua televisio avautuu uudestaan ja sinulla täytyy olla vastaus valmiina lapsiesi sieppaajalle.
Tiedän, että kysymys on kammottava ja livenä en missään nimessä kysyisi tätä. Kuitenkin tuo synkkyys ja valinnan voima kiehtovat minua, varsinkin koska en ole vanhempi ja siten kylmempi asian suhteen.
Vastaa jos haluat. Et kuitenkaan välttämättä halua. Joskus totuus saattaa olla liian inhottava. Ja jos tiedät jotain elokuvia, jotka käsittelevät todella synkkiä moraalisia valintoja niin kerro minulle. Entien aihetta käsittelevä näkemäni elokuva on Yön ritari(Batman-elokuva), joka ei alhaisen ikärajansa takia kunnolla päässyt aiheeseen.
Olen itse 15-v poika ja olen pohtinut viime aikoina erästä erittäin synkkää ja ahdistavaa kysymystä. Kysymys liittyy tilanteeseen, joka todennäköisesti on lapsiaan rakastavalle äidille tai isälle elämänsä synkin mahdollinen.
Eli, esitän kuvitteellisen tilanteen:
Heräät kopissa, josta ei ole ulospääsyä. Kopissa ei ole muita kuin sinä ja pöytä, jonka päällä on televisio ja kolikko. Televisio avautuu itsestään. Murhaaja alkaa puhua sinulle ruudun välityksellä ja kertoo, että on siepannut kaksi lastasi(ainoat lapsesi) ja on valmiina tappamaan heidät molemmat. Hän antaa sinulle 10 minuuttia tehdä valinnan: valitset kumman lapsistasi hän tappaa. Jos kieltäydyt valitsemasta, hän tappaa molemmat, eli toisin sanoen annat molempien lapsiesi kuolla. Televisio sulkeutuu ja ruudulle ilmestyy digitaalinen kello, joka näyttää kymmentä minuuttia. Kun aika loppuu, sinun on täytynyt tehdä valintasi.
Mitä tekisit? Katsoisitko mielesi synkimpiin kolkkiin ja yrittäisit löytää vastauksen, kumpaa rakastat enemmän. Vai kieltäytyisitkö tekemästä mitään niin kauhistuttavaa, kuin asettaa toinen lapsistasi toisen yläpuolelle ja kieltäytyisit valitsemasta, vaikka se tietäisikin molempien kuolemaa. Eli siis, kumpi lopulta merkitsisi enemmän, rakkaus(olen varma, että jompikumpi heistä on siltikin sinulle tärkeämpi, vaikka et itse sitä itsellesi myönnäkään tai edes halua tietää kyseistä faktaa) vai kunnia? Vai ottaisitko kolikon ja päättäisit sattuman varassa(kruuna tai klaava)? Vai yrittäisitkö miettiä, kumpi heistä ansaitsisi elää enemmän(ikä, luonne). Mitä tekisit?
Kymmenen minuutin kuluttua televisio avautuu uudestaan ja sinulla täytyy olla vastaus valmiina lapsiesi sieppaajalle.
Tiedän, että kysymys on kammottava ja livenä en missään nimessä kysyisi tätä. Kuitenkin tuo synkkyys ja valinnan voima kiehtovat minua, varsinkin koska en ole vanhempi ja siten kylmempi asian suhteen.
Vastaa jos haluat. Et kuitenkaan välttämättä halua. Joskus totuus saattaa olla liian inhottava. Ja jos tiedät jotain elokuvia, jotka käsittelevät todella synkkiä moraalisia valintoja niin kerro minulle. Entien aihetta käsittelevä näkemäni elokuva on Yön ritari(Batman-elokuva), joka ei alhaisen ikärajansa takia kunnolla päässyt aiheeseen.
Vastaukset 35
Vanhimmat
Sophie joutuu natsien keskitysleirille kahden pienen tyttärensä kanssa, missä hänelle sanotaan, että hän saa pitää vain toisen tytöistään. Hänen pitää valita kumman hän pitää. Hän tietää, että toisen kohtalo on kaasukammioon joutuminen. Sophie ei tietenkään halua valita kumman pitää, niin vartijat tarttuvat toiseen tyttösistä ja Sophie huudahtaa spontaanisti: "Ei, ei, älkää viekö häntä!" Keskitysleirin vartijat tulkitsevat niin, että Sophie on nyt tehnyt valintansa ja palauttavat tytön, mutta ottavat toisen siskoksista hänen tilalleen. Sophie huutaa kuin eläin, kun tyttö viedään. Molemmat pienet tytöt menehtyvät keskitysleirillä, mutta Sophie itse jäää elämään kauhean traumansa kanssa. Mahtoiko kaasukammioon viety lapsi luulla, että äiti rakasti häntä vähemmän? Tuollaisessa tilanteessa ei kukaan osaa tehdä mitään valintaa. Valinta on aina väärä. Sellaisen valinnan eteen asettaminen on hirveää kidutusta ihmiselle, jolla on useampia lapsia.
Sophiella oli tyttö ja poika, hän valitsi pojan ja luopui ensin tytöstä. Ei sillä kyllä ole merkitystä, yhtä hirveä olisi valita.
näin siitä joskus TV ssä n. 2/3 akka nai nai ja nai. ja oli niin symmpis , >>>>> pelkkä pillu.
Ai johtukos se siitä että antoi tytön murhattavaksi. Joo sehän katui, enkä minä ymmärtänyt soosoos märkäpillu sieltä ne lapset tulee.
Tuntuu kamalalta tietää, että joku edes pohtii näin kamalaa aihetta. Toivon mukaan et tee gallupia kuvaamaasi tekoa varten oikeasti. Että kaikkien äitien lapset pysyvät turvassa.
totuus nyt vain on, että tälläiset karmeat asiat ovat myös kiinnostavia. Synkkyys on aina kiehtonut ihmisiä. Tyydyn ihan vain elokuviin, jos haluan nähdä tilanteen käytännössä.
sama, kuin jos pitäisi valita, kumman jalan antaa amputoida, jos molemmat ovat terveitä. Ja vielä ilman kivunlievitystä.
Ei sillä ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Mietipä sinäkin kauniina kesänä jotakin mieltäylentävämpää, eimerkiksi, kuinka voisit auttaa vanhempiasi kotihommissa.
Mietin sitäkin.
Kuitenkin, en pidä itseäni henkisesti sairaana, vain koska pohdin näin synkkää aihetta. Eihän hyviä kirjoja ja elokuvia kovin paljoa syntyisi, jos ihmiset eivät uskaltautuisi miettimään pelottavia asioita.
Kummanko vanhemmistasi sinä uhraisit ensin?
Tarkoittaisiko valinnan teko välttämättä sitä että rakastaa toista enemmän kuin toista. Valintatilannehan on myös se, tekeekö tuossa valinnan (ja saa pitää edes yhden lapsen) vai kieltäytyykö valitsemasta (ja menettää molemmat). Jos vanhempi rakastaa molempia lapsiaan, on tavallaan sama kumman valitsisi.
Työskentelen mm. sellaisten vanhempien parissa jotka ovat menettäneet lapsensa päihteille ja/tai vakavalle psyykkiselle sairaudelle (lähinnä skitsofrenia). Sellaiset vanhemmat, joilla on vain yksi lapsi, surevat myös sitä että heidän ainoa lapsensa on sairastunut, vakavasti päihdeongelmainen jne. ja siten vanhemmat eivät pääse kokemaan lapsen ja lastenlasten tuottamaa iloa samalla tavalla kuin terveen lapsen kautta. Eli vaikkei se lapsen sairastumisen tuomaa surua poistaisikaan että on useampia lapsia, tilanne olisi kuitenkin lohdullisempi, kuin että se ainoa "menee". Tämä liittyy aiheeseen siinä mielessä että kyse ei välttämättä ole lasta kohtaan koetusta rakkaudesta, vaan siitä että vanhemmuuden odotetaan tuottavan iloa ja muita myönteisiä asioita yleisellä tasolla, ei niinkään yksittäiseen lapseen kohdentuen. Jos menettää kaikki lapsensa, menettää kaiken sen mitä vanhemmuudelta odotti ja on saanut. Siksi aloittajan kuvaama tilanne voisi olla perusteltavissa valintana haluaako pitää edes yhden lapsen. Senhän voisi vaikka arpoa... sillä kun puhutaan mistä tahansa rakkaudesta (mitä se sitten kenellekin onkaan), ei se ole varmaankaan asteikolla mitattavissa. Rakastamme ihmisiä erilaisista syistä, joita tuskin voi laittaa paremmuusjärjestykseen, ei vaikka olisi kyse omista lapsista.
Toki joku voi kokea rakastavansa jotain lastaan enemmän kuin toista, jos sille aloittaja haluaa hakea vahvistusta. Mutta sekin voi vaihdella tilanteittain ja vuosien mittaan. Ei mikään muuttumaton fakta.
Kysymyksesi on sikäli kiinnostava, että olen sitä tai sen kaltaista itsekin pohtinut joskus. Olen siis neljän lapsen äiti, mutta tuollainen kiinnostaa silti.
Oma vastaukseni on, että tekisin ratkaisun järkipohjalta. Tuo tarkoittaa sitä, että ilman muuta tekisin valinnan (kun kerran on ilmiselvää, että vaihtoehtoina on toinen tai ei kumpikaan). Tekisin valinnan myös siinä tapauksessa, että jos en itse valitsisi, niin teloittaja valitsisi toisen ja vain toisen.
Valintani perustuisi siihen, kumpi selviäisi tilanteesta paremmin jäätyään jälkeen. Niin kamalaa kuin sen täytyy olla lapselle tajuta tai ajatella, että toinen lapsi oli tärkeämpi, se on vain yksi hetki, kunnes on kuollut ja silloin tilanne on ohi. Niinpä tärkeämpää olisi se, kumpi selviäisi paremmin sisaruksen menetyksestä. Jos esimerkiksi toinen lapsista on huomattavan nuori, vaikka alle kaksivuotias, hän ei todennäköisesti muistaisi tilannetta ainakaan kovin selvästi enää isompana ja muistikuvat sisaruksestaankin on aika olemattomat, jos niitä yleensä on. Myös luonne voisi ratkaista asian, toisenlaisella luonteella selviää tilanteesta paremmin kuin toisella. Jos tällaista eroa ei olisi, niin silloin se olisi käytännössä arpapeliä.
Toisaalta voisi myös ajatella, että kummallekin sisaruksen menetys tuolla tavoin on liian iso asia selvittäväksi, joten olisiko parempi antaa molempien mennä? Tai toisaalta onko itse enää sen jälkeen niin järjissään, että pystyisi huolehtimaan jälkeenjääneestä.
Pahin tilanne olisi mielestäni se, jos pitäisi valita, kumpi lapsista joutuu loppuelämän kidutukseen vaikka jonnekin pedofiililuolaan tai muuhun vastaavaan. Silloin valinta olisi todella paljon vaikeampi, kun kumpikaan ei pääse tilanteesta "helpolla" ja itseään ei voi edes lohduttaa sillä, että lapsi on nyt turvassa eikä kidu (kuten kuolleena). Siinä vaiheessa alkaisin jo pohtia vaihtoehtoja, että pitäisikö molemmat päästää päiviltä itse säästääkseen heidät tuskalta...
Joo, toivottavasti ei koskaan tarvitse tosissaan miettiä tällaisia asioita.
on sitä pienempi mitä enemmän lapsia on.
teinipoika niine synkkine ajatuksinesi. Juuri tuollaiset kieroon kasvaneet teinit joilla ei ole yhtään ns. maalaisjärkeä tai oikeaa todellisuudentajua elämästä ovat vaaraksi yhteiskunnalle.
Siksi meidän enemmän elämänkokemusta omaavien tehtävä on kertoa näkemyksiämme ja kokemuksiamme nuorten todellisuudentajun kasvattamiseksi, ei patistaa hoitoon ja olla heti nimeämässä kieroon kasvaneeksi tai yhteiskunnalle vaaralliseksi.
Aloittajan kirjoitus tuntuu synkältä ja tylyltä,m utta mitä hän siinä oikeasti pohtii? Rakkautta, äitiyttä, vaikeita valintoja. En usko että on menossa kaappaamaan naapurin mukuloita sadistiseen kokeiluunsa.
Ja jos haluaa olla astetta tylympi aloittajaa kohtaan, voisi enemmänkin kyseenalaistaa vastenmielisen, pitkälti jenkkisyntyisen roskaviihteen, jossa erilaisilla väkivalta-asetelmilla viihdytetään ihmisiä. Johan mtv3:n ja nelosen lastenohjelmat on yhtä räiskettä ja tappelua. Siitä sopii sitten ponnistaa kasvu-uralle pienen lapsukaisen. Ei ihme että syntyjä syviäkin pohditaan samanlaisin tyylein kuin alkuperäislähteissä.
Aloittaja aloitti keskustelun asialliseen sävyyn, hänellä on ajattelun ja sanavapaus. Se että ajattelee jotain, ei tarkoita että on tekemässä niitä.
Olipa karmaiseva kirjoitus, vaikka vähän hymyilyttikin "synkkyys" sanan kohdalla. Et sinä ole 15 - vuotias poika, jos oletkin niin kumman hyvin ja selkeästi osaat tuoda asiasi esille kirjoituksessasi.Ehkä oletkin. Mutta sen voin sanoa, että synkkyydestä sinä et tiedä vielä mitään. Rukoillaan kaiken maailman jumalia, ettei koskaan tarvitsekaan tietää. Minä voisin vastata, että kuolen itse ennemmin kuin katson kummankaan lapsen kuolemaa. Minä en tekisi sitä "valintaa". Olen joutunut jo lapsieni isän hautaamaan ja voin kertoa sinulle, että se synkkyys joka sieltä tulee, se ei katoa milloinkaan.
Ymmärrän kyllä, että ihmisillä on sellainen kuva 15-vuotiaista, että he ovat Call of Duty-videopeliä hakkaavia "skeittareita", jotka eivät ajattele. Tämä ei pidä paikkaansa. Jotkut ovat(ehkä), mutta he juuri näkyvät eniten. Itsellänikin kesti hetken huomata, että yllättävän moni 15-vuotias ajattelee paljonkin asioita ja olen jo jutellut monista kiinnostavista jutuista kavereiden kanssa. Me emme ole näitä "bilettäjiä", mutta emme tietääkseni myöskään häiriintyneitä sosiopaatteja.
Juuri tämän virheen mielestäni ihmiset (kuten sinä) tekevät: he luulevat että olemme kaikk samanlaisia ja ajattelemme kaikki samalla lailla. Se ei pidä paikkaansa, vaikkei nyt täyttä huuhaata olekaan. Mutta tiedän kyllä myös, että about puolet teinesitä on täysin ajattelemattomia öykkäreitä, jotka viisastuvat myöhemmin ja suurella todennäköisyydellä kärsivät huonosta itsetunnosta. Kaikki eivät kuitenkaan tällaisia ole.
Tuossa ensimmäisessä viestissä juurikin panostin kirjoitukseen, että minut otettaisiin vakavasti ja kysymykseni ymmärrettäisiin. Kyllä 15-vuotiaskin voi osata kirjoittaa. Omasta mielestäni tuo esittämäni kysymys on kaikessa mahdottomuudessaan ja synkkyydessään juuri sellainen, joka todennäköisesti mietityttää monia nuoria. Se on selkeä kysymys.
Minua vaivaannuttaa, että näin kiinnostavista asioista ei voi keskustella kunnolla, koska ne ovat liian pelottavia monien mielestä. Sama koskee esim. synnynnäisiä pedofiilejä tai psykopaatteja. Heidät leimataan pahoiksi, koska ovat sellaisia mitä ovat. Eikö näin joskus tehty homojenkin kanssa? Myönnän, että psykopaatit ja pedofiilit pitäisi lukita telkien taakse, jos he ovat vaarallisia, mutta eihän heidän "sairautensa" ole heidän omaa syytään. Muutenhan meidän pitäisi tuomita myös homot ja autistit. Nämä ovat hyvin yksinkertaisia kysymyksiä, joita pohdin yhtenään. Väitätkö, että alle 20-vuotias on kykenemätön ajattelemaan? Ajattelu voi olla yksinkertaista, mutta jotainhan meidän päässämme liikkuu.
Ja kyllä, varsinkin tällä palstalla herätän tod. näköisesti eniten hysteriaa. Ei niin, ettenkö leimaisi kaikkia äitejä hermoraunioiksi, mutta... sanonpahan vaan.
Oletettavasti nuo, jotka pitävät tällaista pohdintaa ovat itse sellaisia, jotka eivät koskaan sitä harrasta. Itse olen myös pohtinut kaikenlaisia mielenkiintoisia aiheita jo hyvinkin nuoresta, joten olen suorastaan ihmeissäni, jos kukaan 15-vuotias ei niitä pohtisi. Nuorten kanssa on sikäli mukava spekuloida kaikenlaista, että heillä on vielä ajatuksia, jotka eivät ole kangistunut nyky-yhteisön vaatimuksiin samoin kuin meidän aikuisten usein on.
Saitko haluamasi vastauksen kysymykseesi?
Pari tyydyttävää vastausta tullut, mutta en enempää odottanutkaan. Suurimmalla osalla ei taida olla uskallusta saati halua kertoa rehellistä vastausta(ja tätäkään ei voida pitää totuutena, kukapa tietäisi mitä tekisi moiseen paineen alla). Olen sen sijaan saanut "olet hullu"-vastauksia ja minua ei pidetä kuulemma normaalina. Mitä tämä "normaali" sitten tarkoittaakaan. Omasta mielestäni olen harvinaisen empaattinen ihminen. Eräs kommentti oli mielestäni oikeasti tyhmä; "älä mieti tuollaisia asioita." Miksi en miettisi? Ja todellakin tulen miettimään, veikkaanpa että tämä kommentti vain vahvisti sitä.
Ja tuo otsikko on tosiaan hieman harhaan johtava. Tunnustan tehneeni sen tietoisesti. Riittävän iskevä otsikko nääs vetää ihmisä lukemaan juttuni. Pääasassa minua kiinnostaa tuo valinta. En siis koe itse olevani rakkauden puutteesta kärsivä. Mutta kyllä, minua kiinnostaisi saada rehellinen vastaus siitä, että ovatko kaikki lapset yhtä rakkaita(siis jonkun mielestä, ei yleisesti).
Itse olen myös pohtinut kaikenlaista todella nuoresta asti. Ei se ole silti minusta, kuten ei monesta muustakaan, hirviötä tai yhteiskunnalle vaarallista henkilöä tehnyt. Jos/kun ihminen ajattelee syvällisiä, niin sehän on normaalia. Poikkeuksia on, mutta onneksi niitä on harvassa, enkä usko, että aloittaja on yksi niistä poikkeuksista.
Olisin myös todella ihmeissäni, jos ei kukaan nuori pohtisi tuollaisia asioita. Kaikki eivät vain uskalla tuoda niitä julki, koska heti ollaan leimaamassa joksikin hirviöksi tms. Ja leimaaminen on väärin, se juuri synnyttää niitä patoutumia. Kun ihminen ei tuo esille jotain tiettyä, jota on pähkinyt itse omissa oloissaan liian kauvan, eikä puhu siitä kenellekkään, voi hän masentua pahoin. Tälläisissä keskusteluissa pohtiminenki auttaa joillekkin. Ja joillakin taas on sellainen henkilö, joille voi ja uskaltaa puhua ilman leimaamista.
minä vastaan rehellisesti, koska aloin pohtimaan asiaa ja kauan pohdinkin. Eli vastaus on nyt tämä:
Kummastakaan lapsestani en haluaisi luopua. Yrittäisin viimeiseen asti, että ottaisi minut lapsieni sijasta. Jos se ei kävisi, niin en osaisi valita, en sitten vaikka miten miettisin (vaikka punnitsisin miten paljon tahansa, kumpi elää pidempään tms.), joten luultavasti menisivät molemmat. Mutta kyllä minä tiedän, että sitten menisin itsekkin, oman käden kautta. En pystyisi enää itse elämään, kun tietäisin että lapsia ei enää ole, että joku vei ja tappoi heidät ja minun olisi pitänyt tehdä valinta.
Tämä vastaus voi olla joillekkin raju, mutta näin se vain on minun kohdallani. Kummatkin lapset merkitsevät minulle enemmän kuin maailma, joten en voisi valita heidän väliltään.
Joten, ennemmin uhraan itseni, kuin lapseni.
Tämä eettinen dilemma (valinta rakkaiden välillä) on karuudessaan erittäin tervetullut jokaiselle ihmiselle punnittavaksi. Tositilanteessahan kysymyksessä on kaikkien osapuolien kidutus. Mutta huomatkaa että on eräänlaistä yksisilmäisyyttä olla itse valitsijana. Jotta tämä moraalinen oppitunti kasvattaisi pitää käsitellä em. valintaa myös siten että itse olisi sekä valitun että valituksi jäämättömän roolissa....
Kääntäisin asian myös siihen, että teinipoika joutuisi odotamaan siskon kanssa vastausta kohtalostaan.
Miten teinipoika itse suhtautuisi, jos tietäisi, että toisen kuolema on hetken kuluttua edessä.
Olisiko teinipojalla ymmärrystä vanhempiaan kohtaan? Millaista ratkaisua teinipoika itse toivoisi? Olisiko valis uhrautumaan vaii uhraamaan?
Tässä asetetaan kaikki mahdottoman tilanteen eteen. Jokainen ratkaisu olisi väärin.
Parasta olisi, jos rikollinen joutuisi kiinni ennen kuin se 10 min olisi kulunut.
Miksi muuten näin vanha ongemanasettelu on vedetty esiin? Olemmeko niin raadollisia, että punnitsemme omien perheenjäseniemme murhaamista?
ollaankos sitä katsottu SAW- "kauhuelokuvia" ehkä vähän liikaa...
Saapahan sitä kaikenlaista miettiä, sitä ei vaan koskaan tule tuollaista tilannetta eteen, eikä KUKAAN voi valita lastensa välillä. Minä rakastan jokaista aivan 100% yhtä paljon. Tosin - jos lapsilleni tapahtuisi jotain - tämä kiduttaja ei siitä selviäisi.
Otsikkosi ja tekstisi sivuavat tosiaan, mutta ei kohtaa. Se, että ei lähde pohtimaan esittämääsi kuviota johtunee pitkälti siitä, että tuollaista asiaa ei pysty etukäteen tietämään: ei voi tietää, miten eri asiat saisivat merkityksensä, millä painolla, jos tuollainen eteen tulisi.
Se, että kysyt, rakastatko oikeasti lastasi.. Mitä sinun mielestäsi oikea rakkaus olisi tuossa tilanteessa? Yritätkö esittää, että sitä lasta, jonka jättäisi uhraamatta rakastaisi vähemmän? Tai mitä nyt haluatkaan viestilläsi viestiä. Onko sinulla kenties sisarus, jonka koet olevan vanhemmillesi tärkempi kuin sinä? Etsitkö kenties pointteja, jotka todistaisi sinulle jotenkin tämän?
Niin siis toi ap:han oli vissiin kommentoinut viimeksi vuonna 2010 - se on tän palstan heikkouksia, että ikivanhoja ketjuja pompsahtelee näkösälle tämän tästä. Kiinnostavaahan olis kuulla, miten ap:lla itsellään menee nykyään. Kyllä 15-vuotiaat osaavat fiksusti kirjoittaa, osa siis. Työn puolesta satun tietämään. Ja ovathan he monet siinä vaiheessa elämässään, että just kaikki vistot asiat kiinnostavat, itse luin sen ikäisenä paljon kauhuromaaneja. Ja uskaltavat esittää radikaaleja ja haasteellisia ajatuskulkuja. Kuuluu kasvamiseen ihan luonnostaan ja älykkäältä kaverilta vaikutti ap kyllä.
Mutta se mua jäi vaivaamaan kovasti, kun joku fiksusti esitti hänelle vastakysymyksen, että kumman omista vanhemmistaan hän uhraisi, niin siihen hän ois kyllä minusta saanut vastata, kun kerta itse heitti noin äärettömän inhottavan kysymyksen muille!
totta, täällä ei aina edes tule katsottua aloituspäivämääriä, kun alkaa jo ajatus raksuttaa ja tekee mieli jatkaa keskustelua, joka oikeastaan onkin päättynyt jo aikaa sitten.
Useinhan on niin, että kun on tehnyt mielestään terävän kysymyksen, menee sanattomaksi, kun joutuu itsekin miettimään asiaa toisesta näkökulmasta.
Niin on käynyt tälle 15-vuotiaallekin. Eipä uskaltanut enää kommentoida saamiaan vastauksia.
Nyt on 2 v. kulunut.
Nyt ehkä voisi ajatella asiaa uudelleen. Kysyisikö vielä samaa?
En valitsisi kumpaakaan. Katuisin myöhemmin enemmän sitä että valitsin lasteni väliltä kuin että kumpikin kuolisi.
Johtuuko miettimisesi vain elokuvista, vai tunnetko olevasi enemmän/vähemmän rakastettu kuin sisaresi?
En usko, että siinä tilanteessa mitattaisiin rakkauden määrää. Joku perustehan valinnalle olisi, mutta mikä? En tiedä.
Minulla on neljä lasta - kaikki tärkeitä ja rakkaita. Olisiko joku rakkaampi kuin toinen? Ei minun mielestäni. Mutta joku on aina välillä läheisempi ja se taas vaihtelee kuka kulloinkin on läheisin. Tarvitsevin on jotenkin läheisin. Vaikeaa vaihetta elävä raastaa sydäntä ja on erityisen paljon ajatuksissa ja mielen päällä. Siis läheinen.
Yksi oli vauvana erityisen vaativa, toinen leikki-iässä sairastelujen vuoksi. Murrosiässä sai tyttären vuoksi olla sydän syrjällään. Jokaisella on ollut vaikeat aikansa ja vuotensa - ja silloin juurikin se läheisin paikka äitinsä mielessä ja sydämessä.
Vielä aloittajan esittämään valintatilanteeseen. En voi tietää miten oikeasti toimisin, jos ko tilanteeseen joutuisin. Ja valitsisinko ja millä perusteella. Näin näppäimistön ääressä voisin kuvitella, että kyky selvitä elämästä saattaisi olla vaakakupissa. Jos toisella on hauras mieli ja toisella vahva elämänhallinta....
aika sairasta miettiä tuollaisia asioita, eikö sitä voisi tuonkin ajatuksen uhrata jollekkin tärkeälle ja fiksulle asialle. Vähän omituista jotenkin. vaikuttaa just massamurhaajalta.
Niin ei tällainen kysymys auta lainkaan osoittamaan, rakastaako vastaaja oikeasti lastaan vai ei.
Äskeinen kommentti on jälleen yksi vahvistus sille, mitä olen koko ikäni aavistellut: suuri osa ihmisistä on vain massaa, jotka kieltäytyvät ajattelemasta vaikeita asioita ja kyseenalaistamasta. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka kiusaavat erilaiset hengiltä. Melko primitiivistä.
Liekö kyseessä automaattinen mielenterveyden suojelu vai vain tyhmyys. Mutta mikäs siinä, onhan sitä helpompi elää mustavalkoisessa maailmassa.
No ethän vastannut itsekään.
Mitä ajattelet?
Jospa ratkaisuksi tuleekin se, että äiti tarjoutuu itse surmattavaksi ja lapset jäävät eloon.
Olet murrosiän kynnyksellä ja sinun mielessä pyörii hämmentävät ajatukset ja tunteet. Oli ihan kuin itse olisin voinut kirjoittaa 15 vuotiaana noin. Pohdin kaikkia kamalia ajatuksia valintojen kanssa. (esim. kaksi kamalaa asiaa, kumman valitsisin, kuinka toiset valisisivat jne. ) join paljon, koska se tukahdutti ajatukseni. Käytöskin oli mitä oli. Sain ensimmäisen lapseni ja ajatukset valtasivat jälleen. Kuvittelin itseäni taas kahden vaiheille, ja usein ne olivat kauheita ajatuksia, leikittelyä, kumman valitsen. Minulla todettiin alkavaa realiteetin katoamista. Eli toisin sanoen ahdistushäiriö pakkoajatuksilla. Jos ajatuksesi usein pyörivät tämän "leikittelyn" ympärillä, suosittelen puhumaan jossain.