Avomieheni lähti tänään armeijaan ja tämä on ollut todella raskas päivä. Olen saanut itkukohtauksia pitkin päivää ja asunto tuntuu autiolta ilman miestäni. Olen laittanut melkein kymmenen viestiä tämän päivän aikana vaikka tiedän etteivät he kerkeä vastata. Toivon sydämmeni pohjasta että hän selviää puolella vuodella sillä sekin aika tuntuu ikuisuudelta. Mieheni on paras ystäväni ja ainut jolle voin kertoa kaikki asiat. Nyt kun olen yksin olo on tyhjä. kauhea ikävä
inttilesket! vertaistukea??
inttileski
21814
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Minulla lähti myös mies eilen, jäin kotiin ikävöimään 1v3kk tyttären kanssa :( Viestejä eilen illalla jo onneks sain! :) Mut inhottaa ku ei oo mitää hajua millo ekat lomat tai millon pääsis sotkuun moikkaamaan..
"Jos tyttö jättää sinut varusmiespalveluksen vuoksi, niin se ei ollut oikeaa rakkautta!"
kyllä meillä on oikeaa rakkautta :D yhteinen tytär ja kaikkea :) Enkä ala takertumaan, koitan nauttia tästä ajasta tytön kanssa kaksin, vaikka ikävä on kova..
Mulla lähti tyttökaveri-avokki kanssa inttiin ja samat tuntemukset, vertaistuki olisi nys' paikallaan. Mistäspäin Suomea kirjoitteletten....?
Itku kohtauksia tuli eilen, tuntuu et tämä päivä on vielä pahempi, kun tajuaa ettei se mies tosiaan ole vieressä.. Meillä 2,5vuotias lapsi. Lapsi hokee "isi tulee kohta" tms, niin itse rupean itkemään ja koitan siinä sopertaa, ettei isi tule vielä pitkään aikaan.. EI ole maailmanloppu tämä, mutta kauhea on ahdistus päällä koko ajan...
Pohjois-Savosta päin on täällä ainakin yksi rakastaan ikävöivä inttileski. Ekana yönä en saanut yksin nukuttua ja koko päivän pyörinyt mielessä, että mitähän se rakas tekee tällä hetkellä ja kuinka pärjäilee.
Viestin sain tänään että ei siellä helppoa ole. Ja voin kyllä uskoa. Mutta ei ole täällä kotirintamallakaan :(
lappeenrannasta ollaan me! :)
ekan puhelun armeijasta sain tänään. Kullan kanssa kun alkoi puhumaan väkisin tuli tippa silmään. Sillä oli viisi minuuttia aikaa puhua mutta asiata oli niin kauheasti että aika ei riittänyt millään. Puhelun jälkeen aloin itkemään. Mitä minä teen tämän ikävän kanssa?
Ette te ämmät voi olla tosissanne, siis oletteko henkisesti pikkulapsen tasolla, ikävöinti ja itku kohtauksienne kanssa?
Taas täytyis yrittää olla päivä ilman sitä omaa kultaa. Maanantainahan se vasta alko ja nyt jo on ihan kauhee ikävä! Ainakin kun on joka ikinen päivä nähnyt hänen kanssa ja nyt se ei olekkaa höpöttämässä tossa vieressä :s Mutta ei niin pahaa, ettei jotai hyvääkin... Toisaalta "pieni erossa oleminen " voi tehdä ihan hyvää > Oppii arvostamaan sitä toista siinä vieressä, ettei se olekkaan ihan itsestään selvyys. Onneksi puhelimet on sentään keksitty, ennen ei ollut sitäkään. Ja ainahan se vähän auttaa tän ensimmäisen kaksviikkoa odottamaan, että toinenkin kertoo odottavansa näkemistämme (Eilen kulta laitto: " Sitte ku nähään ni arvaa miltä se tuntuu? Parhaalta, eikö nii?) Ja niinhän se on! Kannattaa vaan yrittää keksiä jotain tekemistä. Jollei muuta ni menee vaikka ulos kävelemään ja pitää kavereihin yhteyksiä.
me "ämmät# todella rakastamme miehiämme ja olemme herkempiä kuin miehet. Jos itkee ikävää jonkin ihmisen vuoksi, todella rakastaa sitä
me ollaan saatu onneks aika menee ihan kivasti, mökkeilemässä käyty ym.. :) Eilen päästiin sotilaskotiin isukkia moikkaamaan! Tosin sille tuli hiukka paha mieli ku otti tytön syliin joka mökötti.. Ei onneks kauaa jaksanu, ku nappasi isiä kaulasta kiinni ja suukotti :) ikävissään se pieni on varmasti,vaikka koittaa olla tosi reipas. Kyl se oli siellä niin komeena että.....!!!! Harmitti jättää sinne :D
miksi ei sais ikävöidä?? Ei suhde ole kunnossa jos ei yhtään ikävä olisi!
niimpä! koittakaahan muutkin inttilesket löytää tänne :D Tahtoisin jo että tulis mies kotiin
Menkää ennemmin jollekkin naisten tunteet palstalle kitisemään, olette kuitenkin isänmaan pettureita ja loisia, kun ette inttiä itse käy.
jotkut tuntee nämä loiset ja petturit yleisemmällä nimellä naiset. katos oletko kuullut, että naisien ei ole pakko käydä armeijaa? :D MUtta olet osittain oikeassa, olen siinä mielessä varmaan isänmaan petturi kun olen pakkoarmeijaa vastaan. siis että armeija ei ole vapaaehtoinen. Olen kyllä kuullut että se on sen takia Suomessa pakollinen että se olisi "pelote" muille maille, että suomella on suuri puolustusvoima.
Me EI kitistä, vaan haetaan samassa tilanteissa olevia muita naisia ja yritetään omia tunteita kertomalla saada omille lohtua, että tiedämme. että emme ole yksin.
(edellisen viestin kirjoittaja lienee mies :D ei naisia ymmärrä...)
(Todellakin edellistä edellisen viestin kirjoittanut lienee mies. Ja kuullostaa vieläpä mieheltä, joka ei ole tavannut koskaan ketään ihmistä, jota todella hänellä olisi ikävä. Enkä viestin sävyn huomioon ottaen ihmettele asiaa yhtään. En todellakaan. Aika katkeraa tekstiä kaiken lisäksi. Mutta en ala ottamaan kantaa siihen, mitkä syyt tukee sitä, että naisten pakkoarmeija ei olisi kauhean fiksua/reilua. Jos näin diplomaattisesti asian ilmaisen. Enkä sano mitä muuta ajattelin sanoa. :) )
Mutta tosiaan. :) Ei tosiaankaan kitistä. Hulluksihan vähemmästäkin tulee, jos seikista läheisin ihminen on tavoitettamattomissa, kaukana ja poissa luota. Ei se lyhyt puhelu kauaa lohduta, kun ikävä taas iskee. Eikä tosiaan lohduta yhtään mikään muukaan.
Luulisi, että ikävä helpottaa intin myötä. Olisikin niin helppoa. Puoli vuotta inttiä rakkaimmalla takana ja puolen vielä edessä. Sitä tässä kirotessa päivät ja yöt.
Kolme viikkoa tässä pitäisi jaksaa seuraaviin lomiin. No, enää kaksi viikkoa ja yksi päivä, muttei paljoa lohduta. Olen todella iloinen, että sain lukea, etten tosiaankaan ole yksin asian kanssa. :) Helpotti ainakin täksi yöksi. Kauheasti jaksamista teille kaikille muille. Kyllä me tytöt yhdessä jaksetaan. ^^
Minäpä annan teille neuvon: MENKÄÄ ARMEIJAAN niin saatte käsityksen siitä paikasta ja loppuu se ainainen marmattaminen kun mies tulee kotiin. Varsinkin nämä 17-20 vuotiaat "kädettömät" pissikset saisivat mennä niin johan oppisivat. Äijä tulee väsyneenä ja nainen odottaa, että häntä palveltaisiin ja sit suuttuu, jos ei palvota 24/7. (Me elämme jo 2010-lukua, emme jollain 1950-luvulla). Kuten kaiken maailman feministit hehkuttavat: "Nainen ei enää ole vain kodin ja hellan välissä, muutosta on tullut" jne..
miks minä marmattaisin kun mies tulee kotiin? Olen ainoastaan onneni kukkuloilla, ja annan myös väsyneen mieheni olla rauhassa niin paljon kuin tahtoo. Kohta mies ollut 2 kk armeijassa ja arkikin on tasaantunut, vaikka ikävä onkin. Lähes joka perjantai ku mies tulee kotiin olen minä se joka sitä palvelee, leivon miehen herkkuruokia ja melkeimpä "palvelen" sitä. Kato ei kaikki naiset ole semmoisia sinun käsityksen mukaisia "kädettömiä pissiksiä". Kyllä meitä ihan aitojakin kunnon naisia löyty!!!
Täälläkin yksi melko tuore inttileski. Poikakaveri pukeutui nyt tammikuussa armeijan vihreisiin ja lähti palvelusta suorittamaan. Tänään tuli tieto että vuodenhan se siellä on :,(
Täällä kirjoittaneet ovat erilaisessa tilanteessa kuin minä. Lapsia, tai asutte samassa asunnossa. Sympatiat teille ja paljon jaksamista.
Olemme seurustelleet n. 4 kuukautta. Silti ikävä tuntuu joskus hyvinkin musertavalle, vaikka poikkis ei intissä ole ollut vielä edes kokonaista 2 kuukautta. Elämme kaiken hyvän lisäksi kaukosuhteessa. Välillämme on reippaasti yli 200 kilometriä. Yhteydenpito oli kuitenkin tiivistä. Päivittäistä skypeilya. Nyt hyvä että toinen ehtii edes soittaa, mutta ei se ole sama asia.
Emme oikeastaan näkisi muutenkaan kuin viikonloppuisin, sillä molemmat opiskelevat, mutta silti tieto että toinen on intissä tuntuu välillä todella inhottavalle.
Ikävää on myös äärimmäisen vaikea purkaa... Ja välillä poikkiksen kertomukset hänen arjestaan saavat minut suuttumaan. En tiedä miksi tai oikeastaan mille. Kullalleni en ole vihainen, ainoastaan tilanteelle. Parisen kertaa poikkis on iltalomalla joutunut katkaisemaan puhelun, kun tulee komennus tai sitten olen joutunut kuuntelemaan käskytystä kännykän kautta. Ehkä se on oma negatiivinen suhtautumiseni auktoriteetteihin ja kaikenlaiseen hierarkiaan.
Onko muilla samanlaisia kokemuksia tai tuntemuksia asiasta?
Onko tää ihan kuollu keskustelu täällä? :D ite myös oon inttileski, tosin jo plussan puolella, kun aamuja on enää 60 ja tosiaan sellaset 10kk takana tätä leskeyttä! Ei sentään lapsia ole, mutta kuitenkin yli puoltoista vuotta yhessä ollaan oltu. Että rankkaa on. :( EI kai se siihen nii paljon ees vaikuta että kuinka kauan on yhessä oltu tms. Aina se ero kipeetä tekee!