Hei kaikille.
Ajattelin tällaista ketjua että olisi kiva kuulla yksinäisten tarinoita eli miten "päädyitte" yksinäisiksi tai miten koette yksinäisyyttä?
Olen kolmekymppinen syrjäänvetäytyvä miestyyppi joka kuitenkin joskus ajatteli että voisi löytää sopivan ympäristön jossa olla sosiaalinen kun kuitenkin sosiaalisuus on tietyllä tavalla hallussa kuitenkin.
Mutta se niin ei ole tapahtunut ja itsenäisyyteni sekä tietty erakkomaisuus on ajanut minua ihmisistä erilleen. Varsinkin nyt kun ei ole muutamaan vuoteen näkynyt edes tyttöystävän puolikasta, kaverit ovat perustaneet perheitä niin sitä huomaa olevansa aika yksin. Ehkä se on jo liian tuttu ja totuttu asioiden tila että joku illan vietto porukassa yms. alkaa tuntua jo vieraalta touhulta. Samoin kuin ei oikein sopeudu suomalaiseen kulttuuriin (juomiseen, saunomiseen, mökkeilyyn, omakotiperhe-elämään yms.) ja tapoihin sekä ei ole ihan perusheppu luonteeltaan niin tuntee ittensä ulkopuoliseksi. En valita kun on osittain oma valintani. Tunne ihmisiä jotka todella ovat yksin ja olen myös yrittänyt tehdä tuttavuutta varsinaisiin yksinäisiin, aika huonoin tuloksin tosin. Seuraa on löytynyt lähinnä netistä ja se ei korvaa reaalimaailman tuttavuuksia. Sitä kuitenkin ettii omalla laillaan erikoisia ihmisiä vaikka muutkin kelpaavat mutta vaikea se on iän karttuessa.
Ehkä minun tapauksessa minun on tarkoituskin on olla usein yksin vaikka yleensä olen se aktiivisempi ja jopa avoimempi osapuoli. Pettymyksiäkin on joukossa joka vain on lisännyt erakkomaisuuttani. Sitähän ei tiedä mistä jonkun uuden tuttavuuden hiuskiehkura pilkistää toki ;)
Olis kiva kuulla ihmisten tuntemuksia, kertomuksia itsestään ja liittäkää toki sukupuoli ja ikä mukaan.
Ehkä tämän avulla opittaisiin jotain yksinäisyydestä, yksinäisistä ja niin syistä kuin seurauksista.
Purkakaa sydäntänne, mutta jätetään haukkumiset ja negatiiviset toisten nälvimiset pois.
Ajattelin tällaista ketjua että olisi kiva kuulla yksinäisten tarinoita eli miten "päädyitte" yksinäisiksi tai miten koette yksinäisyyttä?
Olen kolmekymppinen syrjäänvetäytyvä miestyyppi joka kuitenkin joskus ajatteli että voisi löytää sopivan ympäristön jossa olla sosiaalinen kun kuitenkin sosiaalisuus on tietyllä tavalla hallussa kuitenkin.
Mutta se niin ei ole tapahtunut ja itsenäisyyteni sekä tietty erakkomaisuus on ajanut minua ihmisistä erilleen. Varsinkin nyt kun ei ole muutamaan vuoteen näkynyt edes tyttöystävän puolikasta, kaverit ovat perustaneet perheitä niin sitä huomaa olevansa aika yksin. Ehkä se on jo liian tuttu ja totuttu asioiden tila että joku illan vietto porukassa yms. alkaa tuntua jo vieraalta touhulta. Samoin kuin ei oikein sopeudu suomalaiseen kulttuuriin (juomiseen, saunomiseen, mökkeilyyn, omakotiperhe-elämään yms.) ja tapoihin sekä ei ole ihan perusheppu luonteeltaan niin tuntee ittensä ulkopuoliseksi. En valita kun on osittain oma valintani. Tunne ihmisiä jotka todella ovat yksin ja olen myös yrittänyt tehdä tuttavuutta varsinaisiin yksinäisiin, aika huonoin tuloksin tosin. Seuraa on löytynyt lähinnä netistä ja se ei korvaa reaalimaailman tuttavuuksia. Sitä kuitenkin ettii omalla laillaan erikoisia ihmisiä vaikka muutkin kelpaavat mutta vaikea se on iän karttuessa.
Ehkä minun tapauksessa minun on tarkoituskin on olla usein yksin vaikka yleensä olen se aktiivisempi ja jopa avoimempi osapuoli. Pettymyksiäkin on joukossa joka vain on lisännyt erakkomaisuuttani. Sitähän ei tiedä mistä jonkun uuden tuttavuuden hiuskiehkura pilkistää toki ;)
Olis kiva kuulla ihmisten tuntemuksia, kertomuksia itsestään ja liittäkää toki sukupuoli ja ikä mukaan.
Ehkä tämän avulla opittaisiin jotain yksinäisyydestä, yksinäisistä ja niin syistä kuin seurauksista.
Purkakaa sydäntänne, mutta jätetään haukkumiset ja negatiiviset toisten nälvimiset pois.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Näin jälkeen päin osaan määritellä sen alkaneen syksyllä 1998, varsinainen diagnoosi (keskivaikea masennus) tehtiin kuitenkin vasta 2002, josta alkaen olen ollut SSRI-lääkityksellä.
Kevät on hyvää aikaa, kesä menettelee, mutta syksy ja talvi ovat helvettiä. Töissä olen kuitenkin koko ajan pystynyt käymään. Olen myös mukana kaikenlaisessa vapaaehtois- ja yhdistystoiminnassa, eli tuttavapiiri on tosi laaja. Työhön sisältyy esillä olemista, verkostoitumista... sen paremmin työnantajani, työkaverini kuin yhdistystuttavani eivät voisi kuvitella kuinka yksinäinen oikeasti olen.
Viimeinen parisuhde päättyi kolme vuotta sitten, mies olisi halunnut viettää kaiken vapaa-ajan erilaisissa kissanristiäisissä ja loput yhdessäoloajasta sängyssä. Minulla ei ole haluja syksyllä eikä talvella kun lääkitys joudutaan tuplaamaan. Sen jälkeen en ole edes oikeasti haaveillut suhteesta, koska sellaista miestä ei olekaan joka ei vonkaisi seksiä.
Kaiken kruunaa köyhyys. Töissä siis olen mutta niin pienituloinen ettei ole varaa matkustella, käydä ulkona syömässä, teatterissa, elokuvissa jne. Seuraa tuollaisiin menoihin saisin varmasti ja usein minuakin pyydetään mukaan, mutta keksin tekosyitä miksi en voi lähteä.
Tuntuu että kun joutuu töissä ja luottamustehtävissä olemaan sosiaalinen niin vapaa-ajalla ei jaksa olla tekemisissä kenenkään kanssa. Yhtään sellaista ystävää ei ole, jonka kanssa viettäisin aikaa tai edes soittelisin.
Nainen olen ja ikää yli 40.
Kiitos tarinastasi.
Itse haluisin kuulla tosiaan miten ihmiset ulkoisesti kokevat yksinäisyyttä (eivät löydä seuraa) ja toisaalta sisäisesti (eivät tunnu kuulevansa joukkoon).
Mielestäni tuossa on tosi ikävää että olet kuitenkin luottamustehtävissä hoitamassa toisten asioita muttei sitten ole varaa tuulettaa itseään. Uskoisin että masentuneisuuskin helpottaisi hieman erilaisten menojen myötä eikä samat asiat pyörisi päässä.
Uskon että se on yksi syy miksi yksinäiset kokevat masennusta eli häpeän lisäksi ei ole virikkeitä ja alkaa tietynlainen noidanpyörä joka toisaalta on tietyllä tavalla turvallinenkin vaihtoehto koska kaiki ulkopuolinen voi tuntua luontaantyötävältä.
"sen paremmin työnantajani, työkaverini kuin yhdistystuttavani eivät voisi kuvitella kuinka yksinäinen oikeasti olen. "
Joo, minä uskon että tämä on aika yleinen tila että jopa lähimmät ihmiset eivät tunnista esimerkiksi luonteeltaan muuten sosiaalisen ihmisen yksinäisyyttä.
Esimerkiksi olen joskus joillekin sanonut olevani syrjäänvetäytyvä (vihjaissut että olen aika yksin) ja olen saanut vastaan lähinnä hämmästelyä, omituisia katseita ja jopa naurua koska heidän kokemuksensa minusta on huumorintajuinen, nokkela, fiksu, tarmokas, ohjaava jne.
"Yhtään sellaista ystävää ei ole, jonka kanssa viettäisin aikaa tai edes soittelisin. "
Tämä on ikävää. Toinen ikävä juttu on jos on aina itse joka ottaa yhteyttä muttei kukaan kysele itsensä perään.
Se ettei kukaan kaipaa muussa mielessä kuin "hyötynä" voi olla aika raskasta.
Yleensä lörpöttelen ummet ja lammet, mutta yritän nyt tiivistää.
Kun olin lapsi, perhe vetäytyä omiin oloihinsa lähinnä isän tahdosta (joka joi aina vaan enemmän). Peruskoulussa minulla oli lähinnä yksi ystävä, joka liukeni elämästäni kun aloin yläasteella kääntyä sisäänpäin ja masentua (ilmeisesti aika vakavastikin). Kiusaamista oli tottakai. Ekassa työharjoittelussani eräs ihminen kohteli minua epäoikeudenmukaisesti ja sillä kertaa päätin petrata ja aloin meikata ja pukeutua sen ajan muodin mukaan.
Lähdin kotoa mahd. pian ja aloin seurustella. Koska minulla ei ollut ystäviä enkä ollut muutenkaan erityisen rohkea, tapasin miehiä kirjeenvaihdon kautta. Jämähdin suhteeseen sellaisen miehen kanssa jolla oli vakavia mt- ja seksuaalisuuden ongelmia, samaan aikaan koin burn outin ja isäni kuoli. Jätin kaiken: miehen, yhteisen talon, työn... Aikanaan löysin uuden miehen ja hänellä oli taipumus saada raivokohtauksia mitättömistä asioista.
Ainoa ystäväni oli nyt ex-mieheni, joka teki itsemurhan. Samoihin aikoihin olin työllistyksessä jossa taas sain jonkun ihmisen aiheettomasti kimppuuni. Ilmeisesti minussa on jotain ärsyttäviä piirteitä, esim. se että naivisti höpötän aina kaikki asiani kaikille ja tätä sitten käytetään hyväksi. Lähdin työllistyksestä kesken kaiken, olin jo muutenkin ollut varsin masentunut. Muutaman vuoden kuluttua päädyin lopulta eläkkeelle masennuksen ja ahdistuksen vuoksi.
Koska töissä oli ollut näitä hankalia kohtaamisia naisihmisten kanssa, en pyrkinyt mitenkään hankkimaan naispuolisia ystäviä. Miespuolisia tuli vain seurusteluyrityksistä ja kaikki tällaiset katosivat aina aikanaan.
Vajaan 13 v jälkeen kumppanini jätti minut toisen naisen takia. Nyt minulla ei ole ketään. Ei enää edes sitä miestä jolle toimin seuraneitinä pitkään. Olen 41-vuotias ja mitään tai ketään ei näytä löytyvän. Olen erinäisiä deittisaitteja käynyt läpi ja laitellut ilmoituksia. Toki vastauksia tulee, mutta mikään ei tunnu miltään. Pari inhottavaa kokemusta on jo ehtinyt kumminkin kertyä tässä jätetyksen tulemisen jälkeen. En suostunut toista kertaa tapaamaan yhtä miestä ja hän haukkui minut pataluhaksi, vääristeli ja käänteli kaikki asiat mitä olin puhunut varsinkin mt-ongelmistani. Toinen mies jonka olisin halunnut tavata lupaili vakijuttua ja häipyi sen siliän tien. Kolmatta joka kiinnosti kovin en tavannut edes ekaakaan kertaa kun hänelle aina kertyi (teko?)syitä ettei taaskaan sovi. Neljäs josta meinasin kiinnostua oli niin selkeästi maanisesti seksin perään että annoin suosiolla olla. Kaipaan kyllä lihan iloja, mutta en halua olla värkit sisäkkäin 24/7!!!
Tuntuu ettei miehistä ole tarjolla kuin täysin tärähtäneitä ja täysin kokemattomia, enkä tiedä jaksanko alkaa poikuuksia poistelemaan. Koska minulla on omat mt-ongelmani en voi tietenkään odottaa että saisin aivan terveen kumppanin, mutta eihän masennus ja ahdistus sitä tarkoita että järkeä ei voisi ja saisi kumminkin olla siellä päässä.
Minulla on sattunut niin ikävästi, että ne parhaat kaverit ovat aina muuttaneet pois. Lapsuuteni 1. paras kaveri muutti Turkuun, asun itse Helsingissä. 2. paras kaveri muutti Kuopioon. Kyllähän yhteyttä pidetään edelleen, mutta tuollaisen välimatkan takia ei niin usein vain nähdäkään.
3. paras kaveri muutti myös ja alkoi hengailemaan uusien kavereiden kanssa. Yhteys katkesi.
Myöhemmin yksi hyvä kaveri muutti myös pois Riihimäelle, 4. paras kaveri lähti Lappeenrantaan opiskelemaan ja niin kaksi muutakin kaveria lähti opiskelemaan Lappeenrantaan ja Hämeenlinnaan.
Joidenkin kavereiden kanssa yhteys on katkennut, huomasivat kai etteivät tykkääkään minusta ja toisten kanssa samoin huomasin, etten pidäkään eräistä heistä: Pari aika törkeää hyväksikäyttäjä-narsistikaveria ollut, jotka alkoivat kohtelemaan minua todella huonosti ja inhottavasti. Jotkut lopettivat yhteydenpidon kun lopetin päihteidenkäytön.
Kaksi ystävää minulla on säilynyt lapsuudesta, hekin tosin asuvat ihan eripuolilla kaupunkia ja ovat nykyään muutenkin täysin erilaisia ihmisiä kuin minä. Näen heitä melko harvoin, mutta heidän ansiostaan en kuitenkaan ole totaaliyksinäinen, vaan voin hakeutua heidän seuraansa. Kuitenkin tunnen aika usein yksinäisyyttä.
Nyt tässä viime syksystä olen saanut neljä uutta kaveria. Tosin yhden näistä kanssa tuli riitaa enkä vielä tiedä miten se lopulta vaikutti väleihimme. Yksi soittelee minulle usein, mutta emme ole "soulmeittejä," ihan samalla aaltopituudella. Hän on kyllä mukava ja ihana ihminen, mutta tiedän ettei meistä mitään sydänystäviä koskaan tule. Kaksi näistä kaksi ovat sellaisia, joihin yhteydenpito tuntuu olevan kokonaan minun varassani. Eivät siis itse koskaan soita tai pyydä minua minnekään. Ehkä asia vielä ajan myötä muuttuu, katsotaan nyt. Mutta menneisyydessä olen huomannut monen olevan tällainen, joka ei itse pidä oikeastaan ollenkaan yhteyttä. Olen antanut sellaisten kavereiden pudota suosiolla pois elämästäni, kyllähän ihminen pitää yhteyttä niihin ihmisiin, joihin haluaa pitää. Tai niin luulisi ainakin. Ehkä minut on vaan helppo unohtaa.
Olen käynyt läpi paniikkihäiriön ja vaikean masennuksen, joka on nykyään lievä. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Minulla on paljon kokemuksia ilkeästä kohtelusta esim. työpaikalla ja koulussa, joten pelkään, ettei minusta pidetä eikä minua hyväksytä joukkoon, siitä on paljon aiempaa kokemusta.
Viihdyn hyvin kahdenkesken tai pienessä porukassa, isommissa laumoissa tuntemattomien ja huonosti tuntemieni keskellä menen kipsiin ja alan saamaan ahdistus- ja pelkotiloja aiempien sosiaalisten traumojeni takia vastaavista tilanteista. En osaa olla porukoissa.
Itse olen muuten hyvin ystävällinen, kiltti ja aito persoona. Saan muut ihmiset nauramaan, ja koen, että yleensä ihmiset kyllä pitävät minusta. Luulen, etteivät ihmiset voi kuvitellakaan, kuinka yksinäinen lopulta olen, vaan olettavat minulla kyllä olevan kavereita.
Minusta kyllä pidetään, mutta jostain syystä ei kuitenkaan niin paljon, että haluttaisi tutustua paremmin ja pitää itsekin yhteyttä. Ehkä ihmisillä on jo tarpeeksi kavereita ja menoa, ettei uusia ystäviä tarvita.
"Ajattelin tällaista ketjua että olisi kiva kuulla yksinäisten tarinoita eli miten "päädyitte" yksinäisiksi tai miten koette yksinäisyyttä? "
Ihan hyvän keskustelun aloitit, olen itsekin miettinyt aloittaa uuden keskustelun tällä palstalla just tästä aiheesta.
Mulla itselläni suurimmat syyt yksinäisyyteen ovat olleet just melko samanlaisia mitä sulla, itsekään kun en ole koskaan välittänyt tästä perussuomalaisesta elämästä, kuten mm. ryyppäämisestä, mökkeilystä, omakotitalohaaveilusta, urasuunnitelmista ja muista vastaavista jutuista. Lisäksi olen kotoisin suht pieneltä paikkakunnalta, jossa melkein kaikki ihmiset tuntevat toisensa jotain kautta ja ilmapiiri on ollut aina siellä kaikkea poikkeavuutta kammoava ja ahdasmielinen, eli vähänkään eri mieltä olevien ihmisten on siellä vaikea löytää mistään oman kaltaistaan seuraa.
Edes Helsinkiin muuttaminen ei ole tuonut mulle mistään uusia kavereita, kun en ole käynyt pariin vuoteen juuri missään muualla kun töissä ja kotona. Töiden kautta on aivan mahdotonta tutustua uusiin ihmisiin, kun suurin osa työkavereista pitää mua lähinnä tylsänä tyyppinä, kun mulla ei ole just näitä tyypillisiä perussuomalaisia elämäntavoitteita, eikä mua kiinnosta yhtään facebook, bilettäminen ja ryyppääminen.
"Olis kiva kuulla ihmisten tuntemuksia, kertomuksia itsestään ja liittäkää toki sukupuoli ja ikä mukaan.
Ehkä tämän avulla opittaisiin jotain yksinäisyydestä, yksinäisistä ja niin syistä kuin seurauksista."
Ikää mulla on 28v ja olen siis miespuolinen henkilö Helsingistä. Saat laittaa vaikka sähköpostia jos haluat ja muut voi kyllä kanssa kirjoittaa jos haluavat, eli osoite on siis [email protected]
Että elämä on jatkuvaa janaa onnistumisten ja epäonnistumisten välillä. Se on asia joka tekee tästä elämisen arvoista ainakin minulle, vaikka olenkin raskaasti tappiolla. Mutta ilman eilisen tappioita en olisi sama mies.
Ikää on 18v, mutta silti tuntuu jo nyt kuin kaikki ovet paremaan olisi suljettu. Syitä on niin ympäristössä kuin minussa. Asun perheeni kanssa maalla, pitkän matkan päässä julkisista kulkuyhteyksistä, vaikka samalla olen koko ikäni jännittänyt uusia vuorovaikutustilanteita.
Sisäinen yksinäisyys (joukkoon kuulumattomuus) suorastaan raastaa sieluani nytkin, vaikka toisaalta olen aika avuton nettisuhteissa jo pelkän kokemattomuuden vuoksi. Viimeistään yläasteen koulukiusaamisesta asti olen vain saanut kipeitä muistoja, ulkopuoliseksi jäämisestä kerta toisensa perään.
Näin siitäkin huolimatta, että nykyisessä opintopaikassani on panostettu juuri ulkopuolisuuden kaikinpuoliseen ehkäisyyn. Edesmenneen lukuvuoden kokemus oli, että "kaikilla" oli joku jonka kanssa jutella, minulla ei KETÄÄN. Kevään mittaan en enää kestänyt enkä pystynyt keskittymään opintoihini. Mutta koska mihinkään muualle en ole toistaiseksi päässyt, on jatkettava vielä seuraava vuosi samassa talossa.
Aloittajaan viitaten lienee aikamoinen haaste minulle saavuttaa 30v, näin totaalisessa yksinäisyydessä kuin sen koen. Nyt olen elänyt vajaan vuoden ilman ainuttakaan nettikontaktia, kaiken reaalimaailman ulkopuolisuuden täytteeksi. Oman jaksamisen kannalta tilanne on aivan kestämätön. Sieluni suorastaan huutaa, kärsii ja itkee ;( muiden perään. En voi kuitenkaan lähteä noin vain. Ei ole duunia eikä rahaa, äiti on köyhä eikä hänen nykyinen miehensä (vanhempani ovat eronneet) varmaankaan piittaisi. Oman paikkakuntani lukioon EN voi palata. Jo ensimmäinen opintopäivä siellä epäonnistui täysin tässä joukkoon kuulumattomuuden kurimuksessa.
Nykyään elän vain niistä 2000-luvun alun muistoista, joita minulle on jäänyt pienestä mutta merkittävästä yhteenkuuluvuudesta muun luokan kanssa. Muu aika tuhraantuikin niihin ******** pleikkareihin ja tietokoneisiin, joiden pariin sitten jäin sosiaalisuuden tuntuessa ylivoimaiselta. Sisään koodattu seurallisuus ja kaipuu on silti AINA vaivannut, kun sisäinen ulkopuolisuus on masentanut esim. loma-aikoina.