Nyt on keinot vähissä ja tunnen olevani maailman huonoin äiti.
Eli meillä on 2,5 vuotias poika ja maaliskuussa hänelle syntyi pikkuveli. Alkuun kaikki meni hyvin, mutta sitten alkoi vanhemman pojan käytös muuttua kovasti, pikkuveljen puremista, lyömistä (tai no läpsäisyjä), lelujen ja tavaroiden heittelyä, tiputtelua yms. Ilmeisesti huomasi, että pikkuveli tuli jäädäkseen. Lisänä tietenkin uhma.
Missä vaiheessa mustasukkaisuuden pitäisi alkaa vähentyä? Mielestäni olemme tehneet kaikkemme, että hän tietäisi olevansa edelleen yhtä rakastettu kuin ennenkin, sanottu hänelle suoraan, kehuttu tekemisiä ja vauvan hoitoa yms, vietetty kahdenkeskistä aikaa, ja välillä vauvakin on joutunut huutamaan kurkku suorana kun teen asioita ja leikkejä loppuun vanhemman kanssa.
Sitten nukuttaminen on toinen suuri ongelma, ehkä sekin on kytköksissä mustasukkaisuuteen. Meillä on selkeät iltarutiinit ja nukkumaan mennään aina rauhallisina, mutta kun on sänkyyn päästy ja alettu lukemaan iltasatua tai laulamaan tuutulaulua, niin sitten alkaa ensin touhuaminen. Yritän olla reagoimatta siihen, mutta sitten alkaa kitinä ja seinän potkiminen yms. Muuta keinoa en tähän vielä ole keksinyt kuin että sanon lähteväni pois, jos ei rauhoitu, ja aina pois joudun lähtemään. Sitten alkaa itku "äiti tule takaisin" ja takaisin menen kun hän tulee pois sängystään. Vien takaisin ja lähden pois, jolloin taas itketään ja huudetaan äitiä takaisin. Taas menen takaisin viemään häntä sänkyyn ja jään kokeeksi, josko olisi rahoittunut. Sitten alkaa "äti mene pois" huudot. Ja koko ajan itketään kovempaa. Tilanne päättyy siihen, että hän loppujen lopuksi rauhoittuu kun jään viereen ja nukahtaa. Tähän menee sellainen puoli tuntia, tunti.
Tuntuu tosi pahalta kun nukahtaminen aina tapahtuu pahalla mielellä. Vielä pahemmalta tuntuu kun joudun hänelle sanomaan lähteväni ja jättäväni hänet yksin nukkumaan, koska muuten tilanne jatkuisi loputtomiin. Nyt varsinkin kun pikkuveli syntyi ja hän tuntee olonsa/tilansa/itsensä uhatuksi muutenkin. Pelkään pahoin, että olen itse tehnyt nukahtamisesta ison peikon hänelle. Itku on taas kerran tuloillansa.
Onkohan tämä vain vaihe 2-vuotiaan uhmassa? Milloinkahan mahtaa helpottaa mustasukkaisuus ja nukahtaminen... Jos jollain on kokemusta tällaisista tilanteista/tapahtumista niin kuulisin mielellään kantasi asiaan. Ja tietysti keinoja selvitä tästä..
Eli meillä on 2,5 vuotias poika ja maaliskuussa hänelle syntyi pikkuveli. Alkuun kaikki meni hyvin, mutta sitten alkoi vanhemman pojan käytös muuttua kovasti, pikkuveljen puremista, lyömistä (tai no läpsäisyjä), lelujen ja tavaroiden heittelyä, tiputtelua yms. Ilmeisesti huomasi, että pikkuveli tuli jäädäkseen. Lisänä tietenkin uhma.
Missä vaiheessa mustasukkaisuuden pitäisi alkaa vähentyä? Mielestäni olemme tehneet kaikkemme, että hän tietäisi olevansa edelleen yhtä rakastettu kuin ennenkin, sanottu hänelle suoraan, kehuttu tekemisiä ja vauvan hoitoa yms, vietetty kahdenkeskistä aikaa, ja välillä vauvakin on joutunut huutamaan kurkku suorana kun teen asioita ja leikkejä loppuun vanhemman kanssa.
Sitten nukuttaminen on toinen suuri ongelma, ehkä sekin on kytköksissä mustasukkaisuuteen. Meillä on selkeät iltarutiinit ja nukkumaan mennään aina rauhallisina, mutta kun on sänkyyn päästy ja alettu lukemaan iltasatua tai laulamaan tuutulaulua, niin sitten alkaa ensin touhuaminen. Yritän olla reagoimatta siihen, mutta sitten alkaa kitinä ja seinän potkiminen yms. Muuta keinoa en tähän vielä ole keksinyt kuin että sanon lähteväni pois, jos ei rauhoitu, ja aina pois joudun lähtemään. Sitten alkaa itku "äiti tule takaisin" ja takaisin menen kun hän tulee pois sängystään. Vien takaisin ja lähden pois, jolloin taas itketään ja huudetaan äitiä takaisin. Taas menen takaisin viemään häntä sänkyyn ja jään kokeeksi, josko olisi rahoittunut. Sitten alkaa "äti mene pois" huudot. Ja koko ajan itketään kovempaa. Tilanne päättyy siihen, että hän loppujen lopuksi rauhoittuu kun jään viereen ja nukahtaa. Tähän menee sellainen puoli tuntia, tunti.
Tuntuu tosi pahalta kun nukahtaminen aina tapahtuu pahalla mielellä. Vielä pahemmalta tuntuu kun joudun hänelle sanomaan lähteväni ja jättäväni hänet yksin nukkumaan, koska muuten tilanne jatkuisi loputtomiin. Nyt varsinkin kun pikkuveli syntyi ja hän tuntee olonsa/tilansa/itsensä uhatuksi muutenkin. Pelkään pahoin, että olen itse tehnyt nukahtamisesta ison peikon hänelle. Itku on taas kerran tuloillansa.
Onkohan tämä vain vaihe 2-vuotiaan uhmassa? Milloinkahan mahtaa helpottaa mustasukkaisuus ja nukahtaminen... Jos jollain on kokemusta tällaisista tilanteista/tapahtumista niin kuulisin mielellään kantasi asiaan. Ja tietysti keinoja selvitä tästä..
Vastaukset 2
Vanhimmat
jos isä suorittaisi tämän nukuttamisen.
Isän kanssa samanlaista...