Kerron lyhyesti taustat...
Ongelmani alkoivat kahvikuppineuroosin ja sosiaalisen jännittämisen myötä n. 16-vuotiaana. Selvisin vuoden Propralilla pahimmista tilanteista, jonka jälkeen aloitin Seronil-lääkityksen ja vuoden mittaisen terapian. Tämä tuntui auttavan jonkin verran, sillä sen jälkeen lukuunottamatta yksittäisiä ikäviä tilanteita taisin pärjätä ihan hyvin 21-vuotiaaksi saakka. Valmistuin tuolloin koulusta aj siirryin työelämään.
Muutin noin vuosi sitten pienemmältä paikkakunnalta pääkaupunkiseudulle töiden ja seurustelusuhteen perässä. Lääkitys oli tuolloin lopetettu - koin, etten sitä enää tarvinnut. Meni ihan hyvin elämässä, vaikka alkuvaiheissa olikin ihan outoa asua PK-seudulla ja kaipuu kotiin oli suuri. Jokseenkin vuosi oli hyvin hetkinen töiden ja aikuisopintojen vuoksi, mutta tämä kiireinen yhdistelmä tuntui pitävän ajatukseni poissa paniikkioireista ja uskoinkin olevani osittain parantunut.
Kevään mittaan, kun kiire helpotti, alkoivat pahat oireilut, jotka jatkuvat yhä tähän päivään saakka. Pahimmillaan olen miettinyt itsemurhaakin, ja tulevaisuus näyttää todella synkältä. Loppujen lopuksi pelkoni rajoittaa vielä aika vähän elämääni: lähinnä tuskaa tuottavat ruokailu- ja esiintymistilanteet, muutoin selviän sosiaalisesta kanssakäymisestä. Aloitin myös Sertonil lääkityksen tähän ja Propral on siinä sivussa. Nykykään mulla on myös univaikeuksia, jotka eivät kyllä ainakaan helpota ongelmaa. Olen käynyt juttelemassa tästä pari kertaa työterveyshuollon lääkäreille ja psykiatrille, mutta ei siitä ole hyötyä ollut.
Kurjaa on se, etten tiedosta ,mistä tämä oikein johtuu. Pelottaa vietävästi kohta alkava kuukauden loma, sen jälkeen alkaisi opinnot korkeakoulussa.
Elämä on viime kuukausina ollut sellaista, että koko ajan pyörii mielessä se, että kohta sekoan lopullisesti ja joudun sairaseläkkeelle ja suljetulle osastolle. Välillä pääkopassa tuntuu todella sairaalle ja sellaiselta, etten pysty olemaan normaali. Kammoksuttaa myös se, että aikaisemmin olen selvinnyt yhdellä lääkkeellä, mutta nykyään multa löytyy niin mielialalääkitystä, Propralia, unilääkkeeitä ja rauhoittaviakin, joista jälkimmäistä en ole kylläkään käyttänyt. Lääkärit tuntuvat suhtautuvan tähän varsin kevytmielisesti: uusia reseptejä vain ja lääkkeiden vaihtoa.
Toivoisin jotain asiallisia ja rohkaisevia vastauksia, kiitos:)
Ongelmani alkoivat kahvikuppineuroosin ja sosiaalisen jännittämisen myötä n. 16-vuotiaana. Selvisin vuoden Propralilla pahimmista tilanteista, jonka jälkeen aloitin Seronil-lääkityksen ja vuoden mittaisen terapian. Tämä tuntui auttavan jonkin verran, sillä sen jälkeen lukuunottamatta yksittäisiä ikäviä tilanteita taisin pärjätä ihan hyvin 21-vuotiaaksi saakka. Valmistuin tuolloin koulusta aj siirryin työelämään.
Muutin noin vuosi sitten pienemmältä paikkakunnalta pääkaupunkiseudulle töiden ja seurustelusuhteen perässä. Lääkitys oli tuolloin lopetettu - koin, etten sitä enää tarvinnut. Meni ihan hyvin elämässä, vaikka alkuvaiheissa olikin ihan outoa asua PK-seudulla ja kaipuu kotiin oli suuri. Jokseenkin vuosi oli hyvin hetkinen töiden ja aikuisopintojen vuoksi, mutta tämä kiireinen yhdistelmä tuntui pitävän ajatukseni poissa paniikkioireista ja uskoinkin olevani osittain parantunut.
Kevään mittaan, kun kiire helpotti, alkoivat pahat oireilut, jotka jatkuvat yhä tähän päivään saakka. Pahimmillaan olen miettinyt itsemurhaakin, ja tulevaisuus näyttää todella synkältä. Loppujen lopuksi pelkoni rajoittaa vielä aika vähän elämääni: lähinnä tuskaa tuottavat ruokailu- ja esiintymistilanteet, muutoin selviän sosiaalisesta kanssakäymisestä. Aloitin myös Sertonil lääkityksen tähän ja Propral on siinä sivussa. Nykykään mulla on myös univaikeuksia, jotka eivät kyllä ainakaan helpota ongelmaa. Olen käynyt juttelemassa tästä pari kertaa työterveyshuollon lääkäreille ja psykiatrille, mutta ei siitä ole hyötyä ollut.
Kurjaa on se, etten tiedosta ,mistä tämä oikein johtuu. Pelottaa vietävästi kohta alkava kuukauden loma, sen jälkeen alkaisi opinnot korkeakoulussa.
Elämä on viime kuukausina ollut sellaista, että koko ajan pyörii mielessä se, että kohta sekoan lopullisesti ja joudun sairaseläkkeelle ja suljetulle osastolle. Välillä pääkopassa tuntuu todella sairaalle ja sellaiselta, etten pysty olemaan normaali. Kammoksuttaa myös se, että aikaisemmin olen selvinnyt yhdellä lääkkeellä, mutta nykyään multa löytyy niin mielialalääkitystä, Propralia, unilääkkeeitä ja rauhoittaviakin, joista jälkimmäistä en ole kylläkään käyttänyt. Lääkärit tuntuvat suhtautuvan tähän varsin kevytmielisesti: uusia reseptejä vain ja lääkkeiden vaihtoa.
Toivoisin jotain asiallisia ja rohkaisevia vastauksia, kiitos:)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Liikunta voisi auttaa. Oikeasti, eikä vitsinä, sillä yllättävän paljon vaikuttaa fyysinen olotila. Kaikenlaiset paniikkioireet ovat osa normaalia elämää, kyse on vain siitä kuinka pystyy niitä hallitsemaan. En turvautuisi lääkkeisiin ollenkaan vaan kehitäisin itsenäistä ajattelua; piruako se kenellkään kuuluu miten olen ja mitä teen.
Sejkoaminen ei ole vaarallista. Anna sekavuuden tulla ja odota kun se menee ohi. Siinä samalla sitä sekoamista voi tutkia ilmiönä. Kunhan sekoaminen on luonnollista eikä huumaamisen tulosta. Viimeksi mainittua on jo rikollista.
Lääkäri ja muut asiantuntijat eivät ole useinkaan sitä mitä me ylifiksut kuvittelemme. Ne eivät ole sen kummempia ihmisinä kuin muutkaan ja usein eivät ole itseleen edes selvottäneet miten mielenterveyden asioihin tulee ammattillisesti suhtautua. Tiedän esimerkiksi lääkärin joka vastaavassa asiakastilanteessa koputti asiakasta otsaan.
Ikävuosia on turha laskea. Mieli ei vanhene kronologisesti ja mieli olet sinä itse. Joskus asiat ympäristö kirkastuvat jos osaa olla ajattelematta.
Pitkäkestoinen liikunta kohtuullisen säännöllisesti nostaa kuntoa ja parantaa itsetuntoa monella tavalla.
Hei
Kiitos vastauksesta!
Liikuntaa mä olen lähinnä harrastanut viime aikoina kuntosalin merkeissä säännöllisesti. Kyllähän tuo tuntui viime syksynä selkeästi auttavan ja kohottavan itsetuntoakin, mutta nyt siitä on jo se hohto kadonnut. Tietysti voisinhan kokeilla esimerkiksi juoksemista tai muuta, jossa paranisi itse kuntokin. Lääkkeet tällä hetkellä ovat kyllä aika välttämättömyys, mikäli haluan osallistua normaaleihin sosiaalisiin rientoihin. Elämäntilanteen parantuessa uskoisin, että voisin lääkityksen tiputtaa poiskin, olenhan näin aiemminkin tehnyt. Nyt on vain se ongelma, etten tiedosta, mistä tämä sisäinen huono olo ja epätasapaino johtuvat.
Kahvikuppineuroosi aiheutuu kahvista, tai oikeammin, sen sisältämästä hermomyrkystä, kofeiinista, jonka päivittäiskäyttö aiheuttaa noin 80% kaikista psyyken ongelmista ja niistä aiheutuvista itsemurhista, monen muun sairauden lisäksi.
http://qmies.blogit.fi/mielenterveyden-tehohoito/
Toivoit asiallisia viestejä, tovon ettet pahastu viestistäni.
Jeesus voi auttaa.