Minua on jo pitemmän aikaa vaivannut eräs taipumukseni. Tykkään nimittäin siitä, että saan olla pelastaja tai onnettomuuden huomaaja. Asia vaivaa minua kovasti. Muistan jopa lapsuudesta sen, että annoin jonkun ikävän tapahtua jonkin aikaa, jotta saatoin esiintyä "pelastajana". Esimerkiksi kesättöissä sahalla kolmekymmentä vuotta sitten lankkuja alkoi tulla seinän läpi. Annoin niiden tulla vaikka näin jo kaukaa tilanteen ja olisin voinut estää tapahtuneen.
Normaalia tällainen ei ole. Kerran näin aiheesta kymmennen vuotta sitten televisio-ohjelman ja siinä moinen käyttäytyminen nimettiin sairaudeksi. Osaisko joku kertoa tästä "taudista" jotain? Onko jollain sama ongelma?
Normaalia tällainen ei ole. Kerran näin aiheesta kymmennen vuotta sitten televisio-ohjelman ja siinä moinen käyttäytyminen nimettiin sairaudeksi. Osaisko joku kertoa tästä "taudista" jotain? Onko jollain sama ongelma?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ehkä vähän samankaltaista, tai en tiedä, mutta kuvittelen joskus jotain ikävää tapahtuvan (että joku on vaikka jäänyt auton alle jos on myöhässä tapaamisesta tms) ja ikään kuin nautin siitä ajatuksesta, että jotain tapahtuu ja omasta roolistani. Tämä ei kuitenkaan ole koskaan vaikuttanut käytökseeni.
Huomion kipeyttähän tuo on. Haluat olla sankari ja pelastaja, jonka nokkeluutta kiperässä tilanteessa ihmiset ihailesivat. Sairastahan se on ja äärimmäissen itsekästä että Haluat huomiota itsellesi, vaikka toisen hengen kustannuksella!!
Asenteesi on aivan käänteinen mikä todellisella ihailun ja kunnioituksemme ansaitsevilla pelastajilla on.
Todellinen pelastaja/sankari ja ammattimies tarttuu tilanteeseen välittömästi, estäen vaaratilanteet ennalta jopa OMAN henkensä kaupalla! Kuten esim. poliisit, palomiehet tai turvallisuus alan auttajat pyrkivät tekemään.
Ajatteleppa että on olemassa myös niitä jotka tekevät salassa hyvää, he saavat palkkansa Jumalalta.
Ei loista minä itse-huomatkaa minut- itsekkyys. Sisäinen salattu ilo asuu heidän sydämessään.
Aloittajahan sanoi asian vaivaavan.