Ensiksikin anteeksi kaikilta masentuneisuudesta kärsiviltä. Sairaus on taatusti todellista ja hoidon tarpeessa olevien pitää hoitoa saada.
Eilen aamulla mielenterveysyhdistys (liitto) raportoi salasinnittelijöistä, jotka kärsivät stressiä työpaikoilla. Sinnittelevät kuitenkin eivätkä hakeudu hoitoon, sairaslomalle jne.
Taas kerran, hoitoa tarvitsevat hoitoa saakoon!!!
Nyt vaan on niin, että työelämässä, perhe-elämässä ja elämässä yleensä on hankalia aikoja, jolloin sitä stressaantuu ja ongelmat yleensä kasaantuvat jne. Se nyt vaan kuuluu elämiseen. Ei siis pidä hermostua. Minusta kummallinen olisi ihminen, joka ei tuntisi masennusta, stressiä ja pelkoa. Eihän semmoinen voisi kokea riemuakaan, ihastusta tai rakkautta.
Jokainen joutuu kehittämään(saa siihen useasti eväitä jo lapsuudessaan) ja jokaisella on oma asioiden käsittelykykynsä. Siihen liitty myös kyky luopua ja kokea epävarmuutta.
Itse teen työtä, jossa määräaikaisia etappeja. Se valvottaa ja mietityttää öisin. - No, silloin mietitään, kun mietityttää. (kerran parissa vuodessa käy niin, että saan työterveydeltä yhden nukahtamispillerin, kun valvontajakso kestää 3-4 yötä ja se kummasti laukaisee). Ei vaan pidä hermostua.
Aikanaan opintoijen tutortilaisuudessa opiskeliojapsykologi luennoi, että on aivan tavallista, että kämpältä lähtiessään sinne palaa pari-kolme kertaakin tarkastamaan, onko liesi sammutettu. Älkää hermostuko, hän sanoi. Jos on pakko käydä kymmenen kertaa, tulkaa juttusille.
Minusta mielenterveysyhdistyksen (liitto?) sinnittelyuutinen oli vahingollinen. Se antoi käsityksen, että mikä tahansa työpaikkastressi, uneton yö, ikävä töihinlähtö, työpaikalla koettu vastoinkäyminen, on epänormaalia ja sairauteen viittaavaa. Hyvänen aika, sehän on täyttä elämää. Ei tietysti mukavaa, mutta elämää kuitenkin, sellaista sattuu, mitäs siitä. Varmastikin asiantuntijat kykenevät siitä diagnotisoimaan jonkun sairauden, joka jollakin välittäjäainestimulanssilla saadaan tuntumaan "ei miltään".
Ja nyt siis lopuksi. Sairausmasennusta todella on ja se tarvitsee hoitoa. Mutta kun sairaudesta puhutaan, ei pidä puhua niin yleisellä tasolla, että altistetaan ihmisiä kokemaan elämisen normaaleja tuntoja poikkeavana sairautena. Elämä on monesti kipeä asia. Ei se johdu välittäjäsolujen epänormaalista toiminnasta, vaan elämän ominaisuuksista sinänsä.
Eilen aamulla mielenterveysyhdistys (liitto) raportoi salasinnittelijöistä, jotka kärsivät stressiä työpaikoilla. Sinnittelevät kuitenkin eivätkä hakeudu hoitoon, sairaslomalle jne.
Taas kerran, hoitoa tarvitsevat hoitoa saakoon!!!
Nyt vaan on niin, että työelämässä, perhe-elämässä ja elämässä yleensä on hankalia aikoja, jolloin sitä stressaantuu ja ongelmat yleensä kasaantuvat jne. Se nyt vaan kuuluu elämiseen. Ei siis pidä hermostua. Minusta kummallinen olisi ihminen, joka ei tuntisi masennusta, stressiä ja pelkoa. Eihän semmoinen voisi kokea riemuakaan, ihastusta tai rakkautta.
Jokainen joutuu kehittämään(saa siihen useasti eväitä jo lapsuudessaan) ja jokaisella on oma asioiden käsittelykykynsä. Siihen liitty myös kyky luopua ja kokea epävarmuutta.
Itse teen työtä, jossa määräaikaisia etappeja. Se valvottaa ja mietityttää öisin. - No, silloin mietitään, kun mietityttää. (kerran parissa vuodessa käy niin, että saan työterveydeltä yhden nukahtamispillerin, kun valvontajakso kestää 3-4 yötä ja se kummasti laukaisee). Ei vaan pidä hermostua.
Aikanaan opintoijen tutortilaisuudessa opiskeliojapsykologi luennoi, että on aivan tavallista, että kämpältä lähtiessään sinne palaa pari-kolme kertaakin tarkastamaan, onko liesi sammutettu. Älkää hermostuko, hän sanoi. Jos on pakko käydä kymmenen kertaa, tulkaa juttusille.
Minusta mielenterveysyhdistyksen (liitto?) sinnittelyuutinen oli vahingollinen. Se antoi käsityksen, että mikä tahansa työpaikkastressi, uneton yö, ikävä töihinlähtö, työpaikalla koettu vastoinkäyminen, on epänormaalia ja sairauteen viittaavaa. Hyvänen aika, sehän on täyttä elämää. Ei tietysti mukavaa, mutta elämää kuitenkin, sellaista sattuu, mitäs siitä. Varmastikin asiantuntijat kykenevät siitä diagnotisoimaan jonkun sairauden, joka jollakin välittäjäainestimulanssilla saadaan tuntumaan "ei miltään".
Ja nyt siis lopuksi. Sairausmasennusta todella on ja se tarvitsee hoitoa. Mutta kun sairaudesta puhutaan, ei pidä puhua niin yleisellä tasolla, että altistetaan ihmisiä kokemaan elämisen normaaleja tuntoja poikkeavana sairautena. Elämä on monesti kipeä asia. Ei se johdu välittäjäsolujen epänormaalista toiminnasta, vaan elämän ominaisuuksista sinänsä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hello!
Sulla menee hyvin, kun oot välillä ressissä ja sitten taas jaksat tehdä täyttä rataa töitä.
Itse olen saman läpikäynyt. Unettomia öitä, tein kahden ihmisen töitä, kuumeessa buranan voimilla töissä ja aina iloisena. Asiakkaat aina vaan halusi tulla mun luo, mutta sitten tuli toppi. Kukaan ei jaksa määrättömiä, se on tosi. Oon sen itse kokenut. Pinnistää ja pinnistää viimeisillä voimilla, mutta jos se ei helpota, sitä EI JAKSA.
Mun mielestä on aivan oikein, kun hälytyskellot alkaa soida työuupumuksen vuoksi riittävän ajoissa, ettei käy niinku mulle. Nyt kärsin vaikeasta työuupumuksesta ja masennuksesta, kun ensin yritin ja yritin ja perhe kärsi. Töissä jaksoin ja kotona olin kuollut, makasin vaan ja odotin yötä, että saisin van olla.Nyt oon uupunut sydänjuuriani myöten. Olisi pitäny ajoissa lopettaa.
Tää on vaan mu mielipide ja me ollaan kaikki yksilöitä, mitään ei voi yleistää.
Minä en enää muistanut mitä olin tehnyt työssä ja lopulta vain en aamulla enää herännyt. En päässyt omin avuin lääkäriin, joten minut vietiin sinne.
Se vaati yli neljän vuoden jatkuvan ylikuormituksen ilman yhtään lepopäivää. Unettomuus oli eduksi, koska silloin oli aikaa tehdä hoitamattomia asioita.
Ensimmäisestä sairaslomapäivästä lukien nukuin noin kolme viikkoa, lukuunottamatta syömistä ja tarpeilla käyntiä.
Mielenterveysliitto tiedotti asian epäselvästi.
Stressi, väsymys ja alakulo kuuluvat normaaliin elämään. Nykyään käytetään sanaa "Masennus" liian herkästi. Masennukseen sairastunut ei edes itse välttämättä tiedä olevansa sairas, ennenkuin muut sen hänelle kertovat.
Kaikenlaiselle poikkeavalle käyttäytymiselle keksitään erilaisia termejä joista ihmiset voivat sitten valita mikä heitä vaivaa. Liian usein luullaan sairastavan, vaikka oikeasti olotila kuuluu elämään.
Kun sitten oikeasti sairastuu sen kyllä huomaa, mutta sitten on yleensä liian myöhäistä. Näin kävi itselleni.
Siksi on hyvä että asioista puhutaan. Läheiset voivat ottaa ohjat käsiin ajoissa. Jokainen masennukseen sairastunut on sinnitellyt viimeiseen asti, koska ei ole tiennyt olevansa sairas.
Työssä sinnittely on sekä hyvä että huono asia.
Hyvää on se, että yrittää selviytyä. Suurin osa onnistuukin välttämään masennuksen.
Huonoa on se, että antaa mennä liian pitkälle kun ei huomaa sitä itse, ja läheiset ja työtoverit ei tunne merkkejä.