Olen hyväksynyt sen että sairastan paniikkihäiriötä melko varmasti lopun elämääni aina jollain tavalla.
Välillä mietin että miksi minä sain tämmöisen riesan itselleni ja välillä tuntuu erittäin raskaalta.
Miehelläni on ahdistuneisuushäiriö ja hän ymmärtää hyvin omaa oloani. Mutta sitten taas toisinaan kun
on kaksi "sairasta" yhdessä, on apaattinen olo molemmilla yhdessä ja yhtä aikaa. Olen seurustellut hänen kanssa kauan, enkä edes osaisi ajatella millaista oli olla yhdessä jonkun kanssa jolla ei tätä olisi.
Paljon on puhuttu siitä että miten pitäisi suhtautua siihen kun kumppani sairastuu.
Omalta osaltani sanon, että haluan että minuun suhtaudutaan kuin ihan tahansa muuhunkin ihmiseen eikä käydä varomaan sanoja tai tekoja. On ihanaa jos toinen otetaan huomioon ihan suoraan kysymällä
jos jokin arveluttaa, eikä käydä puoliksi arvailemaan tai vihjailemaan miten toisella menee.
"mä voin kuvitella miltä susta tuntuu"- sitä en halua nk. terveiden sanovan minulle. Toisen oloa voi yrittää ymmärtää, mutta siihen se sitten jääkin.
Kavereilleni en halua vaivoistani puhua, koska kukaan kuka ei tätä sairasta ei osaa ymmärtää
niin hyvin. Tietysti moni ystäväni asiasta tietää, mutta antavat minun itse puhua asiasta jos siltä tuntuu.
On hyvin lohduttavaa lukea muitten tarinoita ja saan niistä voimaa omaan elämääni. Kun tulee Tunne, että yksin olen asian kanssa, niin vierailu täällä antaa taas uskoa huomiseen.
Välillä mietin että miksi minä sain tämmöisen riesan itselleni ja välillä tuntuu erittäin raskaalta.
Miehelläni on ahdistuneisuushäiriö ja hän ymmärtää hyvin omaa oloani. Mutta sitten taas toisinaan kun
on kaksi "sairasta" yhdessä, on apaattinen olo molemmilla yhdessä ja yhtä aikaa. Olen seurustellut hänen kanssa kauan, enkä edes osaisi ajatella millaista oli olla yhdessä jonkun kanssa jolla ei tätä olisi.
Paljon on puhuttu siitä että miten pitäisi suhtautua siihen kun kumppani sairastuu.
Omalta osaltani sanon, että haluan että minuun suhtaudutaan kuin ihan tahansa muuhunkin ihmiseen eikä käydä varomaan sanoja tai tekoja. On ihanaa jos toinen otetaan huomioon ihan suoraan kysymällä
jos jokin arveluttaa, eikä käydä puoliksi arvailemaan tai vihjailemaan miten toisella menee.
"mä voin kuvitella miltä susta tuntuu"- sitä en halua nk. terveiden sanovan minulle. Toisen oloa voi yrittää ymmärtää, mutta siihen se sitten jääkin.
Kavereilleni en halua vaivoistani puhua, koska kukaan kuka ei tätä sairasta ei osaa ymmärtää
niin hyvin. Tietysti moni ystäväni asiasta tietää, mutta antavat minun itse puhua asiasta jos siltä tuntuu.
On hyvin lohduttavaa lukea muitten tarinoita ja saan niistä voimaa omaan elämääni. Kun tulee Tunne, että yksin olen asian kanssa, niin vierailu täällä antaa taas uskoa huomiseen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Adistuneisuus- ja paniikkihäiriö aiheutuvat lähes aina kofeiinin päivittäiskäytöstä. Jättäkää kofeiini kokonaan pois ja seuratkaa hoito-ohjetta, niin oireet katoavat alle viikossa, parhaassa tapauksessa muutamassa vuorokaudessa.
http://qmies.blogit.fi/mielenterveyden-tehohoito/
joopajoo ja taas tätä..Tosiasia on että liika kahvi VOI laukaista paniikkikohtauksen, MUTTA , ne syyt paniikkihäiriöön ovat kyllä jossain muualla. Ei kukaan vaivaa sairastava kaipaa tänne tuollaisia "yksoikoisia" ohjeita. Kyllä me tarvitsemme vertaistuen lisäksi asiantuntija-apua ja lääkitystäkin välillä.