Sain eilen tietää olevani raskaana. Olen 23v. Asia on melkoinen järkytys, tunteet heittelevät laidasta laitaan. Lapsi on saanut alkunsa yhden illan suhteesta. Käytimme kondomia, olen aina ollut todella tarkka siitä jo tautienkin vuoksi. Kortsu on kumminkin nähtävästi pettänyt. Mies on laittanut minulle muutamia viestejä ja yrittänyt soittaa yön jälkeen, mutten ole ottanut yhteyttä kun ei kiinnostanut sen enempää.
Olen opiskelija, valmistun ammattiini joulukuussa. Asun tällä hetkellä vanhemmillani rahapulan vuoksi. Minulla on luottohäiriömerkintä, asunnon saanti on vaikeaa, ei ole sellaiseen nyt opiskeluaikana ollut varaa. Olen toki itsekseni asunut muutamia vuosia, mutta tänne muutin n. vuosi sitten.
Järki sanoo että abortti olisi ratkaisu, mutta sydän sanoo muuta. En haluaisi tehdä aborttia, mutta onko se välttämätöntä tämän elämäntilanteen takia? En minä lapsen kanssa voi täällä asua. Tarkoitus oli hakea töitä kun koulu loppuu ja muuttaa omaan asuntoon. Mutta jos minulla on lapsi, en voikaan mennä heti töihin, enkä saa siis rahaa. Kyllähän niitä tukia tai jotain (olen niistäkin ihan pihalla) saisi kun lapsi on syntynyt, mutta onko minulla mitään mahdollisuuksia omaan asuntoon ennen lapsen syntymää. Tietysti voin tehdä viikonloppuisin töitä syksyllä/talvellakin mutta tuskin ne rahat riittää.
Miehellekin pitäisi ilmoittaa, mutta sekin ahdistaa ja pelottaa. En tiedä haluanko edes mitään parisuhdetta ja voiko se tässä tilanteessa edes rakentua. Mutta sekin, että yksinkö sitten olen lapsen kanssa.. todennäköisesti. Perhe minulla on täällä ja ystäviä, joilla muutamilla on itselläänkin lapsia, myös yksinhuoltajia. Itse olen kasvanut yh-perheessä.
Tiedän että itse minun pitää se päätös tehdä, mutta olisi mukava kuulla näkemyksiä. Ajatukset ovat ihan sekaisin. Neuvolaan jo soitin, minulla olisi sinne aika 20.8. En puhunut tästä tilanteesta puhelimessa mitään enkä sanallakaan sanonut että olen aborttia harkinnut. Ajatus abortista ahdistaa kovasti. Olen nuorempana sairastanut vaikean masennuksen.
Olen kertonut tästä äidilleni ja parille ystävälle. Yksi ystävä kannustaa pitämään lapsen, äidillä mielipide vaihtelee. Sekin ahdistaa että mitä kaikki sukulaiset ja tuttavat ajattelevat jos teen yksin lapsen.
Ajatus että minusta tulisi äiti, on houkutteleva ja ihana. Minulla olisi oma lapsi, haluan olla hänelle paras äiti. Mutta pelottaa nuo taloudelliset ongelmat, asumisratkaisut jne. Pitäisikö järjen voittaa tunteen ääni?
Olen opiskelija, valmistun ammattiini joulukuussa. Asun tällä hetkellä vanhemmillani rahapulan vuoksi. Minulla on luottohäiriömerkintä, asunnon saanti on vaikeaa, ei ole sellaiseen nyt opiskeluaikana ollut varaa. Olen toki itsekseni asunut muutamia vuosia, mutta tänne muutin n. vuosi sitten.
Järki sanoo että abortti olisi ratkaisu, mutta sydän sanoo muuta. En haluaisi tehdä aborttia, mutta onko se välttämätöntä tämän elämäntilanteen takia? En minä lapsen kanssa voi täällä asua. Tarkoitus oli hakea töitä kun koulu loppuu ja muuttaa omaan asuntoon. Mutta jos minulla on lapsi, en voikaan mennä heti töihin, enkä saa siis rahaa. Kyllähän niitä tukia tai jotain (olen niistäkin ihan pihalla) saisi kun lapsi on syntynyt, mutta onko minulla mitään mahdollisuuksia omaan asuntoon ennen lapsen syntymää. Tietysti voin tehdä viikonloppuisin töitä syksyllä/talvellakin mutta tuskin ne rahat riittää.
Miehellekin pitäisi ilmoittaa, mutta sekin ahdistaa ja pelottaa. En tiedä haluanko edes mitään parisuhdetta ja voiko se tässä tilanteessa edes rakentua. Mutta sekin, että yksinkö sitten olen lapsen kanssa.. todennäköisesti. Perhe minulla on täällä ja ystäviä, joilla muutamilla on itselläänkin lapsia, myös yksinhuoltajia. Itse olen kasvanut yh-perheessä.
Tiedän että itse minun pitää se päätös tehdä, mutta olisi mukava kuulla näkemyksiä. Ajatukset ovat ihan sekaisin. Neuvolaan jo soitin, minulla olisi sinne aika 20.8. En puhunut tästä tilanteesta puhelimessa mitään enkä sanallakaan sanonut että olen aborttia harkinnut. Ajatus abortista ahdistaa kovasti. Olen nuorempana sairastanut vaikean masennuksen.
Olen kertonut tästä äidilleni ja parille ystävälle. Yksi ystävä kannustaa pitämään lapsen, äidillä mielipide vaihtelee. Sekin ahdistaa että mitä kaikki sukulaiset ja tuttavat ajattelevat jos teen yksin lapsen.
Ajatus että minusta tulisi äiti, on houkutteleva ja ihana. Minulla olisi oma lapsi, haluan olla hänelle paras äiti. Mutta pelottaa nuo taloudelliset ongelmat, asumisratkaisut jne. Pitäisikö järjen voittaa tunteen ääni?
Vastaukset 33
Vanhimmat
Tee niin kuin sydän sanoo, ihan oikeasti, minä en noudattanut sydämeni ääntä ja olen katunut ja tulen katumaan aborttiani ikuisesti. Asiat järjestyvät aina tavalla tai toisella, älä välitä sukulaisten mielipiteistä, he tottuvat ajatukseen sinusta yksin lapsen kanssa viimeistään kun näkevät lapsesi. Sinulla on jo ystäväsi ja äitisi (?) tuki, he auttavat sinua eteenpäin ja saatte asiat järjestykseen. En oikein enempää osaa sanoa, olen itse vasta 19, juuri lukiosta valmistunut tyttö. Mutta kuuntele sydäntäsi, se on tärkeintä ja paljon tsemppiä!
Kun lapsi ilmoittaa tulleensa on se useinkin alkushokki, josta tointuu nopeasti. Elämän muutos on luonnollinen nuorelle naiselle ja miehelle. Saat paljon ja enemmän kuin kuvittelet rakkautta lapselta ja seuraat elämän ihmettä itse siihen osallisena.
Älä huolestu, asiat järjestyvät parhain päin. Niin ne ovat aina tehneet, kun elämä on saatu.
Tee ihmeessä niinkuin sydämesi sanoo. Minulle kävi melkein samalla tavalla.. Ex poikakaverini jötti minut, ja vasta tämän jälkeen sain tietää olevani tälle raskaana. Meillä tuli asiasta kauhea sota koska hän painosti tekemään abortin ja huusi kuin hullu ja uhkaili että mikäli en tee aborttia niin hän tekee sitä ja tätä ja painotti joka päivä ainakin kymmenen kertaa että hän ei todellakaan halua isäksi. Itsellänikin järki sanoi että en voi tuosta ex-poikakaveristani tehdä väkisin isää mikäli hän ei halua ja että koulut jäisivät kesken yms yms.. Mutta silti toinen ääni päässä ja sydän sanoi "mieti kuinka kaunis uusi elämä sieltä voi tulla, ja se on sun verta ja lihaa.." ja niin päätin olla ajattelematta lapsen tulevan isän mielipiteistä ja päätin pitää lapsen. Ostin vauvan vaatteita ja parissa viikossa jo aloin iloita raskaudesta ja olin asiasta onnellinen, kunnes.... Tuli kesken meno ja tuntui että maailma kaatuu niskaan kun olin jo niin ehtinyt tuota lasta toivoa, vaikka aluksi epäröin. Päätä niinkuin sydän sanoo, pidä lapsi ja hyväksy se ajatus, niin parin viikon sisällä olet onnellinen raskaudestasi... :)
asiat saa aina järjestettyä ja neuvola auttaa sinua näissä.
Miehen on hyvä tietää asian laita mutta älä hätkähdä tai anna periksi vaikka hän ainakin ensin yrittäisi painostaa sinua aborttiin. Miehillä kestää usein hetken aikaa tottua näin yllättävään tilanteeseen. Anna hänen sen jälkeen valita haluaako olla osallisena lapsen elämässä vaiko ei.
Itse oli 18v. melko vastaavassa tilanteessa, asuin vanhemmillani, suhde oli huono, ei ammattia, töitä jne. Viime mainituthan sulla on jo paljon paremmalla tolalla! Annoin lapseni elää enkä ole katunut hetkeäkään :) Myöhemmin olen seurustellut parempien miesten kanssa ja löytänyt jonkun kenen kansssa jatkaa perheenperustusta, eli senkään suhteen ole ollut ongelmia.
Tee niinkuin omatuntosi ja sydämesi ääni sanoo. Abortti ei varmasti tekisi hyvää masennuksellekaan. Sinä selviät, ja anna lapsellesikin mahdolliusuus selvitä omassa elämässään! Onnea odotukseesi!
ja itsekin tiedät että sun pitää se ratkaisu tehdä. Itse tulin raskaaksi 21 vuotiaana kun suhde oli kestänyt muutaman kk. Yhteiselo päätty siihen;olin työtön ja muutenkin asian kanssa yksin mutta tiesin silti että tulen pärjäämään niin taloudellisesti kuin muutenkin. Eihän se ruusuilla tanssimista ole ollut tämä yh:n arki mutta kliseemäisesti sanoen,enemmän se antaa kuin ottaa. Lapsen kanssa kaksin oltu jo kohta 9 vuotta ja välillä on tehnyt mieli luovuttaa,sairastuin keskivaikeaan masennukseen lapsen ollessa vauva ym mutta en osaisi kuvitella elämää ilman poikaani :) Sitäpaitsi vauva-aika on niin lyhyt ja elämä paljon helpompaa kun lapsi on jo niin iso ja voi taas nauttia eri tavalla äitiydestä.
Abortin olen aikoinaan tehnyt ja silloinkin tiesin että se oli oikea ratkaisu sillä kertaa mun kohdalla enkä sitä kadu. Olen siis kokenut molemmat (niin lapsen saamisen kuin abortin) eri elämäntilanteissa. Toista lasta en halua enää ikinä,sen verran tiedän ja iän karttuessa olen yhä varmempi päätöksestäni.
Niin kuin neuvolassa mulle aikoinaan sanottiin että kyllä yhden kanssa pärjää aina :)
Jos oikeasti haluat tietää, niin kannattaisi varmaan kysellä yksinhuoltajien palstalta tai
kaikkein parhain vaihtoehto yksinhuoltajilta IRL, ja sen jälkeen kuunnella sitä sydäntä.
Asunnon saat varmasti kunnalta/kaupungilta kun on lapsi tulossa ja sossu auttaa varmasti alkuun.Ei suomessa äitiä ja lasta jätetä taivasalle.
Ehdit kuitenkin valmistua ja töitä vaan sitten etsimään kun äitiysloma (hoitovapaa) loppuu.
Ja kerrohan kuitenkin tulevalle isälle.
"Asunnon saat varmasti kunnalta/kaupungilta kun on lapsi tulossa ja sossu auttaa varmasti alkuun.Ei suomessa äitiä ja lasta jätetä taivasalle. "
Ei jätetä ei... Asunnon saanti kaupungilta/kunnalta on siitä kiinni onko vapaita asuntoja ensinkään tarjolla ja täytyy myös ottaa huomioon se että on niitä muitakin hakijoita PERHEELLISIÄ, eli ei voida olettaa että saa heti ensimmäisenä sen vapautuvan asunnon.
Jos ei löydä asuntoa itselle ja lapselle niin sossu kyllä auttaa sijoittamalla lapsen jonnekkin toisaalle.
Eli lapsi ei ainakaan jää taivasalle.
Kenenkään lasta ei sijoteta muualle vain sen takia että asunto puuttuu!!! Muistetaan myös ne ensikoditkin, missä voi olla hätämajoituksessa niin kauan että asunto löytyy.
Nyt kun olen saanut tottua ajatukseen muutaman viikon ajan, tuntuu kauhealta että edes aluksi harkitsin aborttia. Nyt pelkään vaan että tulee keskenmeno tms. Varmaan ihan normaalia pelätä sellaista.
Tämä raskaus tuntuu ihanalta asialta. paljastui että lapsen isällä on jo naisystävä ja lapsia, eli paska ukko se olisi ollutkin, naistaan pettänyt ja nyt tilanne tämä. Tulen pärjäämään ilman miestäkin. Suvussani ja kaveripiirissäni suurin osa on yksinhuoltajia, joten se ei ole mitenkään kummallinen ja outo asia. Monille kavereille olen jo kertonut ja asia on otettu todella hyvin vastaan eikä ole painostettu aborttiin. Äitinikin on jo todella iloinen tulevasta lapsenlapsestaan.
Tiedän että olen tehnyt oikein ratkaisun :)
Ihana uutinen! Näin ne asiat järjestyy kun uskaltaa ottaa rohkeasti vastaan onnen jonka elämä suo!
Paljon onnea Oikeasta päätöksestä!! :)
oikeasta ratkaisusta! Toivon paljon iloa ja onnea sinulle ja masuasukillesi elämäänne :)
Kiitokset viestistäsi.
Tuo oli päivän Hyvä Uutinen.
Toivon onnea ja päivänpaistetta Sinun ja lapsesi yhteiseen elämään.
Kiitos viesteistänne!
Todellakin toivon että raskaus menee hyvin, ja senkin jälkeen tietysti kaikki. Tiedän ettei helppoa tule olemaan yh:na, mutta asioilla on tapana järjestyä ja elämä kantaa. hah, enpä olisi uskonut että minä, pessimistien pessimisti, osaan ajatella näin. Mutta asiat todellakin voivat muuttua.
Mukavaa loppukesää ja syksyä teille! Ja te jotka harkitsette aborttia, kuunnelkaa sydämen ääntä.
"Ja te jotka harkitsette aborttia, kuunnelkaa sydämen ääntä"
Minusta tosin jokaisen aborttia harkitsevan tulee tehdä päätöksensä myös järkeä kuunnellen. Lapsen saanti tai abortti on niin iso asia, ettei sitä kannata tehdä harkitsematta ilman järkeä. Jos sen sijaan vahvasti tuntee, että haluaa odottamansa lapsen ja pitää sitä jo lapsena, tunteen kuunteleminen on ihan ok. Silloinkin kannattaa miettiä jonkin verran järjelläkin asiaa. Hyvää jatkoa teille molemmille :)
En tiedä onko tämä tarina aito vai ei, mutta minä en sen aitoutta missään vaiheessa epäillyt. Lienenkö sitten naiivi, mutta itse koin monia asioita samoin kuin aloituksessa sanotaan ensimmäisen raskauteni aikana. Olin silloin 16 vuotias, vailla kunnollista parisuhdetta, koulu kesken, asuin vanhempieni luona enkä tosiaan tiennyt mistään käytännön asioista yhtään mitään. En tiennyt saisinko asuntoa, saisinko mistään mitään rahaa, millä eläisin ja lapseni elättäisin, pärjäisinkö lapsen kanssa yksin, menettäisinkö ystäväni, miten opiskelisin enää, miten osaisin pitää huolta pienestä lapsesta kun olin käytännössä lapsi vielä itsekin jne. jne. jne... Kaikki käytännön asiat puolsivat aborttia hyvin vahvasti. Järki sanoi, että kaikkein pienimmän riesan tie olisi vain tehdä abortti ja jatkaa nuoruuttaan.
Kuitenkin sydän sanoi toisin, tunsin iloa, hellyydentunteita ja rakkautta kun ajattelin että saisin vauvan. Mutta kaikki muu, ne ulkoiset puitteet pelottivat niin paljon, että olin ihan hukassa. Koin myös että en voisi ja osaisi itse tehdä oikeaa päätöstä ja kuuntelin ehkä liiankin tosissani muiden neuvoja. Kuulin kaiken mahdollisen, suoria kehotuksia aborttiin aina "abortti on murha" ja "älä murhaa lastasi" -kehoituksiin saakka. Jos siihen aikaan olisi ollut internet ja keskustelupalstat, olisin taatusti kysellyt sellaisellakin muiden mielipiteitä.
Tältä pohjalta en heti epäilisi aloittajan tarinaa. Oikeasti nuori ja itsestään epävarma ihminen voi olla hirveän sekavissa tunnetiloissa tuollaisessa tilanteessa. Ja ulkopuolisten tekijöiden ja tietämättömyyden paineet ovat suuret. Minä ainakin koin aidosti epävarmuutta siitä, onko minun ylipäätään mahdollista pitää lapsi sellaisessa elämäntilanteessa.
pointti, MUTTA aloittaja on 23-vuotias, kun sinä olit 16.
Lapsesi isänä tulee sitten olemaan "paska ukko", etkä osaa kertoa hänestä lapsellesi mitään tulevaisuudessa. Jos lapsesta tulee poika, aiheutat hänelle kyllä runsaasti kysymyksiä ja pohdintaa miksi hänellä ei ole isää. Erityisesti pojat kaipaavat isää itselleen. Toivottavasti lähipiiristäsi löytyy edes joku pysyvä isän korvike.
Toisaalta on minusta 23-vuotiaskin vielä aika nuori, oma elämä monilla vielä suht epävarmalla pohjalla. Sen ikäisellä, kuten aloittajallakin, voi oman elämän ulkoiset puitteet olla pahasti keskeneräiset, pärjääminen ja itsensä elättäminenkin hakusessa, kun toisaalta sen ikäiseltä jo odotetaan itsenäisyyttä ja kykyä pärjätä omillaan.
Minä vain mietin, että olikohan oma tilanteeni sittenkään kauheasti vaikeampi, sillä nuoruuteni takia minun ei odotettukaan osaavan kaikkea ja pärjäävän ilman tukea ja neuvoja. Tuohon aikaan yhteiskunnaltakin riitti enemmän resursseja lapsiperheiden, varsinkin yh-perheiden tukemiseen. Silloin esim. oli mahdollista saada kunnallinen kodinhoitaja vaikkapa pariksi päiväksi kotiin sairasta lasta hoitamaan jotta itse pääsi töihin tai opiskelemaan. Nykyisin tällaisia palveluita ei taida olla enää olemassakaan, jollei sitten kyse ole lastensuojuelun asiakkuudesta... Saako nykypäivän epävarma 23-vuotias samalla tavalla ihan konkreettista tukea ja konkreettisia neuvoja, kuin mitä 16-vuotias yh 80-luvun puolivälissä sai. Vai oletetaanko hänen pärjäävän enemmän omillaan...
Itse en ollut valmis äitiyteen tai synnytykseen 23-vuotiaana ja vielä vähemmän 16-vuotiaana. 16-vuotiaana olin henkisesti täysin lapsen tasolla, vaikka kuukautiset olivat alkaneert jo 12-vuotiaana. Niiden alkaminenkin oli suuri järkytys. Muistan myös järkyttyneeni suuresti, kun kuulin että paras ystäväni oli 9 lk jo mennyt sänkyyn pojan kanssa ja valitteli kuinka paikat olivat kipeinä. Minusta se kuulosti jotenkin likaiselta ja hävettävältä, vaikka asia ei edes minua mitenkään koskenut! Itse en olisi ollut valmis moiseen missään nimessä. Sekä sekstailu, raskaus, synnytys tai abortti olisivat olleet todella kamalia kohtaloita itselleni. Mikä tahansa niistä olisi varmasti muuttanut psyykeäni ja tietysti muutenkin elämää todella merkittävästi.
biologisena isänään joku 'paska ukko' mutta ovat silti kiitollisia elämästään!
Ja tuskin ap:n yksinhuoltajuus mikään ikuisuustila on. Joten lapsi voi hyvinkin saada jonkun kunnollisen isäpuolen elämäänsä, ja yhden vanhemman perheet voi olla ihan yhtä onnellisia!
Kuinka monen ihmisen luulet oikeasti pohtivan elämää esim. seuraavalta kannalta: "Onpa ihanaa, ettei äitini tehnyt aborttia!"? Pohditko itse asiaa kovinkin usein?
Kuinka monen tiedät olevan jotenkin "kiitollinen" elämästään? Oletko itse sitä? Oletko tutkinut tarkastikin aihepiiriä esim. selvittelemällä rikkinäisistä perheistä tai päihdeongelmaisista perheistä olevien olevien asenteita?
Oletko ylipäätään lainkaan perehtynyt siihen, miten paljon esim. yh-perheillä oikeasti on erilaisia ongelmia? Kuvitteletko, että yksinuoltajuus on kovinkin auvoinen olotila, josta tuosta vain eroon halutessaan sitten pääsee?
kannattaa muistaa, että sen "paskan ukon" kanssa joutuu olemaan tekemisissä paljonkin, ellei pimitä tietoa tulevasta lapsesta. Itse hankkisin omat lapseni mieluummin suht normaalin miehen kanssa, joka kykenee isyyteen tai yhteishuoltajuuteen, eronkin jälkeen. En ehdoin tahdoin loisi ympäristöä, jossa kaikki asiat joutuisi hoitamaan vaikeimman kautta. Yleensä paskamainen käytös tulee jatkumaan jatkossakin.
Mutta tietysti, jos jo pitää alkiota lapsena, jää vähemmän valinnanvaraa olosuhteiden parantamiseksi. Onneksi kaikki eivät joudu elämään saman kaavan mukaan.
Jos joku ei ole, hän olisi jo tappanut itsensä.
En kuvittele mitään, vaan tiedän kokemuksesta.
kanssa välttämättä tarvi missään tekemisissä olla, ja eihän tässä tapauksessa mies varmaankaan edes ole kiinnostunut tästä lapsesta? Elatusmkasut saa sossustakin (tai nykyisin kelan kautta?).
"Jos joku ei ole, hän olisi jo tappanut itsensä."
Väitätkö siis, että jos ei ajattele niin, että oi, olempa kiitollinen äidilleni ettei hän tehnyt aborttia, niin olisi tappanut itsensä?? Oletko tosissasi??
En minä mitään erityistä kiitollisuutta siitä tunne, että äitini ei tehnyt aborttia. Häntä kohtaan tunnen kiitollisuutta siitä, että hän oli minulle hyvä äiti ja antoi hyvän elämän, en siitä että antoi ylipäätään elämän. Jos äitini olisi tehnyt abortin, niin mitäs sitten? Enhän minä sitä milloinkaan olisi surrut, en minä mitään olisi voinut kokea menettäväni. Olen sitä mieltä, että jos äitini olisi kokenut minun synnyttämisen ja hoitamisen niin raskaaksi, että olisi halunnut tehdä abortin, niin sitten hän olisi mielestäni ollut oikeutettu sen tekemään. Parempi se, että olisi tehnyt abortin ennenkuin minun varsinainen elämäni alkoikaan, kuin että olisi synnyttänyt ja sitten ollut huolehtimatta kunnolla. Kovin olisin surullinen, jos tietäisin olevani äidilleni vain pakolla, vastentahtoisesti synnytetty pallo jalassa.
En minä itsemurhaa halua tehdä. Elämäni on ollut hyvä. Mutta se johtuu ihan muusta kuin siitä, että äitini jätti abortin tekemättä.
Ihanko tosissasi väität ettei se tunnu harmilliselta jos oisit menettänyt kaiken tähän asti kokemasi elämän?? Juupajuu.. Koska juuri senhän sä oisit siinä abortissa menettäny mistä nyt olet kiitollinen, vaikket siitä ois koskaan tietänykään!
ap:n tapauksessa oli kyse? Vai aloititko jälleen sen henkilöön hyökkäävän nälvintäsi?
Luin kerran eräältä forumilta vaikeasti vammaisen ihmisen tuskaisen kirjoituksen siitä, miten olisi toivonut äitinsä päätyvän aborttiin. Hän ei tuntenut elämällään olevan mitään tarkoitusta mutta ei omannut myöskään rohkeutta tehdä itsemurhaa. Hän ei pysty töihin, liikkumiseen eikä koskaan saa ihmissuhdetta eikä rakkautta. Kova osa nuorelle odottaa kuolemaa mahdollisesti vuosikymmeniä, jos ei ennen sitä pääse lopettamaan elämäänsä. Tämä ihan vaan tämmösenä muistikuvana.
voi tuntua harmilliselta? Jos menettää elämän?
Vastasin edelliseen kirjoitukseen! En ole perehtynyt sen tarkemmin kenenkään kirjoittajan perhesuhteisiin ja olen itsekin yh-äidin kasvattama.
Totesin vain tosiasiana ihan oman elämäni ja työkokemukseni kautta sen, että siihen yksinhuoltajuuteen omat pulmansakin oikeasti liittyy.
tarkkaan mitä tässä kysyttiin ja yritä uudelleen.
"Ihanko tosissasi väität ettei se tunnu harmilliselta jos oisit menettänyt kaiken tähän asti kokemasi elämän??"
Jaahas, täällä on keskustelua syntynyt.
Kyllä tarinani on ihan tosi.
Ensimmäinen neuvolakäynti ja ultraus on takanapäin. Neuvolatädille puhuin asioistani ja hän oli hyvin kannustava ja mukava. Ultrassa näkyi sikiö, jonka sydän sykki. Kyllä se vaan oli todella hienoa nähdä että sisälläni on elämää ja vauva sieltä on tulossa jos kaikki menee hyvin. Viikkoja minulla on nyt 10 1. Asunnonhakuprosessi on käynnissä.
Vaikka tosiaan olen jo 23, moni asia on auki ja aiheuttaa päänvaivaa. Kun minulla on tuo luottohäiriömerkintä niin asunnon saanti ei ole niin yksinkertaista. Olen opiskelija, tulot ovat sen mukaiset. Nuoruuteni ei ole ollut mitenkään helppo. Oikeastaan tuntuu ettei mikään osa elämästäni ole ollut sellaista onnellista ja seesteistä. En ole elämässä vähällä päässyt ennenkään..
Tottakai olen miettinyt mitä lapselle sitten joskus sanon isästään. En aio hänelle isäänsä haukkua, tai lapsen kuullen puhua että "paska ukko". Olen kuullut omasta isästäni tuollaisia haukkumisia lapsena ja se ei todellakaan ole mukavaa, kyse oli silti minun isästäni. Toivoisin että mies olisi läsnä lapsen elämässä. Mutta se asia taas ei ole minun päätettävissäni. En ole vielä päättänyt sitä, että "pakotanko" miehen isyyden tunnustamiseen vai mitä teen. Toisaalta on hyvä että lapsella olisi isä ainakin papereissa, mutta jos mies ei halua missään nimessä olla isä tälle lapselle niin.. äh, en tiedä. Ihannetapauksessahan mies tunnustaisi isyytensä ja olisi lapsen elämässä isänä. Joskushan se on lapselle sitten vaikea asia miettiä, miksi isä ei häntä halunnut. Näitä olen kuulkaas paljon pohtinut ja tuntenut syyllisyyttäkin että teinkö oikean ratkaisun. Mutta uskon että tein.
En tiennytkään ennen (miten olisikaan voinut) miten äidinrakkaus kehittyy. Pikkuhiljaa sen on näidenkin viikkojen aikana huomannut miten ajatukset siirtyvät aina vauvaan. Ihan pienenä esimerkkinä sellainenkin, kun ajan autoa/olen jonkun kyydissä, olen ajatellut että jos tulee kolari niin miten sikiölle käy. Ennen itseäni. Mutta no joo tässä tapauksessa jos itselleni kävisi huonosti niin kävisi vauvallekin. Mutta näin ajatuksena..