Minua kiinnostaa tietää, koska mietin usein että synnytäänkö ujoiksi, vai opitaanko se jostain.
Veljeni on aina ollut kavereiden ympäröimä, minä taasen ujo enkä ystävysty helposti.
Äitini sanookin, että olemme kuin yö ja päivä.
Kysyin äidiltä, olimmeko vauvoina erilaisia. Ja kuulemma olimme! Veljeni oli "hankalampi", hän vaati huomiota ja kiukutteli sitä saadakseen, minä taas jokeltelin yksin vaunuissa ihan tyytyväisenä, tuttiakaan en tarvinnut.
Minä myös nukahdin helposti, mutta veljeäni piti rapsutella ja silitellä.
Minusta kuitenkin tuli hyvin sosiaalinen pikkulapsi, mutta yläasteella ujous palasi, eikä sen jälkeen ole poistunut.. nyt olen kolmekymppinen, niin tuskin mitään muutosta enää tuleekaan.
Kun veljeni sai lapsen, huomasin heti että vauva oli samanlainen kuin mitä äitini kertoi minun olleen.
On ihmeellistä seurata, miten hänellä näyttää menevän asiat ihan samalla tavalla kuin minulla meni.
Nyt hän on 13v ja seurailen mitenkä hän kehittyy tästä eteenpäin, toivottavasti ei tule ihan näin ujoksi kuin minä.
Selvää on kuitenkin, ettei hänellä ole isänsä luonnetta, vaikka hän on tietyt asiat perinyt veljeltäni, kuten iltavirkkuuden.
Veljeni on aina ollut kavereiden ympäröimä, minä taasen ujo enkä ystävysty helposti.
Äitini sanookin, että olemme kuin yö ja päivä.
Kysyin äidiltä, olimmeko vauvoina erilaisia. Ja kuulemma olimme! Veljeni oli "hankalampi", hän vaati huomiota ja kiukutteli sitä saadakseen, minä taas jokeltelin yksin vaunuissa ihan tyytyväisenä, tuttiakaan en tarvinnut.
Minä myös nukahdin helposti, mutta veljeäni piti rapsutella ja silitellä.
Minusta kuitenkin tuli hyvin sosiaalinen pikkulapsi, mutta yläasteella ujous palasi, eikä sen jälkeen ole poistunut.. nyt olen kolmekymppinen, niin tuskin mitään muutosta enää tuleekaan.
Kun veljeni sai lapsen, huomasin heti että vauva oli samanlainen kuin mitä äitini kertoi minun olleen.
On ihmeellistä seurata, miten hänellä näyttää menevän asiat ihan samalla tavalla kuin minulla meni.
Nyt hän on 13v ja seurailen mitenkä hän kehittyy tästä eteenpäin, toivottavasti ei tule ihan näin ujoksi kuin minä.
Selvää on kuitenkin, ettei hänellä ole isänsä luonnetta, vaikka hän on tietyt asiat perinyt veljeltäni, kuten iltavirkkuuden.
Vastaukset 6
Vanhimmat
En kuulemma itkenyt ollenkaan, kun synnyin ja se kuulostaa jotenkin hyvin paljon minulta: olisin toki halunnut parkaista, kuten normaalisti vauvat tekevät, mutta en rohjennut siinä kätilöiden ja hoitajien ympäröimänä. :D
En tiedä, voiko tuo tosissaan liittyä mitenkään ujouteeni, mutta äiti on muutenkin kertonut minun olleen todella kiltti ja rauhallinen lapsi. Veljeni oli sitten vilkkaampi, tosin hänkin on ujo nykyään, mutta ei yhtä pahasti kuin minä.
Kattelin just vauvakirjaani ja siinä sanottiin että olin neuvolassa varautunut. Taisin muutenkin olla aika huomaavainen vauva enkä turhia itkenyt ja huomiota hakenut :D
Oma näkemykseni on, että ujous ei aina ole synnynnäistä (mutta voi olla myös). Uskon, että elämän kokemukset nuoruudessa vaikuttavat ujouteen aika paljon.
ujous on tullut siinä vaiheessa kun aloin tiedostamaan itseni paremmin ja tiedostamaan muut ja kaikki ajatukset ja arvelemaan muiden ajatuksia.
Lapsena olen ollut kaikkea muuta kuin ujo. Olen ollut oikea energiapommi ja hyvin sosiaalinen ja pidetty sen takia. Pienenä kun istuin kauppakärryissä, tarrasin ihmisten vaatteisiin kiinni ja halusin saada ihmiset hymyilemään (jotkut tosin vihastui.) Pienenä rannalla ollessani menin ventovieraita ihmisiä kurkkimaan =) Nykyään voisin sanoa että persoonaani kuulu molemmat puolet. Edelleen pidän ihmisistä ja seurasta, olen hauska (ihan väkisinkin koska minulle sattuu kömmähdyksiä ja kommelluksia) mutta toisaalta olen hyvin ujo varsinkin uusien ihmisten seurassa. Ajattelen ihan liikaa, joka pilaa spontaanin kanssakäymisen. En myöskään enää ole niin sosiaalinen (että viettäisin aikaa ihan vaan hengaillen kavereiden kanssa) vaikkakin sosiaalisesti fiksu. Ajattelu vie nykyään suurimman osan ajastani. Välillä se puuduttaa ja toivoisin olevani kuten pienenä.
kun olin vauva
oltiin mukana nuoruudessa pihaleikeissä muitten kanssa mutta joo oon aina ollut puhumaton poika enimmäkseen ja ujo.
vieläkin näinä päivinä oon ujo, vai johtuuko se jostain muusta koko asia?
mullahan on ollut negatiivisia kokemuksia paljon nuoruudessa, mitkä ehkä ajoi vähän erakoksi mut.
toisaalta oon jo pikkupenskana aina karttanut isoja ryhmiä kuten koulu ja ryhmätyöt.
tavallaan vaikea lapsi mutta silti helppo olin nuorena.
en oo koskaan ollut murrosikäisenäkään hankala vaan kiltti ja rauhallisempi tapaus.
puhunkin ihmisille
pakko kyllä sanoa näinkin jooh
mut aina ollu vähä erikoinen tapaus
vilkas mielikuvitusmaailma mm