On

Paljonkos ikää ja kauanko olet syönyt lääkkeitä suruusi? Ite hieman yli 30 ja ollut lääkitty jotain 4-5 vuotta. Minullakin on usein tunne, etten kuulu lainkaan normaalien ihmisten joukkoon. Lääkittynä olen kuitenkin päässyt lähemmäksi heitä. Olen niin heikko, etten kykene olemaan terve ilman rakkautta. Tarvitsisin turvallisen parisuhteen ja naisen, jonka kanssa olisimme pari. Tiedän että se on heikkoutta. En saisi tarvita ketään, vaan minun tulisi olla vahva ja onnellinen yksinkin.

Onneksi on kuitenkin hyvät lääkkeet. Aloitan huomenna venlafaksiinin rinnalla anksiolyytin, jota saa käyttää pitkään. Se on buspironi. Toivon sen purevan vielä läpi puskeviin ahdistuksiin. Perinteiset rauhoittavat auttavat, mutta koetan vielä hakea jotakin korvaavaa valmistetta. Jos mikään ei auta, sitten on vaadittava säännöllinen rauhoittavien käyttöoikeus. Lääkityksessä on kuitenkin haittoja, joiden pelkään vaikuttavan myös työkykyyn. Ne voivat sekoittaa päätä niin paljon, ettei töitä voi tehdä. Sitten ollaan sairauslomalla tai eläkkeellä. Ilman lääkkeitä on liian masentunut ja itsetuhoinen, lääkittynä taas niin pilvessä, hajamielinen ja unohteleva.

Nuoruuden tuska: ankaruus itseä kohtaan ja yksin jääminen uskoakseni helpottavat jossakin iässä. Voi olla, että syön lääkkeitä vuosia, jopa nelikymppiseksi. Voi olla että jossakin vaiheessa pärjään ilman tai sitten niitä käytetään lopunikää. En jaksa kuitenkaan enää kokea syyllisyyttä lääkkeistä ja toivon niiden myös lyhentävän elinikääni vaikkapa sydänkohtauksen muodossa. Olenhan sairas kun olen ilman rakkautta ahdistumalla oireileva ja siksi minun on syötävä tunne-elämää latistavia lääkkeitä.

Ette varmaan halua kuulla tällaista, mutta minä en usko henkisten ongelmien hoitoon lääkkeillä, ainakaan pitkäaikaisesti. Mielialalääke hoitaa oiretta, mutta onko oire sinänsä paha vai merkki jostain pahasta? Onko oireen tukahduttaminen tuolta pohjimmaiselta pahalta pakenemista?

Minä olen sitä mieltä, että ahdistus ja masennus ovat merkkejä jostain taustalla olevista ongelmista. Ne ovat tunteita, joiden tarkoitus on palvella yksilöä ja auttaa ja pohjustaa intuitiivista päätöksentekoprosessia.

Annan esimerkin aiheesta: Jos työ ei tunnu tarkoitukselliselta ja tuo sellaista tyydytystä, mikä mielekkääseen työskentelyyn kuuluu, ehkä syytä olisi kysyä ovatko omat motiivit työn tekemiseen kuitenkaan sen oman, pohjimmaisen, ehkä vähän egosta ja superegosta vieraantuneen syvemmän arvomaailman mukaisia? Jos työtä voisi rehellisesti sanoa pitävänsä sekä hyvänä työnä että itselleen sopivana työnä, ei tuntisi mitään kalvavia taka-ajatuksia. Työskenteletkö puhtaan, viattoman itsekkäistä syistä itseäsi varten niin kuin ne, jotka todella nauttivat työstään, vai työskenteletkö esim. syyllisyyden tunteesi takia?

Minusta nykyajan mielenterveyshoidon iso ongelma on tunteiden syyllistämisessä. Sillä on se totuuspohja, että tunteet tosiaan estävät toimimisen oman tahdon mukaisesti, mutta tahto ja tunteista vapaat, loogiset mielipiteet, jolla tunteita vastaan yritetään taistella ei ole ihmisen mielen ainoa eikä tärkein aspekti. Tahto ja äly eivät ole edes vahvimpia aspekteja, vaan tahto nujertuu jossei se voi rakentua terveelle pohjalle ja äly yksin ei osaa antaa voimaannuttavaa tarkoitusta elämälle. Ihmismieli on myös arvoja, estoja, periaatteita - ja niitä tunteita.

Itämaisissa ideologioissa tunteet usein mielletään ohimeneviksi, kevyiksi asioiksi. Tämä on yksinkertaistus, jota en itse nielisi ilman ripausta suolaa. Tässä tapauksessa se olisi kuitenkin hyvä ottaa huomioon vastapainona länsimaiselle medikalisaatiolle, joka myöskin yksinkertaistaa tässä, joskin päinvastaiseen suuntaan: se tekee epätoivotusta tunteesta raskaan ongelman, jota vastaan on taisteltava.

Kysymys kuuluu, onko masennus se vihollinen ja oikea ongelma?