Hoidin kunnialla kunnialliseksi kansalaisksi 2 lastani vaimoni kanssa.
Nyt yhdellä heistä kaksi lastenlasta. En tunne lastenlapsiani kohtaan mitään suurta riemua tms. Stressaannun kun kuulenkin lasten ääniä ja varsinkin silloin jos joudun olemaan samassa tilassa heidän kanssaan. Kauhu olisi jos meillä olisi ns. viikonloppuhoitokoti.
Kyläily tässä lapsiperheessä on epämiellyttävä kokemus joka kerta. Epämiellyttäväksi se muuttui kun lapsia ilmaantui.
Kirkuna käy korviini ja tuntuu kuin olisi päästävä ulos pois samasta tilasta vaikkapa parvekkeelle edes hetkeksi (tupakille vaikka en muuten polta).
En osaa riemuita mukana vaikka lapset huutavat kurkku suorana iloaan. En tunne mitään miellyttävää siinäkään tilanteessa. Kaikki muut aikuiset ja aikuiset lapseni ovat kylläkin naama kuin hangon keksillä paitsi minulla.
Ollessaan lasten seurassa toiset isovanhemmat jaksavat touhuta heidän kanssaan. Minä en jaksa silloinkaan hymyilläkään vaikka olen yrittänyt. En näe syytä hyppiä kattoon riemusta.
En jaksa henkisesti olla pikkulasten kanssa. Se on helvetin raskasta. Lähinnä tunne on vastenmielinen. Se ei anna minulle mitään iloa. Enkä oikein tiedä mitä iloa niistä pitäisi irrota minulle. Olen pitänyt heitä sylissäni vähän kuin näytökseksi mutta mielelläni en olisi tehnyt sitäkään.
Olen yleensä sitten vetäytynyt hieman syrjemmälle tekemään jotakin koska en yksinkertaisesti siedä pikkulapsiseuraa. Toivon aina lyhyitä vierailuja.
Tavaraa en ole heille ostanut koska he nyt jo hukkuvat leluvuoreen.
En kaipaa tulla hyväksytyksi muutenkaan. Töissäni saan päteä tarpeeksi vaikka mielelläni lopetan työteon.
En halua tuntea itseäni pikkulasten kautta tärkeäksi, esimerkiksi ...jne. En halua, että perääni itketään lähtiessäni tai kuoltuani. En myöskään halua itkeä heidän peräänsä.
Johtuuko tämä siitä, että aikanaan isäni ei koskaan "leikkinyt" kanssani. Äitikin keskittyi muihin kodin asioihin; ruuanlaittoon, siivoukseen... He saivat minut muutenkin pahnanpohjimmaisena ja tuntuu kuin olisin ollut ylimääräinen joukossa.
Vanhempanikaan eivät vierailleet luonamme kuin velvollisuudesta.
Minuun ei myöskään kotona kotona oikein luotettu eli aina tultiin perään katsomaan (lähetä lapsi asialle ja mene itse perässä).
Vanhempiini oli muutenkin aika etäinen suhde; mitään en heille koskaan kertonut murheitani enkä ilojani. En vain voinut. En kertonut aikuisenakaan.
Ikäero veljiini on toistakymmentä vuotta pitkälti. Heidän kanssaan ei koskaan tullut leikittyä ikäerosta johtuen.
Kahteen veljeenikin on hyvin etäiset suhteet. Lähettelemme lähinnä joulukortteja toisillemme. Nyt on melki 2 vuotta kun viimeksi tapasin toisen heistä hänen merkkipäivänään. Toinen käy lähistöllä naapuritalossa appeaan katsomassa melki viikottain mutta ei koskaan tule luokseni. Viimeiksi kävin hänen luonaan vuosi sitten. Sama hänellä. Tapaamisemme ovat lähinnä sellaisia vaivautuneita tilaisuuksia. Meillä ei ole mitään yhteistä. Se mitä joskus oli ovat kuolleet.
Omat isovanhempani äitini puolelta tapasin pari kolme kertaa enkä itkenyt heidän hautajaisissaan 50-luvulla. Niissäkään en tuntenut surua.
Ihmettelen miksi muut ovat kuin löylynlyömät saadessaan lastenlapsia. Ovat suorastaan sekopäisiä.
Lähinnä tunnen vaivan, vastuun ja harmin mikä lapsista on. Omien kanssa kyllä tuli touhuttua yllinkyllin mutta samalla aattelin välillä hetkeä (vuotta) jona viimeinenkin muuttaisi kotoa. Tavallaan se sai minut kestämään oman vanhemmuuteni.
Nyt en tosiaankaan halua alkaa samaa alusta (kylläkin toisella tapaa). Kun nyt olen päässyt omista lapsistani "eroon", en tosiaankaan halua samanoloista elämääni. Minulle riitti se, että sain omat kasvatettua kotoa omiin elämiinsä.
Olenko jotenkin luonnoton / paha / karsea / huono tai muuta sellaista? Olenko ainoa joka tuntee näin? En varmaan. En myöskään voi sietää aikuisia jotka teeskentelevät pitävänsä lapsista.
Miten saisin ilmaistua jälkeläisilleni kirjoittamani seikat eli sen etten siedä lapsia?
Nyt yhdellä heistä kaksi lastenlasta. En tunne lastenlapsiani kohtaan mitään suurta riemua tms. Stressaannun kun kuulenkin lasten ääniä ja varsinkin silloin jos joudun olemaan samassa tilassa heidän kanssaan. Kauhu olisi jos meillä olisi ns. viikonloppuhoitokoti.
Kyläily tässä lapsiperheessä on epämiellyttävä kokemus joka kerta. Epämiellyttäväksi se muuttui kun lapsia ilmaantui.
Kirkuna käy korviini ja tuntuu kuin olisi päästävä ulos pois samasta tilasta vaikkapa parvekkeelle edes hetkeksi (tupakille vaikka en muuten polta).
En osaa riemuita mukana vaikka lapset huutavat kurkku suorana iloaan. En tunne mitään miellyttävää siinäkään tilanteessa. Kaikki muut aikuiset ja aikuiset lapseni ovat kylläkin naama kuin hangon keksillä paitsi minulla.
Ollessaan lasten seurassa toiset isovanhemmat jaksavat touhuta heidän kanssaan. Minä en jaksa silloinkaan hymyilläkään vaikka olen yrittänyt. En näe syytä hyppiä kattoon riemusta.
En jaksa henkisesti olla pikkulasten kanssa. Se on helvetin raskasta. Lähinnä tunne on vastenmielinen. Se ei anna minulle mitään iloa. Enkä oikein tiedä mitä iloa niistä pitäisi irrota minulle. Olen pitänyt heitä sylissäni vähän kuin näytökseksi mutta mielelläni en olisi tehnyt sitäkään.
Olen yleensä sitten vetäytynyt hieman syrjemmälle tekemään jotakin koska en yksinkertaisesti siedä pikkulapsiseuraa. Toivon aina lyhyitä vierailuja.
Tavaraa en ole heille ostanut koska he nyt jo hukkuvat leluvuoreen.
En kaipaa tulla hyväksytyksi muutenkaan. Töissäni saan päteä tarpeeksi vaikka mielelläni lopetan työteon.
En halua tuntea itseäni pikkulasten kautta tärkeäksi, esimerkiksi ...jne. En halua, että perääni itketään lähtiessäni tai kuoltuani. En myöskään halua itkeä heidän peräänsä.
Johtuuko tämä siitä, että aikanaan isäni ei koskaan "leikkinyt" kanssani. Äitikin keskittyi muihin kodin asioihin; ruuanlaittoon, siivoukseen... He saivat minut muutenkin pahnanpohjimmaisena ja tuntuu kuin olisin ollut ylimääräinen joukossa.
Vanhempanikaan eivät vierailleet luonamme kuin velvollisuudesta.
Minuun ei myöskään kotona kotona oikein luotettu eli aina tultiin perään katsomaan (lähetä lapsi asialle ja mene itse perässä).
Vanhempiini oli muutenkin aika etäinen suhde; mitään en heille koskaan kertonut murheitani enkä ilojani. En vain voinut. En kertonut aikuisenakaan.
Ikäero veljiini on toistakymmentä vuotta pitkälti. Heidän kanssaan ei koskaan tullut leikittyä ikäerosta johtuen.
Kahteen veljeenikin on hyvin etäiset suhteet. Lähettelemme lähinnä joulukortteja toisillemme. Nyt on melki 2 vuotta kun viimeksi tapasin toisen heistä hänen merkkipäivänään. Toinen käy lähistöllä naapuritalossa appeaan katsomassa melki viikottain mutta ei koskaan tule luokseni. Viimeiksi kävin hänen luonaan vuosi sitten. Sama hänellä. Tapaamisemme ovat lähinnä sellaisia vaivautuneita tilaisuuksia. Meillä ei ole mitään yhteistä. Se mitä joskus oli ovat kuolleet.
Omat isovanhempani äitini puolelta tapasin pari kolme kertaa enkä itkenyt heidän hautajaisissaan 50-luvulla. Niissäkään en tuntenut surua.
Ihmettelen miksi muut ovat kuin löylynlyömät saadessaan lastenlapsia. Ovat suorastaan sekopäisiä.
Lähinnä tunnen vaivan, vastuun ja harmin mikä lapsista on. Omien kanssa kyllä tuli touhuttua yllinkyllin mutta samalla aattelin välillä hetkeä (vuotta) jona viimeinenkin muuttaisi kotoa. Tavallaan se sai minut kestämään oman vanhemmuuteni.
Nyt en tosiaankaan halua alkaa samaa alusta (kylläkin toisella tapaa). Kun nyt olen päässyt omista lapsistani "eroon", en tosiaankaan halua samanoloista elämääni. Minulle riitti se, että sain omat kasvatettua kotoa omiin elämiinsä.
Olenko jotenkin luonnoton / paha / karsea / huono tai muuta sellaista? Olenko ainoa joka tuntee näin? En varmaan. En myöskään voi sietää aikuisia jotka teeskentelevät pitävänsä lapsista.
Miten saisin ilmaistua jälkeläisilleni kirjoittamani seikat eli sen etten siedä lapsia?
Vastaukset 17
Vanhimmat
että mahdatkohan olla asperger-henkilö? Siihen sopisi hyvin tuo tunteiden köyhyys.
Oletko koskaan lukenut kuvauksia aspergertyypistä, löydätkö itsestäsi yhtäläisyyksiä siihen.
kaikenlaisia hienoja nimityksiä, kun analysoidaan ihmisten käyttäytymisiä.
Voihan olla niin, että omien lasten kasvatus/elatus/hoito, oli aikanaan rasittavaa, niin kuin se onkin.
Kenties on kyse iän tuomasta väsymyksestä ja halusta olla vihdoinkin rauhassa, ilman kirkuvia ja parkuvia
lastenlapsia. Mieheni on samanlainen, hän rasittuu suunnattomasti, kun pienokaisia tuodaan
viikonloppuhoitoon, jotta vanhemmat saavat hoitaa parisuhdettaan.
Koko huusholli on täynnä melua, kaatuneita mehulaseja, hyppelyä, kiipeilyä eikä iltaisin saada
nukkumaan oikeaan aikaan, jotta koti rauhoittuisi.
Täytyy myöntää, että itsekin olen joskus äärettömän väsynyt ja kannan siitä huonoa omaatuntoa.
Rakastan lapsenlapsiani ja miehenikin, joka ei muuten ole " aspergertyyppinen " ?
Asperger on sukunimi, ei mikään hieno nykyinen...
Asperger on se tohtuuri, joka nimesi tietylaisen oireyhtymän - käyttäytymisketjun. Asperger-henkilöille on hyvin rasittavaa olla joukossa. He viihtyvät enimmäkseen yksikseen askarrellen. Meilläkin aspipojat sulkeutuivat huoneisiinsa, ikkunat aina verhotettuna. Ja kun oli porukkaa muuta niin pojat vetäytyivät omaan yksinäisyyteensä. Meillä muuten kolme aspia.
Alkuun ihmettelin, mikä näitä vaivaa, ovatko he mielisairaita, skitsofreenikoita, sillä käyttäytymisen piirteet sopivat myös skitsofreniaan.
Siellä on niin paljon erikoisia käyttäytymisiä, että kyllä siinä väsyi tyystin ennenkuin sai tietoa, mistä moinen johtuu.
Aspeilla on tuolla aivoissa kytkeytyneet "töpselit vääriin rasioihin".
Havainnollisesti voidaan kuvata asiaa siten, että kun ruoan tuoksu leviää, pitäisi aivoissa aktivoitua tietty aivokeskus, nälkäkeskus, mutta aspeilla voikin akitvoitua aivan toinen keskus (olikos se pet tutkimusk jolla sitä tutkittiin?), kuten meidän pojilla. Tästä johtuivat ne alituiset tappelut ruokailujen kanssa, kun heillä ei aktivoitunutkaan se nälkäkeskus kuten meillä muilla vaan aivan toinen keskus.
Aspeille on tyypillista sosiaalisten tilanteiden vaikeus. Aspeille tekee pahaa hälinä ja meteli. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että aivot eivät kykene erottelemaan metelin ja melun kaaosta, vaan se on aivoissa todella hirvittävä kaaos, ja saa aikaan aspissa ahdistusta, tilanteesta pakenemisen tarvetta. Meidän aspi meni tajuttomaksi, kun ei voinut paeta metelia, piti ambulanssilla viedä sairaalaan, mutta ei hänellä mitään elimellista muuta syytä löytynyt. Se joukkopaikkojen meteli saa aivot täysin katastrofaaliseen kaaokseen.
Kysymyksessä on poikkeuksellinen aivojen reagointi - toiminta. Aspilapsen poikkeavaa käytöstä ei voi karsia kasvatuksella, se ei tuota tulosta, ainoastaan lisää ahdistusta.
Aspergertyypille ominaista tunneköyhyys, "kylmä ihminen", tunteeton ihminen".
Kun luin aloittajan viestin, näin voimakkaasti aspergeroireyhtymään sopivaa käyttäytymistä.
Googlesta hakemalla aspergerin oireyhtymä voi käydä tutustumassa poikkevaan persoonallisuuteen.
löytyy meidän suvusta ( osalla dg) mutta sinun kirjoituksesi antaa aika kapean kuvan as.persoonista. Jokainen on yksilö ja ei voi sanoa, että kun on as niin on tunteeton, kylmä tai puuttuu empatiaa. Sitä voi liikaakin - empatiaa.
Samoin sosiaalisuus on hyvin erilaista. Toinen vetäytyy toinen haluaa olla toisten kanssa. Moni As ei erotu muista, kun jokainen ollaan erilaisia. Tavallaan. Lahjakkuuksia ja elämässä pärjäämistä löytyy asseista oikeistaan paremmin kuin ns nenteistä. Ainakin meillä ja muissakin jotka ovat asseja. Lapsuus voi olla vaikeampaa mutta kunh siitä pääsee oikealle oksalle niin hyvä elämä odottaa.
lapsenlapsiin suhtaudumme omista lähtökohdistamme ja elämäntilaanteestamme johtuen tietty eri tavoin:
mutta, mutta:
he edustavat kaikkea sitä, mitä meistä jäljelle jää ja antavat kaikin tavoin uuden mahdollisuuden sekä pitävät kiinni tässä päivässä ja kaikin tavoin päivittävät ajatusmaailmaamme tuoreilla mielipiteillään.
Harvalla, jos kellään meistä on ollut silkka auvoinen lapsuus tahi tällä hetkellä lämpimät suhteet sisaruksiimme tai vanhempiimme, mutta pahanolon ketjun voi aina halutessaan katkaista.
Totta on: me kaikki emme pidä lapsista, koirista tai vanhuksista, mutta riemukkaita hetkiä kaikille, jotka nauttivat täysillä temmeltäessään jälkikasvunsa kanssa!!
Kun itse laitoit nuo vaihtoehdot - luonnoton/paha/karsea?/huono - niin käytetään niitä.
Kyllä sinä minun mielestäni olet vähän luonnoton ja huonokin, ainakin kiintymys- ja ihmissuhteiden muodostamisessa.
Saat ilmaistua nuo kirjoittamasi seikat laiminlyömällä systemaattisesti kaikenlaisen yhteydenpidon. Se voi olla vähän hidas tapa, mikäli jälkeläisesi sattuvat kantamaan huolta sinusta, mutta kyllä se lopulta toimii.
Koen vähän samoin kuin aloittaja tämän isovanhemmuuteni. Olen kasvattanut 2 lasta aikuiseksi ja heillä on nyt pieniä lapsia itsellään. En ole mitenkään kovin innostunut lastenlapsistani ja tunnen aika ajoin siitä syyllisyyttä. Ovathan he suloisia, mutta en oikein tahdo jaksaa sitä meteliä ja perässäjuoksemista. En myöskään halua tätä pienimmäistä useinkaan mummolaan, kun koko huusholli on täydessä kaaoksessa n. 2-vuotiaan vilkkaan lapsen jäljiltä.
Kyllä minä heistä pidän ja tunnen myös rakkautta heitä kohtaan, mutta en jaksa kauan olla lasten kanssa ja hoitajana en jaksa todellakaan olla tälle pienimmälle.
Viihdyn mahdottoman hyvin ihan omissa oloissani, lienenkö sitten Asperger-henkilö. Sitä ei ole koskaan tutkittu eikä tulla tutkimaankaan. Näin on pärjätty tähänkin asti.
päivänselvää, että omilla ehdoilla ja omien jaksamisien mukaan ollaan ollaan lastenlasten kanssa tekemisissä, vaikka sitten vähemmänkin. (Eikä tietenkään tupata tai liikaa, sanonpa tämänkin itsestäänselvyyden...:).
Syyllistymiseen en näe mitään syytä, eikä tietenkään syyllistämiseenkään sitten joskus kun ei kenties välttämättä haluaisikaan olla aina omissa oloissaan, mutta joutuu olemaan.
Jos kaksivuotias saa aikaan täyden kaaoksen mummolassa käydessään, niin vika on aikuisessa. Tai jos lasten touhu on pelkkää kirkumista, metelöintiä ja jotain perässä juoksemisen tarvetta aiheuttavaa.
Luultavasti olet lapsena kokenu suuren pettymyksen, hyljätyksi tulemisen, luultavasti tunteettomuus heijastuu lapsuuden suurista pettymyksistä, väärin ymmäretyksi tulemisesta, otan osaa, koita jaksaa.
Annoit ihan oikean määritelmän myös minun huonolle lapsenlapsisuhteelleni. Näin on ollut minunkin lapsuudessani ja se selittää monta asiaa.
on asiat kuin aloittaja kertoo niin ehkä kannattaisi jo vetäistä....,no olkoon en sano mihin,mutta kuullosti kaikkineen ihan vain provosoinnilta koko juttu..?
henkilöä, jotka eivät kestä pienten lasten kanssa olemista, mutta tulevat vähän vanhempien kanssa hyvin toimeen. Ehkä yhtenä syynä on se, että usein elämä pyörii näiden lasten ympärillä, mistään muusta ei osata puhuakaan.
Minun lapsuuteni oli, jos mahdollista, vielä ankeampi.
Ainoat “keskustelut” isän kanssa olivat työnjako ja ohjeet työn tekemiseen, jos teki erehdyksen (työn tulos ei miellyttänyt) oli remmin tai tukkapöllyn paikka.
Remmillä hakkasi niin, että jäljet näkyivät ainakin viikon, vaikka löi vaateiden päälle.
Tukkapölly oli sitä, että heitteli ravistaen tukasta kunnes jalat menivät alta, sitten alkoi potkia, piti kumiterä- tai nahkasaappaita jalan koko 46 . On todella se maailman yhdeksäs ihme, että pysyi luut ehjinä. Siinä kuritus tilanteessa vaan käpertyi kuin siili, suojaten vatsaa kasvoja ja kylkiä.
Emme puhuneet, koska vanhemmat eivät edes olisi kuunnellet mitään, koska tiesivät jo kaiken. Maatilan rajoja ei ylitetty ilman lupaa ja esim. koulusta kotiin oli mentävä määrä ajassa, äiti katsoi kellosta ja myöhästyminen oli selkäsauna.
Jos “kanteli” muista siskoista, sai itse selkäänsä, kakarat hoitakoot itse välinsä.
Äiti läiski ja huitoi sillä mikä kädessä oli, jo työtä määrätessään, tuo vie hae tee. Äidin käskemän työn osasi tehdä, ihan siitä ei selkäsaunaa tullut. Pikkusisarusten valvonta oli selkäsaunan paikka, sen sai vitsasta joka oli itse haettava. Nämä valvottavat olivat minua vain 1v. 3 kk ja 3v, 4 kk nuorempia, mutta tekivät kaiken kielletyn ja herjasivat vain; ei meille tästä mitään tule, sinä se selkääsi saat.
Tämä muuttui melkoisesti mennessäni kansakouluun. Kun ensimmäisenä päivänä menin koulusta kotiin, äiti juoksi ovelle vastaan ja raivosi kokopäivän olet maleksinut kaikki työt on tekemättä. Olin hämmästynyt, ei opettajan sanonut mitään töitä minulle. Viikon suurin piirtein kävin koulussa ja keräsin rohkeutta sitten menin sanomaan opettajalle; sano työt minulle, kyllä minä teen ne, kun tiedän, äidille ei tarvitse soittaa. Vasta aikuisena osasin yhdistää äidin koulumatka kellotuksen ja tekemättömät työt.
Näin suljettiin mahdollisuus koulun jälkeen, edes keskustella, muiden koululaisten kanssa. Äiti ei kutitellut piiskalla, se oli kunnon piiskaaminen, loppui vasta kun piiska hajosi. Kylällä olleisiin kerhoihin ja partioon ei päästetty.
Minulla oli kaksi vanhempaa siskosta 2,5 ja 4 vuotta vanhemmat, he osasivat tehdä yhteisiä päätöksiä siirtää työnsä minulle, jos en tehnyt sain selkääni työn määränneeltä vanhemmalta ja siskoilta. Näihin siskoihin on vuosien saatossa välit etääntyneet, koska mikään käytöksessä ei muuttunut. Molemmat rahastivat kaikesta, kun elimme omilla tulollamme, mutta edes pyynnöllä ei maksettu esim. ottamistani valokuvista, ne vain otettiin, kun näytin kuvia, jokaiselle heillä tarjotulle kahvikupille oli hinta työnä (tiskaus)tai rahana.
En “sekoa” lapsenlapsista. Mutta vietän mielelläni aikaa yhdessä. Murheena on vain toinen isoäiti. Olin enemmän, kun järkyttynyt, kun näin toisen isoäidin kasvot, kun lapsenlapsi kirkui mummu ja juoksi syliini kun tapasimme yllättäen kaupungilla. Ei ollut mitään mahdollisuutta tulkita ilmettä väärin.
Tähän asti on laskenut, minkä verran lapsenlapsi on minun kanssani. Nyt esikoinen sai viettää heillä viikon, tekivät retkiä laivalla kävivät korkeasaaressa jne.
Yllätyin jälleen, isoäiti kertoi; ettei enää ota moneksi päiväksi, ei jaksa. Vaatii niin huomiota, ellei muuta niin pitää katsoa jotain lapsen lapsusta…
Miniä on hyvin sidoksissa äitiinsä ja ilmeisemmin saanut ohjeet pitää kuopus erossa minusta. En pidä tätä minään, oikeastaan sopii hyvin näihin suhteisiin, mutta älkää kukaan ihmetelkö miksi on eriarvoisia lapsenlapsia.
Ehkä otan omaa lapsuuttani takaisin!? Leikkiä ei saanut eikä ehtinyt. Nuoremmat siskokset hankkivat kimpassa minulle selkäsaunoja ja vanhemmat eivät seuransa huolineen, sekä hakkasivat siinä kun vanhemmatkin. He lykkäsivät työnsä minulle, että pääsivät uimaan pyöräilemään hiihtämään tai lukemaan rompsuja..
Olin kiltti tyttö, en varmaan kertaakaan lapsena saanut selkäsaunaa omasta syystäni. (minulle määrätyn työ tekemättä jättäminen) Lapsuuskotini oli kolmen eri pienyrittämisen paikka työtä riitti. Lämmitys oli minun vastuullani kansakouluun mentyäni, ja puiden vienti karjakeittiölle.
Vanhin sisko, minua kymmenen vuotta vanhempi, teki lehtolapsen, toi sen synnytyslaitokselta kotiin ja jätti. Olin silloin 14v. lapsi AAS. määräytyi minun hoidettavakseni. Minä hoidin vaipat ja pullotuksen yöllä.
Äiti teki lapsen vielä 46 v. olin 16v. ensimmäisenä yönä laittoi valot huoneeseen ja ilmoitti; vauvalle on vaihdettava vaipat. Hän sitten syöttää, hakee tuttipullon sillä aikaa. Pikkusisko nousi, kävi WC, sammutti valot ja meni nukkumaan. Kysyin eikö mene hoitamaan vauvaa. Ei. En mennyt minkään. Päivällä sanoin äidille; "koko ajan olet sanonut; "hoitakoon jokainen itse lapsensa", etkä ole AAS. yksiäkään vaippoja vaihtanut. Minä olen hänet hoitanut, koska sisko ei ole täällä. Sinä olet, saat hoitaa itse vauvasi , minulla on ulkotyöt päivällä enkä jaksa jos valvon vauvasi kanssa yöt."
Itselläni oli kaksi lasta, aina ennen kuin olin raskaana tiedotin suvulle meillä tehdään nyt lasta. Siihen oli painava syy.
Otin eron lasteni isästä, aivan syystä, suvulle tiedotin; en ota eroa ottaakseni uuden miehen, otan eron vain tästä miehestä syyn.
Olin YH nuorimman ollessa vuoden vanha, ikinä eivät lapseni ole olleet kenenkään muun, kuin päiväkodin hoidossa. Ikinä en ole saanut rahaa isovanhemmilta ja toisella puolella ei heitä ollut olivat ja kuolleet.
Nyt mummona pieni lapsenlapsi tuoksuu ihanalta ja tuntuu sametin pehmeältä halin suukotan ja kerron; Olet mummun kultapala, mummo tykkää, mummo rakastaa ja keron sen myös kasvoilla ja silmillä > tietoisenakin informaationa. Mummupäivinä en ota puheluita, jos joku soittaa vastaan ja kerron näin on, soitan myöhemmin…
Ohjaan, neuvon ja leikimme tutkimme ja teemme asioita yhdessä. Yhteinen aikamme on mielenkiintoista ja loppuu aina hieman kesken, ihan molempien mielestä.
Omat lapseni ovat äärimmäisen itsekkäitä omahyväisiä jopa ilkeitä, minua kohtaan. Virhe; he saivat kaiken huomioni, kaiken haluamansa mihin varani antoivat mahdollisuuden. Itselleni en hankkinut mitään, koin sen olevan pois lapsiltani. Varsinkin isälapseni osaa heittää herjaa ja tarvitaan jo ihme, jos joku keksii pahempia ilkeyksiä, jotka hän silmilleni heittää.
Lapsenlapsi tulee pian viisi ja nyt alkaa isin opastus näkyä ja kuulua. Näen ja tiedän, ettei hän ymmärrä niiden ilkeyksien sisältöä, eikä ymmärrä loukkausta.
Eli vaikka elämä on loppusuoralla, en sure, aikansa kutakin sano pässi kun päätä leikattiin. Niin no, pyrin olemaan mahdollisemman vähän yhdessä koko perheen kanssa, näin isälapseni esimerkki opetus jää vähemmälle.
Minulla on se kuuluisa omaelämä, säästin (osaksi) asuntoni ollessani jo eläkkeellä.
Eläkkeeni on 1015,38 €/kk käteen. Tulen jättämään omaisuuteni mummun kultapalalle, lahjakirjalla. Tilit on kummallekin lapsen lapselle ja kuukausittainen summa siirtyy niille. Irtaimiston olen sanonut mitä sille tehdään.
On aivan päinvastainen tilanne.Minulla on yksi aikuinen poika ja hänellä kaksi poikaa(5v ja 7v)ovat mummille rakkaita ja parhaillaan ovatkin mulla yökylässä (viime yön).Mä touhuan heidän kanssa kaikenlaista,missä pysyn perässä,vaikka jo päälle 60 on "mittarissa".Toki keskenään jo leikit sopii kivasti,eikä joka hetki tarvi vahtia.Itselläni on kuusi sisarusta ja lapsina leikittiin keskenämme ja vieläkin tapaillaan ja pidetään tiiviisti yhteyttä ja soitellaan.Ainoastaan yksi sisko asuu kauempana ja muut lähisäteellä,mikä myöskin vaikuttaa kanssakäymiseen.Ei meidän äiti eikä isä ehtinyt meidän kans leikkiä,kun oltiin lapsia.Toki sekin vaikuttaa,millaiset vanhemmat ovat olleet.Itse kasvatin poikani yksin(oma valinta)ehkä hän on siksi niin läheinen ja poikansakin,kerran viikossa koitan heitä nähdä,eivätkä kaukana asukaan.
Itse en ole muuten sukurakas ja onkin vastenmielistä mennä kaikenmaailman "kissanristiäisiin"esim.rippijuhlat,häät,hautajaiset ym.Mä olen meidän porukasta se,joka koittaa näistä luistaa,en vaan kertakaikkiaan siedä sitä "pälpätystä"ja mässäilyä.En ole ujo tai arka,ei siis siitä johdu.Luulen,että lapsuudesta johtuu,kun oli paljon "kakaroita",myös koko kylässä ja leikkikavereita meillä oli siis.Nyt olen mielelläni yksin ja nautin hiljaisuudesta,lukuunottamatta siis lapsia.Toki nyt en ihan erakkoluonne ole ja viihteellä käyn.Yksin olen elämäni viettänyt(ilman toista puoliskoa)paitsi poikani.Kaikkihan me olemme erilaisia,eikä se ole mikään paha juttu.Itse haluaisin olla sosiaalisempi,mutta ihan kivaa näinkin.Meissä kaikissa on hyvät ja huonot puolet.Kivaa kesän jatkoa kaikille!
ja tulin tulokseen, että kyse on yleisestä ilmiöstä, mitä tulee nykyajan lapsiin. Heillä on ollut tyystin erilainen kasvatus ja vapaus tehdä mitä haluavat.
Nykylapsilla on tavallista enemmän vilkkautta ja käytöshäiriöitä, koska heidän vanhempansa ovat kasvattaneet lapset vapaasti. Lapsi on saanut määrätä pienestä pitäen heti kun oppinut puhumaan, mitä laittaa suuhunsa ja päällensä.
Noin olen havainnut lähipiirin lapsista. Myös virikkeet ovat toista luokkaa kuin 30-50 v sitten. On kaikenlaista lelua ja videota, telkkaa, pleikkaria ym... Ennen leikittiin käpylehmillä ja piirrettiin kaupan käärepaperiin ja syötiin mitä äiti laittoi pöytään.
Kiitos kommenteista. Minua ei ammutakaan aamunkoitteessa. Arvasin etten ole ainoa selleinen.
Tästä oireyhtymästä en ole kuullutkaan. Ainakaan mielisairaus se ei voi olla.
En ole mitenkään epäsosiaalinen. Pikkupoikana asuin kerrostalossa jossa oli liki 40 samanikäistä. Samoin oli muutamassa naapuritalossa 50-luvulla. Kavereita oli paljon ja oli pakko olla sosiaalinen.
Oli tapauksia jotka eivät täyttäneet kakaralauman vaatimuksia (epäsosiaalisia tai muuten poikkeavia). Heillä oli kova kohtalo ja muutto muualle tuli tapahtumaan heille koska kakarat osasivat olla raakoja joitakin kohtaan. Minä pärjäsin porukoissa enkä erottunut kiusattavaksi. Sotia käytiin isoin laumoin eri talojen välillä. Joka talossa kun oli eri "heimo" asumassa.
Kavereitakin minulla on säilynyt (iso osa on jo kuollut) läpi elämän. Samoin eri työmailta ja kursseilta on mies- ja naistuttavia kertynyt. Intissä pärjäsin hyvin. Olin myöskin YK-joukoissa ja sielläkin meni mainiosti ja sain sieltä elinikäisiä ystäviä.Työnikin on sosiaalista kanssakäymistä ja olen päivittäin töllisteltävänä..
Tosin viihdyn ihan mukavasti yksikseni. Metsäreissu yksin on paras. Toisen kanssa pitää neuvotella erinäisistä asioista metsällä.
Juhlahetkiä olivat ne, jolloin vaimo oli lasten kanssa jossain ja sain olla yksistäni kotomiehenä.
En viihdy keskustoreilla aikaani hassaamassa, tyhjää jorisemassa ja ihmisiä katselemassa. Samoin eivät vanhempanikaan. Ihmisiä näen tarpeeksi ja saan sosiaaliset kontaktini hoidettua työpäivän aikana.
Mutta en vaan voi sietää lapsia. Sain niistä tarpeekseni kun olin omieni kanssa. Se oli sitä aikaa. Nyt on aika toinen.
Alkuunkaan en mitenkään syttynyt lapsikuume-ajatukselle joka vaivasi vaimoani. Kävi kuin kävi.
Ajatus, että aloittaisin saman rumban uudestaan ei sytytä mitenkään. Olen onnellinen kun olen saanut lapseni isoiksi ja omiin elämiinsä tyytyväisiksi. He ovat tahoillaan onnellisia ja terveitä omine juttuinenn ja kaveripiireineen.
Tapailemme viikoittain.
Jälkeenpäin aatellen lapset olivat kuiteskin vain hetken kotona vaikka heidän varttumisensa tuntui kestävän ikuisuuden.
Mukava olla nyt kotona missä on rauha ja oma lupa. Nyt saan elää itselleni ja tietysti vaimollenikin.
Vähän sekaista kerrontaa mutta kai ajatus siitä selviää.