Olen uskomattoman epävarma itsestäni.
Koulussa tunnen itseni kauhean olemassa olevaksi ja rumaksi. On koko ajan sellainen tunne kuin mua tarkkailtaisiin. Istun paikallani jäykkänä, en katso ketään, kasvoni suorastaan puutuvat sen jännityksen takia. Se on todella epämiellyttävää. Kun kävelen, käteni eivät meinaa liikkua, joten ne ovat jäykkinä melko paikallaan tai yritän itse liikuttaa niitä, mikä saa kävelyni tuntumaan epäluonnolliselta. Haluaisin olla vain rento, keskittyä ympäristöön, oppimiseen ja asioiden ajatteluun enkä itseeni. Miten voin unohtaa rumuuteni, valehdella itselleni, että olen kelpo elämään ja keskittyä ulkopuolisiin asioihin? Jatkuva oman elämän kurjuuden, tyhmyyden ja rumuuden miettiminen on masentavaa ja heikentää suoritusta opiskellessa ja estää liikunnan ja harrastamisen, puhumattakaan ihmissuhteista. Ei sillä, että tuntisin opiskelun tai minkään itseä kehittävän auttavan rumaa elämääni mitenkään, mutta tuskin oman rumuutensa ainainen tiedostaminenkaan kovin hyödyllistä on.
Miten voin rentoutua, kun tiedän olevani ulkoisesti kuvottava ihminen?
Toivon, että JOS joku vastaa tähän säälittävään viestiin, niin mitään rumuuteni kyseenalaistamista ei tänne tule. Rumuuteni on fakta, ja haluan vinkkejä sen hyväksymiseen, mitkään kliseiset "kaikissa on jotain kaunista" -sanonnat eivät nyt auta.
Koulussa tunnen itseni kauhean olemassa olevaksi ja rumaksi. On koko ajan sellainen tunne kuin mua tarkkailtaisiin. Istun paikallani jäykkänä, en katso ketään, kasvoni suorastaan puutuvat sen jännityksen takia. Se on todella epämiellyttävää. Kun kävelen, käteni eivät meinaa liikkua, joten ne ovat jäykkinä melko paikallaan tai yritän itse liikuttaa niitä, mikä saa kävelyni tuntumaan epäluonnolliselta. Haluaisin olla vain rento, keskittyä ympäristöön, oppimiseen ja asioiden ajatteluun enkä itseeni. Miten voin unohtaa rumuuteni, valehdella itselleni, että olen kelpo elämään ja keskittyä ulkopuolisiin asioihin? Jatkuva oman elämän kurjuuden, tyhmyyden ja rumuuden miettiminen on masentavaa ja heikentää suoritusta opiskellessa ja estää liikunnan ja harrastamisen, puhumattakaan ihmissuhteista. Ei sillä, että tuntisin opiskelun tai minkään itseä kehittävän auttavan rumaa elämääni mitenkään, mutta tuskin oman rumuutensa ainainen tiedostaminenkaan kovin hyödyllistä on.
Miten voin rentoutua, kun tiedän olevani ulkoisesti kuvottava ihminen?
Toivon, että JOS joku vastaa tähän säälittävään viestiin, niin mitään rumuuteni kyseenalaistamista ei tänne tule. Rumuuteni on fakta, ja haluan vinkkejä sen hyväksymiseen, mitkään kliseiset "kaikissa on jotain kaunista" -sanonnat eivät nyt auta.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Hei,
luin ajatuksiasi, tunteitasi, tuntemuksiasi. Ennen kuin vastaan Sinulle enemmän haluaisin tietää tarkemmin...kun kerroit, että tiedät olevasi ulkoisesti kuvottava ihminen. Miksi koet ja tunnet niin...kertoisitko tarkemmin mikä saa Sinut tuntemaan itsesi/ajattelemaan, että olisit ruma, ulkoisesti kuvottava ihminen. Mitkä ovat sellaisia piirteitä itsessäsi, mitä haluaisit muuttaa. Kertoisitko tarkemmin?
Miksi koet ja tunnet, että elämäsi on kurjaa ja tyhmää? Kertoisitko millaista elämäsi on? Ja kuinka haluaisit elämäsi muuttuvan? Jos tahdot niin kirjoita osoitteella loveboat(at)mbnet.fi.
Vastaan toki tännekin, mikäli vain tahdot niin...en kuitenkaan tahdo kertoa ajatuksistani Sinulle ennen kuin olen kuullut enemmän miksi koet ja tunnet niin kuin kerroit.
Ajatuksistasi kiittäen.
Kiitos kun jaksoit vastata. No, rumuuteni ei ole ehkä ihan tavallista (vai kuvittelenko vain itseni niin erilaiseksi?). Ongelmanani ei ole lihavuus, finnit (vaikka niitä onkin, mutta ne eivät ole se ongelma) tms... Minua ällöttää ulkonäössäni miesmäinen olemus: leveät hartiat esimerkiksi. Olen käynyt ihan lääkärilläkin asian takia, eikä yllättävää kyllä ollut liikaa testosteronia tutkimuksen mukaan. Minua on luultu lesboksi - ja tätä ei kannata väärin käsittää, minulla ei ole mitään lesboja vastaan todellakaan, mutta en vain haluaisi näyttää sellaiselta. Vaikkeivät kaikki lesbot tietenkään miehiltä näytä. Ei mulla ole aavistustakaan siitä, miltä lesbot muka näyttävät, mutta kyllähän se varmaan tiedetään, millainen yleinen käsitys suunnilleen on. Ei minulle olisi ongelma olla lesbo, mutta en pidä siitä, millainen tietynlainen kuva minusta tulee ulkonäköni takia. Itse asiassa tuo lesboksi luuleminen ei ole läheskään niin paha asia mulle kuin se, että sukupuoleni kyseenalaistetaan. Eikä sekään nyt niin paha, mutta jotenkin se tietynlainen kuva minusta: ulkonäköni antaa kuvan jostain ihmisestä, joka en ole tai ainakaan en missään tapauksessa halua olla. Muut tytöt voivat pitää poikamaisia vaatteita ja käyttäytyä kuin miehet, mutta silti heitä pidetään tyttöinä. Mua taas pidetään miehenä, vaikka en ole käyttäytynyt erityisen miehekkäästi. Meikkaankin.
Mulla ei ole kavereita, oikeastaan yhtään. Olen jotenkin saanut seurasta tarpeekseni ja itsekin hakeutunut omiin oloihin. Minua kuvottaa ajatus siitä, että joku kaverini pitää mua miehenä, vaikka olen tyttö. Yksikin kaveri mulla oli, mutta... Se oli mulle kova pala, kun hän näki mut miehisenä. Se vain kuvottaa mua, joten on pakko olla yksin. Itse vain tunnen itseni, muut tuntevat vain ulkonäköni eivätkä voi ajatella mua jonain sellaisena, mikä on täysin vastakkaista ulkonäölleni. En mä itsekään muita ihmisiä pysty arvioimaan, ellen yhtään ajattele heidän ulkonäköään (paitsi esim. netissä). Myös perheenjäseniini ei ole oikein mitään kunnon välejä, kun hekin pitävät mua ties minä "miespedofiilikuvotuksena" (ei millään pahalla miehiä tai pedofiilejä kohtaan).
Mulla ei ole harrastuksia tietenkään, olen aina yksin ja koneella. Miten voisin olla tuolla ulkona ihmisten näkyvillä: silloinhan esillä olisi se ihminen, jota vihaan, eli se ihminen, joka ulkonäöstäni välittyy. Huokaus.
En itsekään oikein tiedä, missä se vika on. Kunhan yritin tuossa jotain selittää.
Itselläni on samanlainen olo melko useinkin- ainakin koulussa ja etenkin kun olin yläasteella. Nyt olen lukiossa, ja olen jo paljon suvaitsevaisempi omaan ulkonäkööni. En ole varma mistä tämä johtuu, mutta apua on ainakin ollut järkeilystä- murehtimillla en saa naamaani kauniimmaksi, joten voin yhtä hyvin ajatella muita asioita. En edes näe omaa naamaani, joten antaa muiden murehtia sitä. Olenko todella niin pinnallinen, että annan ulkonäön häiritä itseäni näin paljon? -eihän se läheskään aina toimi, mutta toisinaan saa itsensä vakuutetuksi. Toinen ja toimivampi tapa on ollut muuhun keskittyminen. Tunnilla keskittyy opiskeltaviin asioihin, välitunnilla kavereihin tai lukemiseen tai mp3 kuunteluun tms. Se vanha sanonta asenne ratkaisee pitää paikkansa. Asenne ei vain muutu niin helposti ja nopeasti.
Kiitos sulle kanssa vastauksesta. Mulla tämä rumuuden tajuaminen on tullut esille vasta viime vuosina, olen nyt lukiossa. Jostakin syystä en ollut saanut ala-asteella enkä yläasteen alussa palautetta olemuksestani, ei kukaan ennen sanonut mua mieheksi. Yhtäkkiä se vain tapahtui, kuin sain kamuja, ja se oli järkytys tajuta, että totta se on. Toivoisin vain näyttäväni tytöltä, joka olisi vaikkapa läski tai finninaamainen tai muuta sellaista, mitä yleisesti saatetaan pitää kamalana, jostakin kummallisesta kiittämättömästä syystä. Mutta minuun verrattuna ne itseään rumana ja läskinä pidetyt tytöt ovat varsinaisia prinsessoja.
Tämän hyväksyminen on vaikeaa, mutta koitan välillä ajatella jotenkin tyynesti. Mutta jos ajattelen tästä asiasta tyynesti, täytyykö olla tyyni ihan kaikkea muutakin kohtaan? Ei sitä voi noin vaan valikoida: silloinhan se on selkeää itsepetosta. Mutta kyllä tässä pitäisi ruveta pikkuhiljaa järkeilemään itseä hyödyttävästi, niin kuin sinä olet tehnyt. Joskus tunnen itseni hieman jälkeenjääneeksi. Taidan ollakin, mutta en ole aikaisemmin tajunnut (varmaan juuri sen takia, että olen tyhmä). Olen tilannetajuton ja ihmettelen usein, miten muut ihmiset saavat asioita aikaiseksi. On uskomatonta, kuinka on olemassa rakennuksia, elektroniikka ym.
mikä on ruma? oletko vain ulkoisesti ilkeän näköinen tyyppi vai tarkoitatko ettet ole haluttuja kauneusihanteita täyttävä? oma pärstäni ei ehkä aivan täytä niitä ihanteita jotka yhteiskunta "kauniille" ihmisille asettaa, mutta olen mielestäni silti kaunis, sillä ulkonäköni on varsin persoonallinen. olin yläasteella varsin sulkeutunut ja hiljainen, koska luulin, että en täytä yhteiskunnan asettamia rajoja, mutta nykyään pidän itseäni kauniina ja persoonallisena tyyppinä, ja olen näin paljon itsevarmempi.
Suorastaan halveksin (koska olen katkera ja kateellinen) sitä, kuinka ihmiset surevat sitä, etteivät näytä ihanteelliselta. Vähät ihanteista! Olet oikeassa, että persoonallinen ulkonäkö voi olla hyvin siedettävää, kadehdittavaa ja kaunista. Ihanteet ovat suorastaan naurettavia, varsinkin jos joku ihan siedettävän näköinen tyyppi tulee surulliseksi siitä, ettei niitä täytä. Voi kunpa minunkin kauneusongelmani olisivat sellaisia.
Juu, näytän kuolleelta/ilkeältä...
Ujous ja epävarmuus.. Kuinka tuttuja piirteitä nuo ovatkaan. Ja rumuus.. noh, myönnän etten ole komein kaveri koskaan en ole seurustellut tai vastaavaa. Olen 18 vuotias. Kaipa olen alitajuisesti jo hyväksynyt etten koskaan ketään tapaa ja kuolen yksin.. Kaikki yritykset tuppaavat tuhoutumaan heti.
niin, aina samaa yksinäisyyttä. En voi uskoa kuinka jotkut löytävät kumppanin. Se on liian upeeta. Miten se ees on mahollista?
Ranteet auki pullapitkolla. Sokerikiteet ovat teräviä. :D
Mä kanssa olen jotenkin jo hyväksynyt asian, ettei tule saamaan ketään, koska sitä pystyy mielessään haaveilemaan. Ulkonäkö sen sijaan, no sitä on hieman vaikea kuvitella toisenlaiseksi, jos tietää, mitä ulospäin todella näkyy. En usko, että kovin ruma olet, koska sanoisit sen varmaankin suoraan silloin. Minä kadehdin niitä, jotka pystyvät sanomaan: "En ole mikään maailman komein / kaunein".
Saatan olla itsekäs ja ymmärtämätön, mutta mielestäni miehen "rumuus" ei ole niin paha kuin naisen. Mutta se riippuu rumuuden "lajista"...
on se, ettet voi rentoutua ennenkuin hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet. Ja se tie on pitkä ja kivinen eikä todellakaan maailman helpoin saavutettavissa oleva asia.
Voit aloittaa vaikka kokeilemalla kirjoittaa kaikki faktat ylös, esim:
1) En ole ulkoisesti kaunis
2) En ole tyytyväinen itseeni jne.
Kun lista on valmis, katso sitä ja ruksi siitä pois ne asiat, joille et mtn voi. =Jos et ole kasvoiltasi sopusuhtainen ja nätti, et voi sille mitään. (Toki voit koittaa meikata, jos se parantaa itsetuntoasi, mutta kaikkea ei voi peittää= jos sulla on paska itsetunto, peität naamas paakkelilla kohentaaksesi sitä, ei ongelma poistu.) Keskity asioihin, jotka ovat sinun hallinnassasi. Esim. Paljonko itseäsi arvostat, minkälainen elämäsi tulee olemaan; muisteletko 50 vuoden päästä elämääsi katkeruudella vaiko tyytyväisenä siihen, että elit sen ns. täysillä puutteistasi huolimatta.
Jotkut ihmiset ovat luonnostaan kauniita ja se on epäreilua, mutta minkäs teet. Asiaan voi suhtautua haudanvakavasti, märehtiä joka päivä rumuuttansa ja valittaa siitä kavereille & muille ihmisille, mutta joku voisi kysyä, että mitä vitun hyötyä sillä saavutetaan? Oma itsetunto vaan laskee entisestään, läheiset ihmiset alkavat ärsyyntyä jatkuvasta inisemisestä ja alkavat itsekin ajatella sua rumana, huonona ja kaikinpuolin kauheana. =Kukaan ei voita.
Itse en ole sen parempi sua neuvomaan, koska olen melkolailla susiruma. :D Mahdollisesti koko Suomen, ellei jopa maailman kuvottavin nuori naisenalku. Lievästi sanottuna. Ennen vietin tunteja peilin ääressä itkien, itseäni tuijottaen, vikojani luetellen, kunnes seinä tuli vastaan. Avasin silmäni ja näin.
Näin jotain muutakuin heijastukseni. Jotain muutakin kuin itseni. Ympäröivät ihmiset. Ympäristön paineet, odotukset ja naurettavat kauneusihanteet. Yhteiskunnan. Näin pinnallisuuden ohitse ja sain jonkinlaisen rauhan. Tajuttuani tosiasiat olen keskittynyt asioihin, joita voin kehittää. Luen paljon, olen innostunut buddhalaisuuden opeista, luonnonläheisestä ajattelutavasta ja monista muista asioista. Leivon, piirrään, maalaan, kokkaan, kirjoitan. Tiedän olevani erilainen, etten koskaan kuulu täysin joukkoon, ENKÄ HALUAKAAN, sillä pidän siitä. (en rumuudestani, vaan erilaisuudestani. Kuka vitun idiootti haluaisi vapaaehtoisesti näyttää notredamen kellonsoittajalta?) Päivääkään ei kuitenkaan kulu, ettenkö tiedostaisi omaa ulkomuotoani ja olisi salaa katkera muille. Ehkä joskus pääsen siitä ylitse, ehkä en.
...Vitut tästä viestistä mitään tule. Vaikka kuinka yrittäisin neuvoa sua, suoltaa tähän jotain paskaa sanahelinää, niin ei se mitään muuttaisi. Asiat ovat niinkuin ovat. Kaikki lähtee itsestä.
Kävele selkä suorassa, hymyile, TAI IRVISTÄ, ole oma ittesi. Etpä sä itsekkään arvostele suuresti muita niiden ulkonäön perusteella, joten oo rauhallisin mielin. Jos joku sua rupeaa haukkumaan rumaksi (mikä itseasiassa on äärimmäisen epätodennäköistä, koska ihmismieli ei vain toimi niin. ) niin voit nauraa sille ja katsoa tyyppiä huvittuneesti. Sillä itellä on paska itsetunto ja sitä rataa. Ja se on säälittävä paska. Ja semmosta. :D
Okei tää meni vähän läskiks, mutta eipä tässä voi paljoa sanoa,
kaikki on susta kiinni.
Kiitos sulle! Sinä puhuit hyvin hyväksymisestä, ja lisäksi melko uskottavasti, koska olet itse kuulemma ruma. Olen niin väsynyt kuulemaan siedettävien näköisten ihmisten kehotuksia. Miten he voisivat itsekään uskoa puheeseensa, kun eivät ole olleet siinä tilanteessa, johon vinkkejä antavat. Olen matkalla kohti "karmean kohtaloni hyväksymistä". Joskus ajattelen, että tämän karmeuden voi jotenkin kääntää jopa hyödyksi. Tähän mennessä en todellakaan ole nähnyt itsessäni minkäänlaista luonteenlujuutta tai mielen vahvuutta, mutta ehkä jonain päivänä... Pakko on ajatella positiivisesti, sillä en halua miettiä koko ajan, miten turhaa ja onnetonta elämäni on. On kaksi vaihtoehtoa, joko elää tai kuolla. Jos sitten vielä valitsen itsekkyyden "epäitsekkyyden" ohi, niin päätän elää, ajatella vain omaa hyvääni ja olla haitaksi muille ihmisille läsnäolollani. Mutta ainoa asia, mikä ratkaisee todella, on se mitä itse elämästään ajattelee. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole sitä, kun oikea maailma tulee vastaan. Se iskee tajuntaan, eikä siihen pysty valmistautumaan millään muureilla. Totuus iskee kovaa, mutta kenties itsepetoksen vahva muuri on jotenkin vielä mahdollista rakentaa. Onhan tässä aikaa.