Loppu elämä on kuoleman oottamista, elämä käy pitkäksi, meniskö töihin, kuka huolis !?
Yksin elävä eläkeläinen !
mielipiteitä, pliis.
81812
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 81
Vanhimmat
? elämä käy pitkäksi? Etkö koskaan aikaisemmin haaveillut tekeväsi jotain, "sitten kun on aikaa"? Eikö ole ollut harrastuksia? Etkö ole haaveillut harrastuksista? Tai edes ajatellut niitä?
Työ...hyväkuntoinen kuuskymppinen voi lähteä vaikka ajamaan taksia (prosenttipalkka, työmäärä on mahdollista pitää sellaisena, ettei eläke mene) "työ" voi olla myös jotain vapaaehtoistyötä, tekemistä riittää ja palkaksi saa hyvää mieltä. Mutta tosiaan, eikö olisi syytä miettiä, mitä haluaisit tehdä muuta, kuin odottaa kuolemaa? Kai se on harrastus sekin, mut olisko jotain antavampaa?
haaveilin ja teinkin, mutta nyt ku puoliso on hyvin hyvin heikkona , tuntuu aika pitkältä ku on toi loppu elämä vain edessä ...... ja sen päässä ... niin tyhjyys ........
ja nyt alkaa tulla ajatuksia kuoleman läheisyydestä, mutta haluaisin aikalisää sillä paljon on vielä tekemistä.
Haluaisin muuttaa maailmaa ja liityin poliittiseen järjestöön ja aika vilahtaa ohitse eikä ehdi tehdä kaikkea mitä pitäisi koska väsymys alkaa painaa.
Elämä on niin lyhyt ja nyt sen huomaa kun vielä haluaisi vaikuttaa, mutta tässä iässä ei tosiaan tiedä milloin se viimeinen päivä tulee.
Juu toisaaltaan jotenkin aavistan, jos olis aktiivinen ystävä, ja sopivasti menoja , luulisin että elämä vielä tuntuis mielekkäältä, mutta aivan yksin ei elämä maistu elämältä, toivottomuus tahtoo iskeä.
Samoin aavistan kuoleman läheisyyden omalla kohdallanikin, puoliso on hyvin laihaksi kutistunut, puheesta ei saa mitään selvää, kun elämä on loppumassa jommalta kummlta kuolema koskettaa molempia puolisoita. Olen fyysisesti terve ja vahva, mutta suru on vahva voima.
avun saanti voi olla työn takana, mutta olisiko mahdollista, että saisit huonokuntoisen puolisosi edes pariksi päiväksi viikossa jonnekin "hoitoon". Ottaisit sitä aikaa välillä itsellesi ja jaksaisit näin myös hoivasuhteen.
Hän onkin hoidossa, koti hoito ei tulis enään kysymykseen, mutta hidas hiipuminen, surun jatkuva läsnä olo, oman vanhuuden väistämätön läheisyys, mitä voi olla edessä, ei mitään.
Ulkona paistaa aurinko, kaupunki täynnä tapahtumia, mieli maassa lähden ulos, rannalle, kaupungille, sairasvioteen viereen, yksinäisyyteen. Odotan silti elämältä vielä jotain, en vain nää edessä muuta kuin tyhjyyttä !
paljon sellaista, mikä voi hyvinkin muuttua voimavaraksi myöhemmin - sitten kun puolisosi on tullut tiensä päähän. Läheisen tunnetilat "tarttuvat" sen tietää jokainen ja tahtoisin uskoa, että juuri sillä tavoin me "kannamme toistemme taakkoja".
Älä sure tulevaa, sehän voi sisältää myös iloa, ihmettä ja yllätystä. Nyt on välivaihe - kuten kaikki vaiheet lopulta ovat. Voimia ja luottamusta Sinulle.
Täällä usein paasataan kateuden tai empatian piikkiin. Enpä ole sinulle kateellinen ja empatianikin jää vähäiseksi sillä meistä itsestämme on kiinni onko elämä tylsää vai rikasta.
Ehdotit työhön palaamista, vaikka myöhemmin tuli selväksi, että et voi sairaan puolisosi vuoksi työtä vastaanottaa, vai voisistko kuitenkin?
Eilen tapasin naisen, joka odottaa miehensä loppua, että pääsisi hengittämään vapaasti ja elämään itselleen. Liika on liikaa ja jossain kulkee raja.
Olemme keskustelleet Petterin kanssa siitä mahdollisuudesta, että jos toinen sairastuu vakavasti, niin mitä sitten. Petteri on vanhempi, mutta erittäin hyväkuntoinen. Kun sairastuin viime syksynä ymmärsin, että se voin ollakin minä joka joutuu hoidettavaksi.
Elän kuitenkin täysillä niin kauan kuin minulle annetaan siihen mahdollisuus.
Sama yllättävä huomio omalla kohdalla, oli terve, puolison omaishoitaja vuosia, yllättäin oma sydän petti, kuolema koskettikin minua, heti leikkaus pöydälle, kaikki pääsuonet ohitettiin, nyt fyysesti terve, mutta suru puolison puolesta suuri, mitä on edessä, vanhuus, yksinäisyys, tyhjyys !
Suru on vahva voima, jospa se joskus hellittää tai sitten ei koskaan !
Suru on itsekkyyttä, luulen, suru on menetys jotain minulta pois, nain käsitän surun.
Surun voi analysoida pitkällä kolumnilla, mutta yksinkertaisettua sen luulen olevan itsekkyyttä !
Suru on itsekkyyttä, itesääliä, ahneutta, onko ihminen oikeutteu tuntemaan suunatonta surua ?
Ahneuden voi liittää suruun, koska tahtois omistaa vielä menetetyn.
Mitä raamattu sanoo surusta, onko uhminen oikeuttetu tuntemaan surua ?
ettei saisi tuntea suruakaan, muka itsekkyyttä..älkää viitsikö..höpäjää joutavia.
Vain tunteeton sairas ihminen ei pysty tuntemaan ihmisen tunnetiloja - surua ja iloa..psykopaatit esim.
Samassa järjestykseeä. Sinä ja Petteri.
suru on elettävä läpi eikä se elinikänä enää silti kokonaan häviä. Miten meillä muuten pidettäsiin sururyhmiä niin tärkeinä? Yksinäisyys on sekin raskas kantaa ja tuo (ääri)itsekkään surun aina uudelleen mieleen. "Miksi sen pitikään häipyä elämästäni pois?" "Kun edes tietäisi, että sillä on kaikki nyt hyvin!" Jne, jne, jne! Kun itsekkäitä tässäkin kuitenkin loppujen lopuksi olemme kaikki.
on lisääntyminen ja päämäärä kuolema. Näin on joku ajattelija joskus sanonut, mutta kun se lisääntymispuoli jo on hoidettu, kannattaa kuolemaa odotellessa tehdä loppuelämänsä mieleiseksi. Henkisesti valmis kuolemaan en ole vielä minäkään, vielä olisi paljon tehtävää, nähtävää ja koettavaa.
Olen onnellisessa asemassa siinä mielessä, että (ansio)työtä saan tehdä, jos vain haluan. Vanhuuseläkeläisenä saan myös tehdä ja ansaita niin paljon kuin viitsin tai jaksan. Tilanne on vain se, etten enää juuri viitsi tai halua. Olen työtä tehnyt jo riittävästi, ja nyt haluan käyttää aikani itselleni.
Palstalla on puhuttu yksinasumisesta ja myös yksinäisyydestä. Yksinasuminen sopii monelle, mutta yksinäisyys ei kenellekään. Yksin ei tarvitsekaan olla, mutta yksinasuja saa olla silloin kun haluaa.
Kuten Korppis, pitää elää täysillä, niin kauan kuin mahdollisuus siihen annetaan.
Ihminen kuten sinä ja korppis ajattelette , on tukevasti kiinni vielä elämässä, se on hyvä.
Surun murtama ihminen on lähellä kuolemaa itsekkin.
Minulle kävi niin kuin Torvelaiselle, käsitin asian väärin, tai kaikki muut sen tekivät. Torvelainen kuuli autoradiossa varoituksen, että joku kaheli ajaa moottoritietä väärään suuntaan. Mutisi vain itsekseen, että yksi vai, heitähän on kymmeniä.
Jos ymmärsin ketjun väärin, se johtuu aloittajan harhaanjohtavasta otsikosta, yksin elävä eläkeläinen. Mikä yksin elävä hän on, jos on puoliso. Se, että puoliso on vakavasti sairas, ei vielä tee häntä yksin eläväksi. Surun toki ymmärrän jos puliso on kuolemisillaan tai kuolee, mutta surukaan ei saa kestää koko loppuelämää. Pitää hyväksyä, että kukaan meistä ei ole ikuinen, kuolevia olemme kaikka.
Itse en ole ko. surutyötä ole tehnyt, vaan olen eronnut. Ehkä olen näin päässyt helpommalla, mutta on siinäkin omat vaikeudet. Avioerossa katoavat kaikki siipan puolen sukulaiset ja tuttavat ja myös osa omista. Omaisuus puolittuu. Kun samanaikaiseti lapset muuttavat omilleen, on täysin yksin talossa, joka ennen oli elämää täynnä. Jos silloin jää kotiin yksin istumaan, saa myös istua. Harvoin joku tulee hakemaan, vaan itse on lähdettävä. Kun iloisella mielellä lähtee, huomaa pian, ettei ysinäinen olekaan.
Uskon että pätee myös puolison poismenon jälkeen, sitten kun surutyö on tehty.
Valitettavasti suru ei ole noin yksinkertaista, se voi kestää vuosia jopa kymmen vuotta, riippuen sairauden laadusta.
Laitokset ovat tupaten täynnä kuolevia pitkäaikasi sairaita, siellä vierailut avaa silmät näkemään elämän karmean loppuvaiheen, vuosia kestavan hiljaa hiipuvan kuolema, se on omaisille hyvin raskasta aikaa.
Siinä olet oikeassa, terveen puolison pitäisi oasta irrottautua surun kahleesta, hakeutua toisten terveitten joukkoon, se on parasta lääkettä murheen murtamille.
olla tällainenkin:
Asun .... kaupungissa. Olen yksinäinen, mieheni on joutunut laitoshoitoon. Varmasti kunnassamme on muitakin, jotka haluaisivat piristyä ja tavata aina välillä muitakin ihmisiä. Voimmeko tulla kaikki sunnuntaina XXX -kahvilaan, jutella hetken ja katsoa, jos löytäisimme sukulaissielua, jonka kanssa tavata silloin tällöin mielen piristymiseksi. Siis kello 14 xxx-kahvilassa.
Tänne voi kirjoitella mutta ei täältä paljon sympatiaa saa, koska eivät ihmiset ymmärrä jos eivät ole itse surun murtamina ja myös kuoleman pelossa. Tarvitsee löytää samanlaisessa tilassa olevan toisen henkilön jonka kanssa voi keskustella. Mutta eihän sekään aina auta, saattaa painaa vielä syvempään epätoivoon.
Täällä ehdotetaan työtä. Ei epätoivoinen surun murtama ihminen jaksa tehdä töitä koska myös henkiset ja fyysiset voimat häviävät.
Oikein oivalsit, avasit silmäni. Todellakin ilmoitus voisi olla tuon suuntainen, aivan kuin tuntisit minut, ilahduin suuresti mahdollisuudesta kohdata toisia suuren surun kohdanneita kansakulkijoita, mutta mistä löydän heidät ? Mihin laittaa ilmoitus ? Olemassa oleva yhdistys voisi olla ratkaisu, kynnys on korkea hakea vertaistukea, en tiedä onko tällä paikkakunalla sopivaa toimivaa yhdistystä, otampa selvää, eiköhän joku tiedä asiasta enemmän.
Kiitos sinulle " itse leivon kakkuni " .
Tästäpä kehkeytyi loppujen lopuksi hyvä ketju, jonka tarkoituksena on auttaa surun keskellä räpiköivää pientä ihmistä ns. elävien pariin, ja samalla takaisin elämään.
Tuo kutsupuoli jäi mietityttämään, miten samantyyppisessä tilanteessa olevat ihmise saaaisiin yhteen. Tuli mieleeni, että kirkon diakoniatyö voisi ehkä auttaa? Kaipa seurakunnat ottavat vastaan tällaisia toiveita ja siis itselleen uusia haasteita ja työtehtäviä. Suomessahan kirkon piiriin voi tulla mukaan, vaikka ei olisi kirkon jäsenkään, ei minulta ainakaan kukaan ole koskaan kysellyt "jäsenkorttia". Vähin mitä näistä juttutuokioista voisi saada, on muutama uusi ihmissuhde. Puhuminen on terapeuttista ja auttaa melkein tilanteessa kuin tilanteessa.
on hyvä näkökulma siihen miksi ikääntyneitä ihmisiä pidetään itsekkäinä ja tylyinä.
Todella käsittämätöntä ettei ikä opeta empatiaa eikä sympatiaa.
Eläin oppii vain esimerkistä, eikä osaa opettaa varomaan onnettomuuksia jne. Ihmistä pidetään siksi korkeampana olentona, että hänellä on aivot joilla on opittu puhe jne.
Tämä ketju on hyvä läpileikkaus iäkkäiden ihmisten tylyyteen itsekeskeisyyteen itsensä esille tuomiseen toisten jopa halventamiseen omasta itsestään peilaamalla.
.
.
että olemme erilaisia. Kaikki eivät ole "samassa tilassa" surunkaan keskellä. Minulla on naapuri, jonka aviomies kuoli vähän aikaa sitten. Nyt pojassa on todettu syöpä ja hoitoja vasta aloitellaan. Rouva touhuaa terhakkana puutarhassaan ja käy eläkeläisten kanssa yhteisissä riennoissa. Aivan äskettäin hän on löytänyt myös miesystävän ( rouva täyttää 70 pikapuoliin). Mielestäni hänellä on oikea asenne. Hän elää eteenpäin ja sanoi itkevänsä silloin, kun on itkun aika!
Eläkeliittoon, jonka jäsenyhdistyksiä on ympäri Suomen. Jäseninä on myös koulutettuja vapaaehtoistyöntekijöitä muiden tueksi. Oma suruaikani kesti yli 2 vuotta, työssäolo auttoi, koska ajatukset olivat tuolloin muualla, muuten itkin paljon. Eläkeliiton kautta voi saada tukihenkilön aivan muualta kuin kotipaikkakunnalta, ehkä on helpompi puhua silloin. Minusta suru ei ole itsekkyyttä, oman mielenterveyden kannalta pitää surra, kukin tavallaan.
Surunu on suuri, kuolema ei ole pelkoni, päinvastoin olisin tahtonut itse kuolla ennen puolisoani.
Puolisoni hiipuu hitaasti pois elämästä, on tuskallista nähdä hänen vuosia kestävä kärsimyksensä,
ennen niin vahva, nyt kuin linnunpoikanen pieni ja laiha, kuin luuranko, suren menetystäni, hän suree kun kukaan ei voi auttaa häntä.
Tuntuu siltä,että puolison kuolema olisi ollut helpompi vaihtoehto kun avioero 50 vuotiaana.
No nyt kaikki on hyvin,mutta silloin olin tosi hajalla. 2 vuoden sisällä Äidin ja siskon kuolema
avioero ja työpisteen vaihto toiseen kaupunkiin. Talon myynti, luotolla ostettu uusi auto
ymym. Ihmettelen ,että olen tässä ja elämäni kunnossa kaiken lisäksi .
lähteä sekunnissa, siis armollisella tavalla. Ihme, kun ihminen ajattelee esim. siten, että hänen ei tarvinnut kokea yksin jäämistä. Toisen kuolema on jotenkin luonnollisempi kuin avioero. Suhteet sukulaisiin säilyvät ja kaikki on kerrasta poikki. Tuo lopullisuus kosketti ehkä eniten. Kyllä varmaan on tuskallista nähdä toisen hitaasti riutuvan pois. Tavallaan olen saanut pikkaisen kokea sitäkin puolisoni vaikean sairauden aikana. Mutta meillä oli toivon kipinä ja saimme kokea uuden leimahduksen. Miten tasapainotella oman elämänsä ja kumppanin tukemisen kanssa? Kun omasta jaksamisesta pitää myös huolehtia. Voimia kaikille tässä tilanteessa oleville.
toisesta.
ei millään tavalla pehmennä ketjun tylyyttä ja ilkeyttä.
Kuinka koet ketjun "tylyksi ja ilkeäksi " ? Kukaan ei loukkaa ketään, ihmiset purkaa suruaan, jonka vanhuus tuo vaistämättä tulessaan, kelle missäkin muodossa, toiset menettää puolison, perheensä, kuolema yllättää aina, vanheneva ihminen harvoin jos koskaan pystyy uuteen elämään kuten me kaikki tiedämme. Elämä on väistämättä jo takana, mitä on edessä, kuolema ja sen väistämätön odotus............
mainitsematta minä saan puhua kenestä haluan! Minusta naapurini on oiva esimerkki siitä, että ei kannata jäädä "tuleen makaamaan". Saattaisin minä puhua itsestänikin, jos olisi jotain mainitsemisen arvoista. Elämä kulkee kuitenkin toistaiseksi eteenpäin ilman suuria suruja tai tunnekuohuja. Itsekukin tässä on vainajansa haudannut. Kuolema korjaa jokaisen ajallaan, enkä mitenkään erityisesti aio jäädä sitä paikalleni odottelemaan. Voi käydä aika pitkäksi.
Upean anoppini poislähtö tapahtui vuorokauden sisällä.
Hän tuntui jotenki elämänsä "valmiksi eläneeltä".
Lapset, lapsenlapset olivat urillaan.
Anoppi tavallaan "nukkui" pois.
Itse olen treennut leskiolotilaa useampaan kertaan.
Kolme viikoa ei varmaan ole riittävä aika eikä tilanteen tilapäinen olotila vastaa tosipaikkaa mutta miettimään tuokin pistää.
jää meiltä keskeneräisiksi, kun elämä joskus päättyy. Pitäähän sitä toisillekin tekemistä jäädä tässä elämässä. Kyllä elämässä surra ja kaivata saa silloin kun on surun aika. Eikö se oo hyvä asia että kaikenlaiset tunteet vapaasti liikkuu ihmisen mielessä, nehän on käyttövoimaa.
Lyhyt.
Itselläni aika karkaa käsistä, aina vain vuodet kuluvat nopeammin. Tämä lyhyt hetki minkä täällä maan päällä vietämme pitäisi käyttää hyvin, elämä on kallisarvoinen lahja, sen arvon ymmärtää vasta jos sen on menettämässä.
http://www.youtube.com/watch?v=i6IP5b3Pvyc
Se oli nuoruutta, voimme vain kaihoisasti elää muistoissa.
Vanhuus on yllättävä ilmiö elämässä, ensin oli kaikki tuo nuorudessa, sitten suuri lapsirikas perhe työkiireineen, elämä oli kiihkeää kiireistä. Yllättäin lapset lähti maailmaan, perusti perheet, me vanhukset jäime kahden. Tilanne oli yllättävä, opetella elämään kahden, no me opimme, matkustelimme, haaveilimme vielä elämästä kahden. Tuli eläke ikä, puoliso sairastui, moni haave jäi toteuttamatta, elämä loppui yllättäin kesken.
Yksin elon iltaa vietän, hämmästyneenä tässäkö kaikki olikin. Olen pitkästyny elon iltaan, murheen murtama, edessä on vain tyhjää, yksinäinen vanhentuva ihminen ei löydä kunnon sisältöä elämään, näin luulen. Kuitenkin odotan vielä jotain mielekästä tapahtuvan, kai se on vain heijastusta menneisyydestä yhteisistä toteutumattomista haaveita, totuus on karmaiseva, kuljen kohti elämän loppua, koen, niin lyhyt oli elo ihmisen, kuin elämä päivä perhosen, se oli tässä. Erkki Jumkkarinen oli suosikki laulajani nuoruudessa, näin joskus livenä hänen esiityvän.
sirsin omat tarpeeni tulevaisuuteen sitten kun lapset seisovat omilla jaloillaan.
Olin yh. isällä uusi perhe eikä elatusapu ollut kaksinen.
Kun lapset pääsivät omille jaloilleen, meni terveys oli 50v. kun jäin työkyvyttömyyseläkkeelle. Eläkkeeni on todella pieni, ihan kituuttaen pysyy hengissä.
Elämän jälkiruuassa on jo kermavaahto lapsenlapsia, mutta talous on niin tiukka, mitään jokapäiväisen leivän lisäksi ei saa..
Pelkkä yökylä on jo talouden takia lähes mahdoton, ainakin lapsenlapset haluaisivat tulla useimmin..
Olen se surku anoppi, lasten puolisoiden vanhemmat ostavat ja kykenevät ostamaan mitä milloinkin laivamatkoja, vievät huvipuistoihin ja eläintarhaan. Kalliita syntymäpäivä ja joululahjoja..
Ainoa rajoitus on etteivät jaksa, kun on niin rankkaa lapsi vaatii huomiota eli paremmin sopivat reissut ja matkat...
Et ole ainoa, meitä "surku" anoppeja on muitaki, mutta elämä on eletty, jälkeen katsottuna aivan hyvä ja antoisa, vaikka taistelua ja pettymyksiä siihen kuuluukin, joten yrittäkäämme yhdessä tämä loppu elämä selvitä päivä kerrallaan, loppujen lopuksi olet hyvä ja oikeesti onnistunu ihminen.
Vanha sanonta " lapset on laina vaan " se lohduttaa ..... me olemme tehneet tehtävämme niin hyvin kuin ikinä olemme osanneet ....
suunnitelmallisuus ja elämänkaari-ajattelu lohtua ja tyyneyttä elämääsi? Tähän asti sinulle on tullut niin kovin yllättäen erilaiset, väistämättömät elämän vaiheet.
Kaikki tai ei mitään, ja siitä se ei mitään tai vain lohduttomat asiat tuntuu nyt olevan ainoa suunnitelmasi.
Jos voimat on vähissä, niin tee vain kahden viikon suunnitelma ja sisällytä siihen olemassa olevia hyviä asioita (jälkeläiset?), joilla, tai joista kertomalla voit sitten ilahduttaa puolisoasikin, kun käyt häntä tapaamassa.
60 vuotiaana alkaa odotus. Lapset ovat lähteneet ulkomaille, vaimo löysi paremman miehen,kukaan entisistä työkavereista ei pidä mitään yhteyttä. Ja kaiken lisäksi sukumme miehet ovet pitkäikäsiä tervaskantoja,joten minullakin voi olla vielä 25-30 vuotta odotusaikaa jäljellä. Kyllä minä jaksan
Ei tuollaista toivottomuutta olekaan!
"Onnistuneet" lapset omillaan antavat sisältöä elämään.
Parempaa miestä ei ole olemassakaan.
Yhteydenpito riippuu itsestä.
6-kymppisenä alkoi työttömyyseläke ja kuntoilu.
65:na, kun salivirta alkoi olla vaihtoehto kotivirralle ja kuitenkin terveyden kannalta välttämätön, alkoi korvaustestojen käyttö.
Isäni kuoli 62:na joten geeneitä ei ole jatkovuosia odotettavissa.
Nautitaan näistä, toistaiseksi käytettävistä!
Tuon pelossa yritimme välttää sitku-elämää ja aloitimme jouten olon harjoittelun 50 vaiheessa.
Jotain jäi kuitenkin tekemättä.
Niin kauan kun elonpäiviä on, on aina jotain uutta edessä.
Rampauttava sairaus saattaa olla esteenä mutta sitäkään on turha ennakkoon murehtia.
Yhteyden pito ei ole aina ittestä kiinni, vanhukset voi joutua hyljätyksi lastensa taholta ilman että vanhus sitä tahtoisi, on kokemusta asiasta. ( tietenkin lasten puolisot myös vaikuttaa lasten käytökseen )
Apua on aina annettu kun on tarvittu, mielellään, se on ollut ilomme, raha on kelvannu, silloin kun ovat tarvineet, asuntoki on järjestynyt, mutta kaikesta huolimatta vanhukset on unohtunut muinoiseen menneisyyteen, kai se on elämän laki, iloinen olemme kuitenkin heidän menestyksestään, ja kaukaa rukoilemme heille hyvyää elämää.
On kai tarkoitus yksin viettää vanhuus, viettää omaa hyvää elämää mahdollisuuksien mukaa, olemmehan työmme tehneet tälle elämälle.
Sota-ajan lapsi minäki, työt on tehty elämälle, nyt yksin seuraavat ehkä 30v , elämä ei näytä ruusiselta, toivoisi jonkinmoista yhteisöä ympärilleen vanhuuden piiiiiiitkiksi päiviksi.
Onko luoja meidät unohtanu maanpäälle kokonaan, voisi viedä jo pois.
vaikkapa sen viiieeelä yyyksinäisemmän vanhuksen seuraksi, hyväkuntoinenkin kun elinajan odotteestasi päätellen olet.
Hahaa hhaa ihana beessi, mutta mistä hänet löytää, kiva ajatus, mutta mutta mutta ja vielä mutta, heh.
sillä tavalla sitkun elämää, että kun pääsisin eläkkeelle niin muuttaisin yhteen aviomiehen kanssa. Aika jäi auki noin 1,5 vuotta, mutta onneksi jäin osa-aikaeläkkeelle 56-vuotiaana. Olen aina hoitanut kuntoani ja onnea on ollut matkassa, sillä olen terve. Lapset voivat elää elämänsä ties missä, heidän varaansa en laske mitään. Olen hoitanut osani eli saattanut täysi-ikäisiksi. Meillä on kyllä hyvät välit, mutta he elävät omaa elämäänsä, minä omaani. Ohjelmaa riittää ja yritän vetää mukaan muitakin. Tänään tarjosin kyytiä eläkeläisten tansseihin vapaille paikoille ja yleensä otan muita mukaan minne vain olen menossa. Ei elämä ole loppu, tietty vapaus on suorastaan ihana asia. Minulla on miesystävä, mutta kummallakin on myös omia menoja kuten nytkin viikonloppuna. Ehkä olen harjaantunut tähän yksinoloon, kun ei tuo suuri rakkauskaan astunut elämääni ihan nuorena.
silloin olisin, mutta kun ei ole mitään läheistä ja lapsia ei myöskään ole, on aika yksinäistä vaikka koko ikäni olen ollut riennoissa mukana, mutta kaverit eivät nykyaikana jaksa olla yksinäisen ihmisen kanssa vaan heillä on omat sukulaiset ja tutut,
hankalaa on aina yrittää tuppautua seuraankin,
minä ajattelin aikoinani tulevaisuutta, että liikun paljon ja kaverit ovat mukana, mutta elämä on aivan erilaista silloin kun se tulee todeksi,
haaveita vain lauletaan laulussakin ja näinhän se lopulta on, ei todellisuus useinkaan ole samaa kuin haaveet, jotka aika nopeasti muuttuvat, mielestäni kaikkein parasta on sopeutua ajatukseen, että päivä kerrallaan ja mitä se tuo tullessaan niin siitä kehitellä eteenpäin uusia mahdollisuuksia ja ilman pakkoa ja kiirettä, mutta ei saa jäädä keksimättömäksi sohvaperunaksi
lahjoita sinä heille vaikka muistoja .Kirjoita vaikka jokaiselle lapselle kirje,miksei vaikka muistelmat.Raha ei ole ainut onnen avain.
Elämän iloahan tämä vaan on!!!
Kai nuo askeleet ovat vuosien myötä muutaman sentin lyhentyneet mutta sama tahti jatkuu... Kyllähän tuo kumppanin poistuminen hetkeksi pysäytti, mutta kuitenkin elämän on jatkuttava... Kyllähän tuo osittainen omaishoitajan työ sitoi ja tyttäreni sanookin minun eläneen "tosi lyhyessä liekassa"... Niin, nyt on tuolta osin vapaus, josta kai todella nautin, ja tekemistä on niin paljon ettei aika riitä kaikkeen... Yhteisöharrastukset olenkin joutunut karsimaan minimiin jotta aikaa riittää omiin kalastus, vaellus, talon remontointi jne... No enhän minä maailmaa valmiiksi pyri rakentamaankaan, mutta tämän järvenrantapaikkani mökkeineen haluan luovuttaa jälkikasvulleni mahdollisimman valmiina... Kyllä usein iltaisin istun tuolla mökkini terassilla ja ihmettellen katselen kätteni aikaansamaa, sillä olihan tämä paikka tullessani pelkkää ryteikköä...
Harmillistakin... Siirryn maalämpöön ensi vuonna... Porakaivo viikon päästä, laitteet ensi vuoden puolella... Syy jakoon tuo kotitaluosvähennys joka on 3000 ekua näin yksin asuvan kohdalla vuodessa... Puulla olen lämmittänyt vuodesta 1981 lähtien... No, tuo iso varaaja alkoi tietenkin hiukan vuotamaan...talvi edessä...vettä vähemmäksi ja laikkakoneella kanttiinsa parikymmensenttinen aukko ja uutta rautaa...mig-hitsauskoneeni veinkin jo asemiin huomiseen... Olisihan moinen vuoto voinut odottaa puoli vuotta!!!
hakeutua mukaan kaikenlaisille retkille, joka puolella eläkeläiset tekevät näitä pikkumatkoja, niillä tutustuu helposti kanssaihmisiin.
P.s. olin tänään kylätoimikunnan järjestämällä kesäteatteri retkellä, ja mukavaa oli jutella ihan "outojenkin" immeisten kanssa.
Rohkeesti vaan mukkaan menoihin..
Ettekö te hyvät yksinäiset todellakaan osaa hakeutua kaikenlaisille retkille, kun lehdissäkin ilmoitetaan eläkeläisille. Jotkut järjestöjen matkat ovat hyvin edullisiakin. Niissä tutustuu ihmisiin, kas onhan meillä puhetaito tallella, kuulo kuunnella toista ihmistä ja jalatkin, toisilla huonommat toisilla paremmat! Eihän sitä tarvitse heti yksiin lyöttäytyä. Sanon kyllä aika suorasukaisesti, että on aika turha itkeä totaalista yksinäisyyttään - aina ihmisellä on hetki aikaa itselleen ja toisille. Aviossakin pitää olle sen verran henkireikää, että joskus harrastaa omia menojaan ja omia ystäviään. Nyt kesällä vielä 'ulosmeno' on helpompaa, mites sitten talvella valitatte?
Tässä onkin hyvä kysymys. Kauan "erakoituneen" perheessä eläneenä , nyt puolison kuolemalle ja kaiken menettäneenä, onkin kynnys suuri lähteä toisten mukaan VANHANA.
Hyvät neuvot on tarpeen, ymmärrän että pienillä askeleilla eteenpäin, mutta on vaikeaa, kukaan ei ymmärrä joka itse ei ole eläny yhtä suljetua elämää.
paremmin kuin arvaatkaan, - miun mies sairastaa parkinsonia..ja alamäki on alkanut..
Lue paikallislehdestä kerho- ja tapahtumasivut , ellei sellaista lehteä ole, soita kaupungin/kunnan kulttuuritoimistoon ja kysele, ellei tälläistäkään ole?, soita kotipalvelutoimistoon, siellä tiedetään varmasti eri yhdistyksien kerhoista ja toiminnoista. Pyydä myös heitä laittamaan esitteitä sinulle kotiin, näin voit rauhassasi tutustua tarjontaan.
Mene rohkeasti mukaan, ainahan voit lähteä pois jos ei miellytä ja kokeilla jotain toista. Kun saat ns. pään auki, voit olla piankin menossa monena päivänä viikossa. Tsemppiä!
mutta retket ovat vain hyvävointisille ja hyvin liikkuville suunniteltuja. On kyllä saanut jäädä jonnekin istuskelemaan yksikseen, mutta sitä yksin istumista on kotonakin. Olen myös sen ajan kotiäiti jolloin sain elää vain ukon huonoilla tuloilla, mutta elettiin kuitenkin kädestä suuhun.
Siitä ei kuitenkaan säästöihin huvennut ja eläkkeeni oli nollaluokkaa silloin. Näin ollen olen aika pienieläkkeinen nykyisin, hyvä kun asumiseen jää. Ei sillä paljoa reissuja tehdä, myös jäsenmaksut ovat ja kahvi ym. maksut kerhoissa.
Moni ei tajua kuinka pienet ovat toisten eläkkeet, ei bussirahoihin ja matkoihin niistä senteistä kiskota saatika ruokailuihin ja kahveihin.
Se onkin monen pieneläkeläisen ongelma, ei ole vara harrastaa matkoja ym kerhoja, kaikki maksaa, eikä rahaa ole, mistä löytyy maksuttomat menopaikat ?
Ei rahakaan mikään apu ole yksinäisyyteen. Harrastuksia kyllä riittää mutta niihinkin kyllästyy.
Oisko se sitten jo masennusta ? Moni yksinäinen ikääntyvä masentuu, elämä on jo eletty, yksin ei jaksa etsiytyä enään toisten joukkoon.
Jos kuitenkin yritetään yhdessä vielä .
mikä lie pisteviiva, niin kauan, kun et ole joutunut jäämään pois harrastusryhmän esim kevät reissusta siksi, että se maksaa 12 € voi jättää näpyttelemättä näitä "vastauksiasi".
surkeeta ..... otan osaa ...
Uusi harrastus on tanssi, täytyy vain löytää hyvä nainen ja oppia yhdessä tanssi kuin tanssi.
edelläsi olevaa.
Ei tuollaista voi olla!
Sairastuin parantumattomasti 52-vuotisena ja olen ollut nämä 10 vuotta eläkkeellä.
Kerran viikossa on eläkeläiskerhon tilaisuus.
Arkisin käyn aamupäivisin kävelemässä entisten työkavereideni kanssa.
Lueskelen, kuuntelen musiikkia ja ratkon ristisanoja.
Teen käsitöitä sekä lapsilleni että tilauksesta myös vieraille.
Pienestä eläkkeestäni huolimatta voin matkustaa useamman kerran vuodessa.
En tupakoi enkä käytä alkoholia joten oman asunnon hoitovastikkeen ja välttämättömien menojen jälkeen jää hieman rahaakin.
Sairauteni lopullisuuden paljastuttua olin vuoden verran alamaissa.
Eipä tuo mitään hyödyttänyt.
Alkuun myös kaipasin työhöni liittyneitä ihmissuhteita.
Kaupan kassalla tapasin ihmisiä, vaihdoimme kuulumisia ja kestin paikallisten tapahtumien tasalla.
On täysin tuha murehtia asioita joille ei mahda mitään.
Mietitään vaikutusmahdollisuuksiemme piirissä olevia!
Tietenkin on koko elämä odottamista, heille jotka ymmärtävät mitä on elämä. Kaikki elämän vaiheet tulee meidän elää hyvällä mielellä, tietenkin suru sillä arvolla on sama kuin ilo.
olla optimisti, kun ei kertakaikkiaan sekään auta tosi tapauksessa
Oikeastaan olen aina ollut vähän negatiivinen, koska kaikki on pitänyt oppia "kantapään kautta". Optimismia on tuskin koskaan ollut, kaikki mitä on tullut on ollut ehkä tuuria, ja kovaa työtä ehkä liiankin kovaa.
että pessimisti on ainoa realisti, mutta minä edes yritän kaiken surkeuden keskellä löytää ainakin vähän optimismin realiteetteja elämääni, muuten se on liiankin surkeata!
Niin, kaikki meillä on hlö kohtaista, sillä olen optimistinen elämälle, sillä elämä on se mikä pitää ihmisen hengissä ja meille kaikille tulee se aika jossa pitää heittää pois elämä, sitä hetkeä ei kukaan tiedä, siksi on elämä tärkeä aina loppuun.
Loppu lelämä on kuoleman oottamista. Tän ikäsellä ei ole enään mitään minkävuoksi jatkaa elämää.
paljonkin muuta kuin vain kuoleman odottamista. Elämä jo elämänä on tärkeä asia. Koeta nähdä jotain valoisaakin elämässäsi. Varmasti sitäkin löytyy.
Meidän iässä elämä alkaa näin se on.
Valitettavasti en näe mitään elämisen arvoista, "" tietenkin jos ilmestyis ihana prinssi, joka suutelis nukkuvan prinssessan hereille, """ heh,, elämään tulis elänä iloa ja vipinää, vois vielä katella muutaman vuoden täällä maailman menoa, mutta ei yksin kiinnosta mikään, joten ootan kuoleman saapuvan, kovin hittaasti seki näyttää tulevan, joten pitkästyy tässä väkisin.
Taas on minulla toinen näky, siinä mikä on elämä.
--- mitä sinäki höpiset omituisia kukaan ei saamitään selvää mitä tarkoitat , näky ja toinen elämä ,,, mitä se tarkottaa ??? höh ? ---
---- menen nukkumaan välillä, huomenna jatketaan elämään pitkästymistä .....
Vain hölmö ja apina tekee töitä, tai hevonen.
Toteamus, ehkä--.
da, laiska ja pierre... ei ole muita.
Älkää hyvät ihmiset jääkö kuuskymppisinä eläkkeelle, jos olette terveitä, todellakin pitemmän päälle aika käy pitkäksi. Ihminen turhaantuu, harvoin vanhenevaa ihmistä enään kukaan tarvitsee, tai huolii , kelpaa avun antajaksi, mieleluummin kannattaa olla töissä niin kaunan kuin terveyttä riittää, työ antaa elämään mielekkyyttä, tarpeelisuuden tunnetta, eikä kuoleman odottelukaan ole pitkästyttävää.
Vain osakeasujat turhautuvat elämässä, ei muut!
Niitä on eniten suomessa, siis osake asujia .......