Olen kahden lapsen yksinhuoltaja, eronnut muutama vuosi sitten. Nyt minulle on käynyt pieni vahinko rakastajani kanssa, eli olen raskaana. En ole pystynyt kertomaan asiasta hänelle (vielä) sillä olemme käyttäneet tunnollisesti ehkäisyä, ja on hyvin epäloogista, että ehkäisy on kohdallani pettänyt. Eettisistä syistä minun on mahdoton ajatella aborttia vaihtoehtona, mutta toisaalta mietin myös, jaksanko yksin koko odotuksen ja synnytyksen, pienen vauvan hoidon? En voi vetää rakastajaani mukaan tähän touhuun mitenkään, sillä hän on tahollaan naimisissa ja itsekin perheellinen. Onko kenelläkään kokemusta näin rankoista asioista? Tunnepitoisesti tämä on erittäin raskas asia minulle.
Yksin äidiksi?
Anastasia
91111
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kyllä jaksat, jos todella päätät pitää lapsen, rakastaa ja huolehtia siitä. Yksinäistä se on ja rankkaakin, mutta sen arvoista. Olin itse 3 lapsen yh. Ja nyt siis 4n. Vaikka joskus kaipaankin pientä hetkeä edes, että saisin vain olla tai rauhassa edes siivota, tai käydä vaikka leffassa, niin hetkeäkään en ole katunut. Ehtii sitä vielä yli nelikymppisenäkin sitten. Se on iso valinta ja rohkea. Sinun pitää nyt vain itse punnita voimavarasi ja päättää sitten. Muiden varaan ei päätöstä kannata laskea, vaan ajattele, että olet sitten 24h/vrk yksin. Mielummin sitten yllättyy iloisesti, jos mies haluaakin jotenkin osallistua, tai ystävät haluavat toimia lastenvahtina, kuin että tuudittautuu siihen ajatukseen alusta- sillä se ei välttämättä toteudu. Suomalainen nainen on pärjännyt aina rohkeutensa ja sitkeytensä avulla. Voimia sulle päätökseesi ja kevään päiviin. Kerro kuitenkin miehelle mahd. pian, mutta päätös on lopulta sinun omasi.
Mistä teitä naimisissa olevien miesten kanssa seksiin ryntääjiä riittää? varmaan arvaat että en kaltaisiasi kunnioita sitten yhtään. Tottakai kerrot rakastajalle ja pidät huolta että vaimokin saa tietää ja käy niinkuin pitää, te molemmat saatte ansionne mukaan. Toivottavasti vaimo on järkevä ja eroaa miehestä. Muistathan kertoa lapselle isona kuinka tämä sai alkunsa, että äiti makasi naimisissa olevan miehen kanssa.
Tosiaan, en ole ylpeä itsestäni. Naimisissa ollessani minäkin halveksin "kaltaisiani" (sellaisia kuin nyt olen) enkä olisi ikinä voinut pettää miestäni. En edelleen voisi pettää miestä, jos olisin naimisissa tai vakavassa suhteessa. En ole koskaan hyväksynyt sitä, että rakastajani pettää vaimoaan, vaikka tekeekin sen sitten minun kanssani.
Oltuani pitkään yksin kaipasin läheisyyttä, ja kun sitten tapasin tämän miehen jonka kanssa kemiat ja halut ovat synkanneet, häntä on ollut vaikea vastustaa. Hetket, jotka olemme jakaneet, ovat lähentäneet meitä, ja olemme ihastuneita toisiimme. Kuitenkaan en koskaan haluaisi olla hänen ensimmäinen vaimonsa tai naisensa, sillä tiedän, että viime kädessä tuo mies ei vuosien jälkeen tulisi olemaan minullekaan uskollinen. Se seikka ei kuitenkaan vähennä sitä, että hän on uskomattoman taitava rakastaja!
Ehkä päädyn aborttiin, ja kannan sen seurauksia loppuelämäni. En voisi sanoa rakkaalle lapselleni, miten hän on saanut alkunsa. Toisaalta koen, että minulla ei ole oikeutta murhata pientä ihmisen alkua. Mutta kiitos vastauksista ja hyvää kevättä!
pitää muistaa että pahempi petturihan on se mies, et sinä...kyllä hän on vastuussa oman vaimonsa pettämisetä, et sinä... Toivotan sinulle jaksamisia, päädytpä mihinkä ratkaisuun tahansa. Itsekkin olen joskus rakastunut ukkomieheen, mutta onneksi ei mitään tuollaista tapahtunut...
Mies joka on tulevan lapsen isä, on yhtä paljon "syyllinen" kuin Sinäkin. Sinuna kertoisin hänelle lapsesta ja teidän kannattaisi yhdessä miettiä ratkaisua. Aivan varmasti lapsi on mieluummin syntynyt ja saanut elää kuin abortoitu, vaikka hänen taustallaan olisikin hieman "normaalista poikkeavia" asioita.
Paljon voimia, lopullinen päätös lapsen pitämisestä on kuitenkin Sinun itsesi, jos mies on abortin kannalla, hän ei voi Sinua siihen pakottaa mutta hän voi myös tukea sinua ja olla isänä kaikille lapsilleen. Et menetä mitään.
lämminhenkisestä vastauksesta. Tosiaan, kyllähän minä kerron asiasta sille miehelle, ja todennäköisesti päädyn pitämään lapsen. Olen alkusäikähdyksen jälkeen jopa iloinnut raskaudestani:) On aina jotenkin koskettavaa, kun vatsassa kasvaa pieni ihminen. Toivon tietysti että kaikki menee hyvin ja lapsi syntyy terveenä. Ihanteellista olisi toki, jos mies haluaisi olla myös isä tälle lapselle, tavata häntä jne. Mutta meidän suhteemme loppu tämä tulee luonnollisesti olemaan. Toivon vain, että heidän avioliittonsa kestää tämän kaiken. Itse voin aika hyvin nyt, olen saanut vahvuutta itselleni kasattua. Kyllä minä pärjään:)
Hienoa. Niin pärjäätkin. Ja muista kävellä pää pystyssä, tuli mitä tuli. Ihmisiä kaikki me ollaan, ja jokainen tekee omat mokansa. Jos se et olisi ollut sinä(2nainen), niin se olisi ollut joku muu. Tuskin heidän liittonsa kestää, mutta ei sen ollut sitten tarkoitus kestääkään. Kova kolaus se on aviovaimolle:(mutta parempi, että hänkin saa kuulla totuuden miehestään. Sillä se mies ei varmaan siitä muutu uskolliseksi. Voimia ja iloa sulle.
Kyllä sinä pärjäät! Ei lapset kysy kenen kanssa heidät on siitetty, rakastava äiti kyllä riittää. Kaikilla lapsilla on oltava sekä äiti että isä, jotta he ovat alkunsa saaneet, mutta ei se tarkoita, että nämä kaksi henkilöä olisivat yksissä, aina asiat vaan eivät mene sillä tavalla. Keskity ajattelemaan vauvaasi, alkukertomusten aika on myöhemmin. Aina voit kuitenkin lapsellesi kertoa kuinka paljon sinä hänet halusit ja kuinka paljon häntä rakastit.
".. sinä pieni, urhea nainen, sinuun minä luotan.."
Ja vaikka ei muut antaisivakaan anteeksi, niin Eräs kyllä.