Tunnen oloni epäonnistuneeksi ja inhoan itseäni. Tätä nykyä nukun ihan kivasti, takana on monen vuoden univaje ja valvominen ulkoisista syistä. Pikkuhiljaa sekin muuttui tavaksi ja jatkui vaikka olosuhteet parani. Viimeiset pari päivää olen miettinyt kuolemaa mutta se tuntuu kaukaiselta. En uskalla ja ennen kaikkea mietin, mitä jättäisin taakseni. Tuttavapiirissäni on ollut paljon itsemurhia ja tuolloin olleessani itse voimissani olen päättänyt, että se on pahinta mitä ihminen voi läheisilleen tehdä. Tämä ajatus kantaa nytkin. Toisaalta toivon, että jäisin auton alle, ajaisin kolarin tai sairastuisin ja kuolisin nopeasti. Silloin läheisten olisi helpompi jatkaa eikä miettiä, miksi saati hävetä?
Itken salaa, saan älyttömiä raivareita taaperoille pienistä syistä, pääasiassa en muista juurikaan mitään hetki sitten sanotusta tai tapahtuneesta. En pysty juttelemaan kun unohdan aiheen tai edelliset perustelut. Loukkaannun herkästi ja tuntuu että puoliso syyttää kaikesta enkä osaa tehdä mitään oikein. Toisaalta ei varmaan ihme kun olen tällainen. Eilen lapsi sai neuvon aloittaa ravinnelisän, en tajunnut kysyä neuvolasta sen kanssa nautittavista muista lisistä. Puoliso paasasi isoon ääneen. Ajattelin, että miksi yleensä kerroin mutta kun olen kaiken raportoiva hölösuu. Lapsille räyhäämistä kadun jälkeenpäin. Jutustelu puolison kanssa on kuin seinään törmäisi. Hänen vastauksensa on, että olen itsekäs ja säälin itseäni. En ole tohtinut enää sanoa viime aikaisista tuntemuksista mitään. Sairastuin vaikeaan masennukseen 10 vuotta sitten ja pääsin siitä eroon ilman lääkkeitä neljän vuoden yrittämisen jälkeen(lääkäreitä oli kyllä ja lukuisia lääkekokeiluja). Silloin puolisoni totesi, ettei tajua, miten annoin itselleni käydä niin. Silloinkin hän sanoi, että minä vaan tykkään sääliä itseäni. Tätä nykyä koti on hiljainen lasten ääniä lukuunottamatta. Emme puhu, emme kosketa, emme edes katso toisiamme. Olen puhunut erosta mutta puolison mukaan ajattelen siinäkin vain itseäni enkä lapsia. Tuntuu, että hän halveksii minua. Tuntuu, että jossakin meni vikaan ja nyt juna on liian pitkällä että voisi kääntyä takaisin päin.
Varmaan niin on. Päällisin puolin asiat on hyvin. Haasteita elämä on tuonut mutta niistä on selvitty ja opittu niiden kanssa elämään. Silti tuntuu, että minusta ei ole vain tähän. Pilaan kaiken mitä teen ja mihin kosken. Kun neuvolassa kysytään vointia, hymyilen herttaisesti ja paasaan kuinka hyvin sujuu. Siellä ollessa tuntuu, että se on vain yrittämisestä kiinni. Käytännössä kaikki sujuu mutta mikään ei tunnu enää miltään paitsi raivo ja epätoivo ja alakulo. En halua lääkkeitä, en halua luovuttaa. En koe, että puolisolle juttelu kannattaa.

Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.