Olen Ruotsissa tekemässä apuhoitajan hommia vanhainkodissakesätyönä. Työhöni on nyt kuulunut olla osana myös saattohoitotyötä erään vanhuksen kohdalla. Olen viikon sinnitellyt, käynyt sairaanhoitajan ohjeiden mukaan tarkistamssa pari kertaa tunnissa tilanteen, istunut siinä vieressä hetken, pitänyt kädestä, hyräillyt ja silittänyt tukkaa. Olen jaksanut ihan hyvin, mutta tänään, juuri ennen kun lähdin kotiin, rupesin itkemään kuinka tämä vanhus on niin yksin kuoleman edessä, sillä kuoleman merkit (lautumat, kiihkeä hengitys vain keuhkojen ylälohkoilla) tulivat illemmalla hyvin selvinä.
Meillä ei ole töissä annettu mitään apua tämän asian kanssa. Tiedän, että huomenna menen taas normaalisti töihin ja jos vanhus elossa on, jatkan samoja rutiineja, mutta juuri nyt itkettää pirusti. Miten olette käsitelleet saattohoitotyötä? Kuinka rankkaa se on teille ollut? Tämä on ensimmäinen kohtaamiseni kuolevan potilaan kanssa ja ehkä siksi tuntuu niin raskaalta.
Meillä ei ole töissä annettu mitään apua tämän asian kanssa. Tiedän, että huomenna menen taas normaalisti töihin ja jos vanhus elossa on, jatkan samoja rutiineja, mutta juuri nyt itkettää pirusti. Miten olette käsitelleet saattohoitotyötä? Kuinka rankkaa se on teille ollut? Tämä on ensimmäinen kohtaamiseni kuolevan potilaan kanssa ja ehkä siksi tuntuu niin raskaalta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ei minusta tuollaista tarvi kestää. Työtä tehdään rahan ja sen takia, että pitää työstään. Kuka helvetti tuollaista jaksaa 40 vuoden työuran kivettymättä jääkylmäksi, muuttumatta? Minä en ainakaan tekisi tuota kuin hyvin korkeista summista (yli 25€/h).
Siksi istuskelen toimistolla ja katselen youtubea, välillä kevyttä puuhastelua. 12€/h. Jalat pöydälle ja kahvia.
Tiedän tunteen, koska se ei ole helppoa. Itse olen ollut töissä Suomessa saattohoitokodissa ja muistan kuinka rankalta se aluksi tuntui. Kuolemia saattoi tulla yhden yövuoron aikana kolme. Olin nuori tyttö, kuten sinäkin. Voitko puhua työkavereillesi tunteistasi? Kysy siellä työskenteleviltä hoitajilta miten he käsittelevät kuolemaa. Itse ainakin ajattelen, että he ovat eläneet hienon elämän. Monilla vanhuksilla on kipuja, eivätkä välttämättä ole nauttineet enää elämästä kovin paljon. Kun he kuolevat, heidän ei tarvitse kärsiä kivuista. Vanhainkoti on vanhuksen viimeinen paikka jossa he asuvat ja jos karskisti sanotaan, niin sehän tulee olemaan heidän kuolinpaikkansa. Zemppiä työhösi ja älä vie töitä kotiin saakka. Ei sille voi mitään, jos vanhus kuolee silloin kun menet taas töihin. Se on elämää ja monille (omaisillekin) helpotus.
Vastaan sinulle, vaikka vähän eri hoitoalan työtä teenkin. Olen kehitysvammaisten hoitaja.
Tuli vain opiskeluajat mieleen. Erään työharjoittelujakson aikana, viikonloppuna luin kotona syöpään sairastuneiden henkilöiden kertomuksia ja itkin lukiessani. Purin samalla kokemuksiani vaikeasti kehitysvammaisten kohtaamisen aiheuttamasta jonkinlaisesta järkytyksestä. Mietin heitä kotona ja tunsin voimakasta myötätuntoa, en sääliä mutta kovilla olin.
Kerroin itkustani eräälle opiskelutoverilleni. Hän vastasi: "minä itkin koko viikonlopun".
Kummatkin olivat purkaneet kokemuksia, joita oli kertynyt sisälle.
Luulisin, että nuo sinunkin tunteet kertovat empatiakyvystä ja siitä, ettei ole vielä paljoa kokemusta.
Mutta vaikkei saattohoidossa jatkaisikaan, kokemus sieltä on hyvä pohja ammatillisesti. Tsemppiä, toivottavasti sinäkin voit jakaa tuntemuksiasi jonkun luotettavan ihmisen kanssa.
Kiitos asiallisista vastauksistanne, ne tuovat helpotusta.
Vanhus oli kuollut yön aikana. Yritin puhua työkaverieni kanssa siitä, miltä minusta on tuntunut olla osana saattohoitoa, mutta kuten pelkäsinkin, asia kuitattiin yninällä ja olankohautuksilla. Kuolleestakaan ei juuri puhuttu tänään - hänet aivan kuin ''lakaistiin maton alle'' ja mainittiin keskusteluissa vain, kun pohdittiin, kuka tulee hänen tilalleen asumaan. Ymmärrän että jollain tavalla saattohoidostakin tulee rutiinia ajan kanssa, mutta silti tällainen suhtautuminen tuntuu itsestäni kovin vieraalta.
Tunnen häpeää siitä, että koin saattohoidon niin raskaaksi. Aloitan lääketieteen opinnot ensi syksynä ja mietin kovasti, kuinka selviä ammatin varjopuolista, olenko ehkä liian vässykkä tekemään henkisestikin rankkaa työtä. ''Paineita'' lisää myös se, kun eräs ikätoverini, joka työskenteli jo viime kesänä vanhainkodissa, kertoi ettei kokenut viime kesäistä saattohoitoa mitenkään raskaaksi - kuolema kun on osa elämää. Tottahan se on, mutten silti vain osaa suhtautua asiaan näin.
Koin tänään myös omaisten kohtaamisen raskaaksi. Olin jollain tavalla vihainen (hiljaa mielessäni) heille, etteivät he halunneet olla kuolevan vierellä tai nähdä ruumista, vaikka kyllä ymmärrän myös, että se on rankkaa. Toisaalta oli vaikea lohduttaa, kun itseäkin tuppasi itkettämään.
Katsoisin, että niin luonnollista kuin on kuolema, on sinun reaktiosi kuin kokeneiden hoitajien reaktio. Itse olin pienessä sokissa ensimmäistä kertaa vainajaa laittaessani ja kun tulin kotiin tuli kalman haju sieraimiin. Oli uneton yö. Meidän kulttuurissa kuolevat eivät ole yleensä läsnä vaan joissain hoitolaitoksissa ja siellä minäkin ensimmäistä kertaa sitten näin kuolleen ja heti laitoin häntä "valmiiksi" omaisten tuloon. Olen kiitollinen ohjaajani kunnioittavasta asenteesta!
Mielestäni hoitajan ammatissa työskentelevien tulisikin reagoida surulla kuolemaan (jos onollut kovaa kärsimystä jo pitkän aikaa niin ehkä helpotusta), mutta jotain voi aina ilmaista tuntevansa ja se on luonnollista. Sellaiset hoitajat hoitavat varmasti eläviäkin empaattisemmin.
Ei se ole mikään irtisanomisperuste, jollei ole kysymys saattohoitokodista ja hoitaja aina toistuvasti haluaa sairaslomaa jonkun kuoltua! Voi että sentään kaikkea lukee..
Saattohoitokodissa todennäköisesti ajankanssa hoitaja oppii orientoitumaan eläviin ja irtautumaan kuolleesta. Tehdään mitä voidaan, ei surra sitä, mille ei enää mitään voida.
Rankka työ, mutta niiiiin tärkeä! Ja sinne tarvitaan ihmisiä, jotka uskaltavat ajatella itse, antaa potilaille viimeisinä päivinä vielä yhtä jos toista ajateltavaa ja innostusta pienistä/tai suurista asioista. Jos ei muuta voi antaa enää niin ainakin kunnioittavan kohtelun ja riittävän kipulääkityksen!
Tunteiden näyttämisestä potilaan edessä on varmasti mielipiteitä laidasta toiseen. Kukin tekee tässä asiassa varmasti voivansa! En voisi sanoa, että mikään toimintatapa olisi toista oikeampi, ehkä voisin sanoa, että rehellisyys tässä kohtaa, jos ei muuta.
Hyvin rankkaa oli ensimmäinen kerta. Enkä kyllä innolla odota seuraavaakaan.
Olin yksin yökkönä noin 20 paikkasessa yksikössä, jossa oli monisairaita ja iäkkäitä vanhuksia.
Aamun kierrolla klo 6 pintaan löysin erään menehtyneenä ja menin aivan lukkoon. Tuli ambulanssi, poliisit, aamuvuorolaisia jne... Seuraavan yön tein ja olin koko yön aivan jäässä, vilun väreet koko ajan ja hampaat kalisi suussa. Yö tuntui viikon mittaiselta. Sanoin työnantajalle, että tarvitsen muutaman vapaan, jotta voin tasaantua asiasta. Sain potkut, enkä kuulemma sovellu hoitoalalle. Olin vasta hetken tuntenut asiakkaan, työnantaja jo parisen vuotta, ei minun pitäisi siihen silloin mitenkään reagoida??!! Mielstäni on ihan normaalia, että kuolema sa ihmisen liikuttumaan. Silloin ainakin välittää työstään ja ihmisestä aidosti. Tietysti vanhojen ja sairaiden aika on silloin kun se on, mutta en minä ainakaan voi sanoa, että totun tai edes haluan tottua kuolemaan.