Mistä tulee tämä pohjaton, syvä, musta tyhjyys, jota ei pääse pakoon missään? Vai olenko se sittenkin minä? Itseäni en voi paeta. Valitettavasti. Miten kestän tämän rotkon, joka vain jatkuu ja jatkuu? Milloin se loppuu? Tuleeko sisälleni joskus valoa vai onko loppuelämäni tällaista? Mikäli näin on, en halua sen jatkuvan kovin pitkään.
Yritän olla ihmisten seurassa. Yritän keksiä mukavaa tekemistä. Yritän hoitaa kodin askareet.
Mutta kun mikään ei tunnu miltään. Mistään en saa toivoa.
Minulla ei ole tulevaisuutta.
Yritän olla ihmisten seurassa. Yritän keksiä mukavaa tekemistä. Yritän hoitaa kodin askareet.
Mutta kun mikään ei tunnu miltään. Mistään en saa toivoa.
Minulla ei ole tulevaisuutta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jatkan vielä.
Tietysti ihmiset ajattelevat, että pitäisi jaksaa ja yrittää ihan jo läheistenkin takia. Ja totta, minulla on perhe. Minulla on lemmikkieläinkin. Ystäviä. Tuttavia. Paljon ihmisiä, joiden vuoksi kannattaisi yrittää. Mutta kun ei se riitä! Syyn pitäisi löytyä minusta itsestäni. Mutta miten sieltä tyhjyydestä voi löytyä yhtään mitään?
Olen päässyt terapiaan ja olen siitä kiitollinen. Mutta kun se ei auta nyt. Ei tällä hetkellä, jolloin maailmani tuntuu musertuvan. Pohjaton itku alkaa ja silmät täyttyvät kyynelistä - en enää näe eteeni. Miten tästä eteenpäin? Onko seinä jo vastassa?
Totta turiset..Sama olo on mullakin ollu masennuksen alkamisesta asti, sellanen ristiriitanen olo kun itsellä ei ole niinkään väliä/en osaa pitää isteäni oikein arvossa, mutta muilla on tavallaan.
Sitä ei ees tiedä oikeen mitä haluaa?,tulevaisuus on hataraa tai mennyttä, itsetuhoisuutta ja säälimättömyyttä itseään kohtaan, väsymistä kaikesta ja pahaaoloa, itsensä takia.
Sanoit että aloitit terapian?,mites lääkityksen kanssa?,
itsellä on jotkut mutta en koe että saan nistä oikeen apua..
Tämänhetkinen elämän tavoite on elää4-5vuotta hoitaen koulun loppuun ja sitten töihin muutamaks vuodeks maksaen isälle velat takaisin, ettei sukulaisten tarvis hävetä mun muistoa ja pitää ikuisena lusmuna.
Ja toinen hieno juttu olis jos löytäsin oikeesti ees yhen kunnollisen suhteen oli se sitten ystävyys tai parisuhde mut ees joku tärkeä/pysyvä ihminen vierelle olis mahtava..
Mielialalääkitystä kokeilin hetken, mutten kokenut saavani siitä mitään apua. En vain jaksa nappailla nappeja, ei se näitä minun ongelmiani ratkaise. Nukahtamislääkkeihin olen taas turvautunut, kun öisin kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Viime yönä havahduin siihen ajatukseen, että "ei helvetti, eihän tämä tuska lopu päivälläkään, samaa paskaa huomennakin". Mitä ihmeen järkeä tässä on? Tuntuu kuin ahdistus istuisi päälläni ja vaatisi minua iskemään puukon rintaani. Hullua, mutta siltä se tuntuu.
Ihmissuhteet ovat kyllä erittäin tärkeitä, mutta eivät nekään pelkästään pelasta. Ainakaan minua. Sen halun ja motivaation pitäisi löytyä itsestä. Mutta en vain löydä sitä itsestäni, vaikka kuinka yritän etsiä..
Pienetkin asiat ahdistavat ja itkettää lähes koko ajan.
tilanne.. taitaa olla seinä vastassa, ja iso sellainen..
Tämä yksinäisyys, ihmisten keskelläkin, ihan joka paikassa. Minä en kuulu tähän maailmaan, olen vääränlainen. Vai onko tämä maailma vääränlainen? No ei sillä väliä, on jo liian myöhäistä. Kukaan ei minua enää pelasta.
En halua syödä, en pysty nukkumaan, en jaksa liikkua. En halua nähdä ihmisiä.
En vain jaksa.
Milloin tämä oikein päättyy? Vai täytyykö minun itse se päättää? Miten minä sen teen?
Elä sitä elämää jota olet aina halunnut elää. Niin minä päätin. JOs kuolen huomenna niin kuolen. Ainakin olen elänyt omaa elämääni, niinkuin minä haluan. En välitä enää. Kuollaan kuitenkin joskus. Ole oman itsesi herra.