Se ei ole minä.

Tälläinen tarina, keksin kun kuuntelin musiikkia, ja ajattelin pistää tänne. Kommenita arvostetaa, niin huonoa kuin hyvää.
Katsoin itseäni peilistä. Sieltä minua tuijotti aika sievä punertava hiuksinen brunetti, vihreillä silmillä. Hoikka, mutta ei kuitenkaan liian. Silti en ollut tyytyväinen. Se ei ole minä. Näytin kiltiltä, mutta en halunnut olla sitä. Päivä paistoi ulkona, ja kaikki olivat ulkona, olihan lauantai. Minua yökötti. Päivä, mitä hauskaa siinä oli? Liian kuuma, ja liikaa iloisia kasvoja. Vihasin iloisuutta, vihasin päivää, vihasin kaikkea kirkasta. Kumpa yö tulisi pian, pääsisin ulos vankilastani. Vankilasta, johon minun oli pakko syntyä. En halunnut tätä elämää, en halunnut. Kun lopulta pimeä laskeutuu, menen ulos, puutarhaamme. Istutin sinne ruusuja, mutta sydämmeni pimeys oli värjännyt ne mustaksi. Niiden verenpunainen väri oli mennettänyt kauneutensa, ja yön mustaksi olivat niiden terälehdet tuleet. Nojasin puuhun, ja kuuntelin, kuinka korpit huusivat toisilleen. Kuuntelin jokaista ääntä, minä olin yhtä yön kanssa. Kaikki siinä, jokaisen eläimen liikkeet, ilman vinkuna. Katsoin taivaalle, ja ilahduin kun en nähnyt tähtiä. Ne olivat turhia, pelkkiä valon pisteitä muuten mustalla taivaalla. Pilvien takaa ilmestyi täysikuu, valaisten tietä. Se oli ainoa valonlähde, josta pidin. Harmaa, eikä iloinen. Jotkut sanoivat että täysikuu on romanttinen. Minä näin sen hetkenä, jolloin pimeys oli lähempänä. Tunsin itseni väsyneeksi, mutten lähtenyt sisälle. Olin turvassa pimeyden luonna, poissa omasta äitini sisustamasta vankilasta. "Ole kiltti, ota minut osaksi sinua.. Pimeys.." Sanoin hiljaa, kun vajosin uneen, paikkaan jonne kuuluin.
(Jatkoa tulee.. Mikäli jotakuta kiinnostaa.)