tarina lapsesta, jolle maailma oli paha

Halusin kertoa teille oman kertomuksen, tueksi teille jotka keskenmenon kohtaatte.

Olin vasta 16 vuotta, olin seurustellut 11 vuotiaasta asti. Olimme onnellisia ja ehkäisy oli aina kunnossa. Kerran se sitten petti, mutta olimme silti onnellisia, saisimme lapsen ja tiesimme että rakkautemme häntä kohtaan oli niin suurta, että sen avulla selviäisimme mistä vain. Odotimme innolla, annoimme hänellä paljon rakkautta jo sillon odotusaikana, myös isovanhemmat olivat innoissaan. Tiesimme ilman ultraa että se oli tyttö, meidän prinsessa. Katsoimme asuntoa ja olimme jo varanneet ihanan kämpän, ajttelimme että muutaisimme kun lapsi on muutaman kuukauden.
Olin 6 kuulla kun tapahtui jotai täysin käsittämätöntä, verta tuli ja jouduin sairaalaan. Lapsi halusi ulos, mutta oli niin pieni ettei mitään mahdollisuutta selvitä. Sain keskenmenon. Olin shokissa niinkuin kaikki muutkin. Kaikki oli ollut hyvin, en polttanut, juonut ym. Pidin itsestäni ja lapsesta todella hyvää huolta, lääkäritkään ei pystyneet asiaa käsittään, niin vain kävi. Elämä hajosi täysin palasiksi, millään ei ollut enää mitään väliä. miehenikin oli täysin murtunut. Syytin itseäni, olin huono äiti ja siksi minulle ei annettu lasta. Ajattelin että näin kuului mennä, joku tiesi, että olisin huono äiti ja lapsi pelastettiin. Pääsin terapiaan. Myös mieheni meni mutta lopetti lyhyeen, pärjäsi itse. Itse hautauduin sänkyyni, en halunnut ketään lähelle, tämän takia terapia oli 3 kertaa viikossa. Erosimme mieheni kanssa puoltitoista kuukautta keskenmenon jälkeen, asunnon varaus peruttiin, se muistutti prisessasta.
Lapselle tuli nimi helmi. Mutta kutsuimme silti häntä prinsessaksi, vielläkin.

Toivuin pikku hiljaa. Puolenvuoden päästä jatkoin koulua, mutta kuljin silti sumussa. Jäimme mieheni kannsa kavereiksi, näemme viellä, juttelemme paljon puhelimessa ja netissä, mutta seurustelua kumpikaan ei pysty edes ajattelemaan. Päätimme että molemmilla on oma elämä.
Hän löysi mukavan tytön 2 vuoden päästä ja olin heidän kanssaan kahvilla, en kanna kaunaa, haluan että mikko löytää itselleen hyvän vaimon, hän vain on eronnut niistä kenen kanssa on ollut. Kumpikaan ei ole saanut pysyvää suhdetta viellä, itse olen nyt kaksi kertaa ollut suhteessa, mutta en ole niissä onnellinen, en uskalla sitoutua.

Olen nyt 20 vuotias. Käyn kerran kuussa terapiassa ja olen saanut ammatin ja käyn töissä. Olen pystynyt hyväksymään asian ja sen että en olisi voinut tehdä mitään prinsessan pelastamiseksi. Minulle on aina hoettu ettei hänen kuolema johtunut siitä, että olisin ollut huono äiti mutta mietin silti sitä viellä. pystyn jo puhumaan tapahtuneesta ja puhemme muistelemme mikon kanssa häntä, viimeksi eilen kun hän kuoli 4 vuotta sitten. Miellän, että minulla on lapsi, mutta on vain nyt enkeli. Vaikka nykyään uskalla elää ja elän normaalia elämää, en uskalla ajatella että haluaisin viellä lapsen. Ehkä joskus myöhemmin, se on ainakin viellä haaveissa.

Keskenmenosta voi selvitä, vaikka joillekkin se voi viedä aikaa, niinkuin minulle, mutta nyt olen vihdoinkin elämässä mukana. :)