Moi!
Päätin kirjoittaa, josko täällä olisi joku pikästä masennuksesta toipunut, joka voisi jakaa kokemuksiaan.
Mä olen huolissani, kun psykiatrini on kertonut masennuksen johtuvan pitkälti jonkun aivosolujen "kasvutekijän" puutteesta, ja tämä puute käytännössä vähentää aivosolujen uudistumista ja uusien yhteyksien muodostumista.
Jäin nyt sitten pyörittämään päässäni sitä, että olen jo parisen vuotta ollut enemmän ja vähemmän masentunut ja nyt viimeisen kolmen kuukauden aikana mennyt siihen tilaan, että en enää kyennyt töihin. Tuntuu että olen enää varjo siitä ihmisestä, joka olin vielä kaksi vuotta sitten: aktiivinen, iloinen, nokkela, hauska ja sain aina kuulla miten pystyn piristämään muita heikkoina hetkinä - tunsin että pystyn mihin vaan ja pärjäsin työelämässä tosi hyvin. Nyt tunnen olevani tyhmä, hidas ja mikään ei vaan enää tunnu miltään.
Jos masennus nyt tosiaan johtuu siitä, että aivoni käytännössä ovat surkastuneet tuon kasvutekijän puutteen takia, niin onko paluuta enää koskaan entiseen? Jäänkö loppuelämäkseni hitaaksi, sumuiseksi, tyhmäksi ja epävarmaksi ja voin heittää hyvästit kaikille urasuunnitelmilleni?
Onko täällä foorumilla ketään pitkäaikaisesta masennuksesta toipunutta, joka on kokenut palautuneensa entiselleen masennuksen parannuttua?
Päätin kirjoittaa, josko täällä olisi joku pikästä masennuksesta toipunut, joka voisi jakaa kokemuksiaan.
Mä olen huolissani, kun psykiatrini on kertonut masennuksen johtuvan pitkälti jonkun aivosolujen "kasvutekijän" puutteesta, ja tämä puute käytännössä vähentää aivosolujen uudistumista ja uusien yhteyksien muodostumista.
Jäin nyt sitten pyörittämään päässäni sitä, että olen jo parisen vuotta ollut enemmän ja vähemmän masentunut ja nyt viimeisen kolmen kuukauden aikana mennyt siihen tilaan, että en enää kyennyt töihin. Tuntuu että olen enää varjo siitä ihmisestä, joka olin vielä kaksi vuotta sitten: aktiivinen, iloinen, nokkela, hauska ja sain aina kuulla miten pystyn piristämään muita heikkoina hetkinä - tunsin että pystyn mihin vaan ja pärjäsin työelämässä tosi hyvin. Nyt tunnen olevani tyhmä, hidas ja mikään ei vaan enää tunnu miltään.
Jos masennus nyt tosiaan johtuu siitä, että aivoni käytännössä ovat surkastuneet tuon kasvutekijän puutteen takia, niin onko paluuta enää koskaan entiseen? Jäänkö loppuelämäkseni hitaaksi, sumuiseksi, tyhmäksi ja epävarmaksi ja voin heittää hyvästit kaikille urasuunnitelmilleni?
Onko täällä foorumilla ketään pitkäaikaisesta masennuksesta toipunutta, joka on kokenut palautuneensa entiselleen masennuksen parannuttua?
Vastaukset 9
Vanhimmat
arvailla kenenkään toipumisia, kun ei voi olla varma, voiko tapauksia vertailla. Ainakin yksi lääkäri puhui viidestä vuodesta pikästä masennuksesta toipumisessa. Eikä se välttämättä ole niin lineaarista, parempaa ja pahempaan päin on vaihteluja. Tietysti jos pystyisi olemaan aktiivinen ja innostumaan jostakin, niin se auttaisi palautumaan nopeammin - mut kaikki masentuneet sen tietää miten se juttu on... No et kuitenkaan jää loppuelämäkseni tuollaiseksi hitaaksi, sumuiseksi, tyhmäksi ja epävarmaksi jos kerran perusluonteeltasi olet muuta, tai ylipäätään olet ollut muutakin. Tiedän kyllä että on rankkaa, kun ei pysty muistamaan perusasioitakaan kunnolla, mut kyllä se siitä ja kaikki tyhmät pikkuerheet, jotka masentavat jos tuntuu että muut ihmettelevät niitä. Yritä luovia hankalista tilanteista. Yritä muistaa, et osa ihmisistä toimii koko ajan niin ja nekin vaan mukana menevät. Keksi joku hyvä selitys, joka jokaisella huithapelilla on ollut aina takataskussa ja olet uskonut sen. Kauhee stressi kun vaimo, lapset, mies, anoppi eli joku ulkopuolinen sua raukkaa kuormittaa jollakin. Rohkeutta :)
"Eikä se välttämättä ole niin lineaarista, parempaa ja pahempaan päin on vaihteluja."
Tätä tuskin voi painottaa liikaa ja tämä on hyvä iskostaa ihan selkäytimeen saakka. Laskuja tulee ja välillä käydään ihan pohjallakin asti, tai siltä ainakin sillä huonolla hetkellä tuntuu. Niistä nousemisessa auttaa kun ymmärtää sen, ettei parantumisprosessi ole useinkaan suoraviivainen.
Mitä aivojen surkastumiseen tulee, niin ei se ole kovin nopeaa. Lisäksi aivot "johdottavat" hermosoluja uudelleen. Masentuneena tosiaan on useinkin hidas ja tyhmäkin, mutta kyllä ne aivot käytännössä ennalleen palaavat, kunhan sairaus saadaan voitettua.
Aivohuoltoa kannattaa harrastaa masentuneenakin. Antaa niille tekemistä ja lepoa sopivassa suhteessa plus vitamiinit, hivenaineet ja öljyt. Jos ei muuta, niin voi ajatella laittavansa e-epalla aivot varastorasvaan siksi aikaa kunnes ne otetaan taas uudestaan kunnolla käyttöön. :D
joka ilmeisesti pelottelee sinua syömään ns. masennuslääkkeitä puhumalla "aivojen kutistumisesta". Se ei ole mikään "totuus", vaan vain biologisen psykiatrian hypoteesi eli arvelu tai näkemys.
Olen toipunut, vaikka en kokonaan pitkäaikaisesta masennuksesta vaikea-asteinen masennus. Olen kyllä eläkkeellä, mutta teen osa-aikaisesti töitä. Minua stressasi se kuntoutustukirumba, varsinkin kun työeläkeyhtiöni on kusipäisimmäistä päästä. Minulta evättiin kaksi kertaa ammattilillinen kuntoutus ja lopulta sain sen valituksen jälkeen mutta liian myöhään. Sen jälkeen evättiin pysyvä eläke (kuntoutustukipätkä tosin tuli) ja valituksen jälkeen kävi ilmi, että se ei ollut oikein. Nyt on olen pysyvällä eläkkeellä, pystyn vasta kuntoutumaan työhön Ei tarvitse enää stressata, mitä ne kusipäät työeläkeyhtiössä miettivät. Mahdollisesti laitan eläkkeeni lepäämään ja yritän kokoaikaistakin työntekoa.
Minua on auttanut kuntoutuspsykoterapia ja ammattilinen kuntoutus hieman. Nykyinen tilanne on vähentänyt stressiä eniten ja se näkyy kunnossa.
Minä en usko että aivoni ovat minään rusinana. Stressinsietokyky on alhainen, mutta selvästi parantunut.
Minulla masentuneisuus on saattanut johtua vääränlaisesta ruokavaliosta. Olen nimittäin välttänyt punaista lihaa ja korvannut paljon proteiinin saannista soijaproteiinilla. Soijassa on paljon kaikenlaisia hyödyllisiä aineita, mutta siinä on myös kasviestrogeenejä kuten isoflavonoideja: daidzeeniä, genisteiniä, joita olen kuullut hyödynnettävän mm. syöpähoidoissa niiden kasvua vaimentavan tekijän vuoksi. Loppujenlopuksi kehoni ei varmaan ole saanut soijasta kaikkea tarvitsemaansa tai se on estänyt monien muiden ravintoaineiden imeytymistä. Jätän siis vastaisuudessa soijat syömättä.
Joku voi pitää viestiäni ihan huuhaa-juttuna, mutta kyllä ruokavaliolla on suuri merkitys masennuksen kehittymisessä. Olen myös kofeiiniherkkä, eli kahvi tekee ahdistuneeksi ja saa käymään ylikierroksilla, kun taas tee rauhoittaa ja piristää sopivasti, eli vaihdoin kokonaan teehen. D-vitamiinia tulee otettua 30 mikrog päivässä. Tunnen jo näiden muutosten jälkeen masentuneisuuden vähentyneen ja aloitekyvyn lisääntyneen. D-vitamiinistahan on tutkimusten mukaan kokonaisvaltaista hyötyä ja vanhuksilla joilla on d-vitamiinin puutosta kärsivät yleisesti enemmän kognitiivisten toimintojen heikentymisestä. Nykyisillä suosituksilla ei puutosta juuri paikata, että annos saa olla kuusinkertainen saantisuosituksiin verrattuna.
Lääkkeistä ei juuri ollut hyötyä, päinvastoin, masennus taisi pelkästään syventyä lääkkeen ansiosta.
Ystävälläni oli erittäin vakava masennus josta hänenkin väitettiin toipuneen lopulta. Nyt hän makaa mullan alla oman käden kautta..
Taitaa olla aika kyseenalaista tuo masennuksesta toipuminen eri henkilöillä..
naru kaulaan niin paranee ja päähän potkiminen sekä verojenmaksu loppuu. jos vielä ostaa nartsan k-raudasta, niin perikunnallekin jää pari plus-pistettä kinasteltavaksi.
Sairastuin ekshaustioon -> burn-outiin - > masennukseen 25 v sitten. Olen ollut jo pitkään eläkkeellä, joka myönnettiin nuorena. Diagnoosi: vaikea masennus.
Eläkkeelle pääsyn/joutumisen aikaan olin -muka- niin huonossa kunnossa, ettei terapiaa katsottu hyödylliseksi. Olin itse eri mieltä, mutta eihän hullu ymmärrä realiteetteja ;-) Uskon edelleen, että psykiatri hermostui siitä, kun en halunnut syödä lääkkeitä!
Jostain syystä onnistuin nousemaan alhosta ilman lääkkeitä ja terapiaa.
Kuluneet 20-25 vuotta ovat sisältäneet vaihtelevia aikoja. Suurimman osan aikaa en ole kokenut itseäni masentuneeksi, mutta virtaa riittää vain lyhyeksi aikaa.
Samoin stressinsietokyky on edelleen normaalia (?) alhaisempi, vaikka parantunut huomattavasti siitä kun olin akuutisti sairas.
Minulle oli uusi tieto tämä 'aivojen kasvutekijän puute', joka siis johtaa aivokapasiteetin ja (henkisten) toimintojen vähenemiseen. Omaa elämänkulkuani ajatellen tuo kuulostaa järkeenkäyvältä. Minäkin olin nuorena terävä kuin partaveitsi, nopea ja aktiivinen - nykyisin ikäisiäni hitaampi, huonomuistinen (hajamielinen?), enkä kykenisi aktiiviseen työelämään. Huom. en todellakaan ole kokenut itseäni masentuneeksi aikoihin; korkeintaan olen ajoittain tylsistynyt, kun joudun olemaan paljon yksin kotona. Pidän huolta fyysisestä kunnostani, mutta silti en useinkaan jaksa lähteä kotoa muualle virkistymään.
Parisuhteeni ovat kariutuneet mielestäni siihen, että toinen osapuoli ei ole ymmärtänyt minun jaksamattomuuttani vaan edellyttänyt liikaa. Nykyään elän yksin eikä ole tarvinnut enää kokea jatkuvaa riittämättömyyttä.
Summa summarum: tietyllä tavalla (!) olen toipunut mielen masennuksesta: en ole surullinen, lamaantunut tai epätoivoinen, vaan useimmiten iloinen ja pärjään hyvin arjessani js elämäni on 'hallinnassa'. Mutta ei minusta olisi työelämään, ei minkäänlaiseen kokoaikaiseen työhön kotona tai kodin ulkopuolella.
Aika outo tuo psykiatrin väite. No, jos aivot surkastuvat, niin kannattaa ryhtyä meditoimaan. Meditaatio lisää ihan tutkitusti aivojen kokoa.
Mitkään psykiatrit eivät tuollaista masennuksen neurotieteellistä perustaa voi tuntea, kun sellaista eivät tunne aiheita tutkivat tieteetkään. Masennus on monisyinen ilmiö, jolle ei tunneta mitään yhtä, osoitettavaa hermostollista perustaa, ainoastaan erilaisia, vaihtelevia yhteyksiä. Joten voit huoleti painaa psykiatrisi vihjailut kyllä aika lailla villaisella; niissä näyttää olevan kyse enemmän hänen oman "osaamisensa"(?) pönkittelystä ja sen oppien perustettomasta toistelusta kuin masennuksesi todellisten syiden pohtimisesta ja hoitamisesta.
Aloittajan kuvaus on muutenkin taas hyvä esimerkki siitä, millaisille ihmisille meillä on annettu valta "hoitaa" kärsiviä: Alan ammattilaiset pitävät usein kynsin ja hampain asemistaan ja vallastaan kiinni aiheuttaen samalla pahimmassa tapauksessa lisää kärsimystä, pelkoa ja toivottomuutta potilailleen. Ja lähestymistavoillaan ei ole edes kunnollisia tieteellisiä perusteita. Milloin tuputetaan potilaille väkisin kyseenalaisia lääkkeitä, milloin kyseenalaisia terapiamenetelmiä. Ja järjestelmä instituutioineen ja pätevyysvaatimuksineen siunaa kaiken, pitkälti yhteiskunnan kustannuksella.
Kuka tekee näille epäkohdille joskus jotain?