Ajattelimpa purkaa sydäntäni, koska tulin taas kotiin kyynel silmäkulmassa. Ei ole helppoa olla ystäväpiirin musta lammas, ainoa perheetön. Ystäviä pitäisi olla ihana nähdä ja etenkin jos aikaa on hieman kulunut. Ja onhan ystäviä ihana nähdä ja kuulla mitä heille kuuluu, mutta sen jälkeinen fiilis ei ole mukava. Ei ole kiva huomata kuinka eristäytyy koko ajan ystävistään ja kuinka koko ajan on yhä vähemmän ja vähemmän yhteisiä tekijöitä.
Ystävät ovat naimisissa ja heillä on vähintään yksi lapsi tai ensimmäinen tulossa. Nämä äidit tapailevat useasti toisiaan, juttelevat lapsistaan, harrastavat rattailurallia päivisin ja ovat ristiinrastiin toistensa lapsien kummeja. (itsellä ei kummilapsia) He käsittelevät omia lapsiaan ja toinen toistensa lapsia niin tottuneesti, kun minä jos hädin tuskin uskallan ihan pientä lasta syliin ottaa. Eräs hyvä esimerkki siitä, miksi tunnen itseni hylätyksi", on se, että todella hyvä ystäväni on aina sanonut, että kun hän saa lapsen, niin minusta tulee lapsen kummi. Lapsi on syntynyt, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Tosin parempi näin, kuin se, että minut olisi pyydetty kummiksi velvollisuudentunteesta.
Minulla ei ole ystävieni kanssa enää kovin paljon yhteisiä jutun aiheita, koska en osaa puhua ystävieni kanssa yhtä sujuvasti lapsista yms. kuin he puhuvat keskenään. Toki yritän olla kiinnostunut heistä, mutta tuntuu tyhmältä kysyä samat asiat joka kerralla kun tavataan. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta olla äitinä, niin en osaa jutella lapsista yhtä sujuvasti. Lapset ovat kuitenkin vielä niin pieniä, että he eivät ole koulussa eivätkä he ole vielä kovin sosiaalisia, että päiväkotijuttujakaan hirmuisesti olisi. Minuun elämääni kuuluu aika pitkälti baareissa jouksentelu ja koirat, mutta nämä asiat eivät ole ystävilleni enää ajankohtaisia asioita, joten he eivät ole kovin kiinnostuneita minun viikonloppuriennoistakaan. (selvennykseksi: juoksen baareissa milloin kenenkin kanssa, minulla on pari "kaveria", jotka ovat sinkkuja, mutta he eivät ole minulle läheisiä ystäviä, vaan lähinnä työkamuja. Heidän kanssaan käyn, jos muitakaan ei ole lähdössä)
Pahalta tuntuu etenkin silloin, kun tapaan useampia ystäviä yhtä aikaa ja todella tajuan sen, kuinka ulkopuolinen olen ja tajuan sen mikä kaikki itseltä puuttuu.. He yrittävät toki huomioida minutkin, mutta puhe kääntyy yleensä aina uudelleen lapsiin, koska kaikki muut äitejä. Ymmärrän, että tämä on heille tärkeä vaihe elämässä ja he jakavat paljon kokemuksiaan, tapaavat toisiaan lähes päivittäin, koska heillä on aikaa siihen. Minua painaa se yksinäisyys ja ulkopuolinen olo, koska niin kovasti minäkin haluaisin löytää elämäni rakkauden ja perustaa kauan kaivatun perheen.
Elämä näytti yhdessä vaiheessa jo hyvältä, kunnes viime kesänä pitkä parisuhde kariutui siihen, että minä halusin perheen ja silloinen avomieheni ei halunnut enää lapsia, sillä hänellä oli lapsia jo edellisestä suhteesta. (tosin hän myös jäi samassa yhteydessä kiinni pettämisestä)
Uskon, että en ole yksin ongelman kanssa. Kiva ei ole kuitenkaan tavata ystäviä, jos pääsääntöisesti on paha mieli ja yksinäinen olo tapaamisten jälkeen. Huomaan, kuinka yhä kauemmaksi ja kauemmaksi ystäväni ajautuvat. Mitä tähän voi sanoa.. aina ei mene nallekarkit tasan!
Ystävät ovat naimisissa ja heillä on vähintään yksi lapsi tai ensimmäinen tulossa. Nämä äidit tapailevat useasti toisiaan, juttelevat lapsistaan, harrastavat rattailurallia päivisin ja ovat ristiinrastiin toistensa lapsien kummeja. (itsellä ei kummilapsia) He käsittelevät omia lapsiaan ja toinen toistensa lapsia niin tottuneesti, kun minä jos hädin tuskin uskallan ihan pientä lasta syliin ottaa. Eräs hyvä esimerkki siitä, miksi tunnen itseni hylätyksi", on se, että todella hyvä ystäväni on aina sanonut, että kun hän saa lapsen, niin minusta tulee lapsen kummi. Lapsi on syntynyt, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Tosin parempi näin, kuin se, että minut olisi pyydetty kummiksi velvollisuudentunteesta.
Minulla ei ole ystävieni kanssa enää kovin paljon yhteisiä jutun aiheita, koska en osaa puhua ystävieni kanssa yhtä sujuvasti lapsista yms. kuin he puhuvat keskenään. Toki yritän olla kiinnostunut heistä, mutta tuntuu tyhmältä kysyä samat asiat joka kerralla kun tavataan. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta olla äitinä, niin en osaa jutella lapsista yhtä sujuvasti. Lapset ovat kuitenkin vielä niin pieniä, että he eivät ole koulussa eivätkä he ole vielä kovin sosiaalisia, että päiväkotijuttujakaan hirmuisesti olisi. Minuun elämääni kuuluu aika pitkälti baareissa jouksentelu ja koirat, mutta nämä asiat eivät ole ystävilleni enää ajankohtaisia asioita, joten he eivät ole kovin kiinnostuneita minun viikonloppuriennoistakaan. (selvennykseksi: juoksen baareissa milloin kenenkin kanssa, minulla on pari "kaveria", jotka ovat sinkkuja, mutta he eivät ole minulle läheisiä ystäviä, vaan lähinnä työkamuja. Heidän kanssaan käyn, jos muitakaan ei ole lähdössä)
Pahalta tuntuu etenkin silloin, kun tapaan useampia ystäviä yhtä aikaa ja todella tajuan sen, kuinka ulkopuolinen olen ja tajuan sen mikä kaikki itseltä puuttuu.. He yrittävät toki huomioida minutkin, mutta puhe kääntyy yleensä aina uudelleen lapsiin, koska kaikki muut äitejä. Ymmärrän, että tämä on heille tärkeä vaihe elämässä ja he jakavat paljon kokemuksiaan, tapaavat toisiaan lähes päivittäin, koska heillä on aikaa siihen. Minua painaa se yksinäisyys ja ulkopuolinen olo, koska niin kovasti minäkin haluaisin löytää elämäni rakkauden ja perustaa kauan kaivatun perheen.
Elämä näytti yhdessä vaiheessa jo hyvältä, kunnes viime kesänä pitkä parisuhde kariutui siihen, että minä halusin perheen ja silloinen avomieheni ei halunnut enää lapsia, sillä hänellä oli lapsia jo edellisestä suhteesta. (tosin hän myös jäi samassa yhteydessä kiinni pettämisestä)
Uskon, että en ole yksin ongelman kanssa. Kiva ei ole kuitenkaan tavata ystäviä, jos pääsääntöisesti on paha mieli ja yksinäinen olo tapaamisten jälkeen. Huomaan, kuinka yhä kauemmaksi ja kauemmaksi ystäväni ajautuvat. Mitä tähän voi sanoa.. aina ei mene nallekarkit tasan!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ja en äsken huomannut sanoa sitä, kuinka ystäväni hehkuttavat esim. facebookissa sitä kuinka ihanaa oli nähdä pitkästä aikaa hyvää ystävää tai nähdä ensimmäistä kertaa hyvän ystävän lapsi. Näitä on ihana lukea, mutta harmittaa, että se ystävä en ole koskaan minä. Heistä on ihana tavata toinen toisiaan ja jutella heidän elämiensä tärkeimmistä asioista ja jakaa kokemuksiaan äitinä. Ikävä kyllä en muista, milloin olisin itse kuullut, että kuinka ihana oli tavata pitkästä aikaa.. Kuulostaa tyhmältä ja säälittävältä, mutta tämän ymmärtää joku, jolla on samanlainen tilanne. Olen jäänyt ulkopuoliseksi..
No jos lainkaan lohduttaa, minäkin olen ulkopuolinen, koska olen eronnut, vaikka minulla on lapsia. Ne ystävät joihin tutustuin lasten hiekkalaatikoilla ja muutkin vanhan kaverit jotka ovat onnellisesti parishuteessa, eivät ehdi/jaksa/halua tavata "yksinäistä" kaveriaan. Parisuhteelliset tapaavat keskenään, pitävät illalliskutsuja keskenään, mökkireissuja keskenään, lomamatkoja pariskunnat keskenään ilman lapsia. Minä en mahdu joukkoon, koska ei ole miestä. Pelkkä lapsi ei riitä. Pitäisi tavata "nelistään" - ymmärrätkö? Miehet touhuaa keskenään ja naiset keskenään.
Sinkkuporukkaan en mahdu, koska minulla on lapsia enkä ole aito sinkku. Varsinainen väliinputoaja ; ) Elämä on.
Ei tuokaan aina pelitä jos olisi nelistään. Sillä jos puoliso on sellainen joka ei välitä muiden ystävien vaimoista tai miehistä, niin sitä jää itsekin sosiaalisena henkilönä yksin, koska yksin pitäisi aina lähteä joka paikkaan ystävien kanssa, kun puoliso jää taas kotiin, tai sitten "kuljettaa" puolisoaan mukanaan kun hän ei sopeudu oman sukupuolen joukkoon jostain syystä, esimerkiksi lapseton nainen muiden naisten kanssa jotka voivat saada lapsia. Kuvitelkaa esimerkiksi yksittäinen nainen miesporukassa, jossa muiden vaimot ovat omassa porukassaa. Yhtälö ei toimi koska jutut ovat niin erilaisia. Sen sanon että lapsettoman naisen kohtalo on kova.
sopivaa miestä? Ole Nainen, ja tee asialle jotakin! Yksin jääminen voi pahimmillaan sairastuttaa, ja samalla tuttavat menevät naimisiin ja perustavat perheitä. Kannattaisiko tehdä asialle jotakin, tai ehket haluakaan kun tykkäät niissä baareissa juosta? Itse sairastuin yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön 26-27-vuotiaana. Kyllähän yhtenä tekijänä oli juuri yksin jääminen. Mutta nyt ei pahemmin ahdista kun otan venlafaksiinia ja buspironia, jotka latistavat voimakkaasti tunne-elämää ja tarvitsevuutta.
HA! HA!
Tämä on niin ämmäilyä taas. Palstan miehillä ei ole yhtäkään kaveria, ystävää, seurustelukumppani tai perheenjäsentä. Tälläinen totaalinen yksinäisyys sitten ajaa miehet tänne nettiin ja näille palstoille.
Mutta nainen sen sijaan tulee tänne heti kun se oma miesystävä ei lauantaina tarjoakkaan aamiaista sänkyyn ja anna jalkahierontaa tai kun tuhat-päinen kaveripiiri vähän masentaa.
Yleinen vuodattaja sen sanoi. Olet nainen. Mene pihalle seisomaan viideksi minuutiksi niin ei tarvitse yksin kävellä takaisin, kun on jo kilometrin jono kosijoita.
"Yleinen vuodattaja sen sanoi. Olet nainen. Mene pihalle seisomaan viideksi minuutiksi niin ei tarvitse yksin kävellä takaisin, kun on jo kilometrin jono kosijoita."
Ellei kuulu siihen rumimpaan prosenttiin. Sillon täytyy jo vihjasta mahdollisille kosijoille että tykkää ottaa suihin niin kyllä sekin jo siitä...
Ole sinä sitten MIES. Mene ulos ja älä poraa täällä! Kuka nainen naisvihamielisen uikuttajan edes haluaa? Mitäs luulet? Pitäisi olla paijaamassa ja silittämässä päätä, tarjoamassa venlaflaksiinia tai mitä lie päänsekoittajaa, kun ahdistaa naisten ilkeys ja kuunnella, miten hirveä koko naiskunta on vai? Todella houkuttavaa. Minulla ei ole masennusta vastaan mitään. Itsekin siitä selvisin, tosin syyttämättä miehiä ja poraamatta, kuinka miehillä ei ole mitään varaa valittaa, kun minulla ei ollut miestä. Isäni oli huoritteleva kusipää vaimonhakkaaja, pojat koulussa kakaran asteelle jääneitä kiusaajia jne. mutta en minä niiden urpojen ole antanut elämääni pilata. Senkin ajan kun olin yksin, nautin, vaikkei ollut tietoa tulevasta.
Ja luuletko, että naisen saaminen sinut pelastaa tämän maailman ahdistukselta? Ei tasan niin tee. Turha odottaa mitään sellaista. Kuka sellaisen ristin kannettavakseen edes haluaa? En ainakaan minä. Todennäköisesti naisiin kohdistamasi vaatimukset ja ylimaalliset odotukset pilaisivat vain alkavat suhteet. Jos joku sinut pelastaa ahdistukselta ja yksinäisyydeltä, se olet sinä itse. Sen jälkeen kun olet sinut itsesi kanssa, voi nainenkin löytyä. Kaikista kohtaamistani kusipäämiehistä (ja niitä on tahtomattani minunkin tielleni osunut ties kuinka paljon) huolimatta voin elää syyttelemättä ja vihaamatta koko mieskuntaa.
Mistä se elämänvoima ja ilo sitten tulee? - Minusta. Sen oman voimani kautta miehenikin rakkaus tulee osaksi minua. (Ja älä nyt poraa, että sullahan on mies. Kyllä minäkin olen yksinäisyyteni elänyt.) Jos en rakastaisi itseäni ei mikään maailman rakkaus minuun kasautuisi, vaikka kauhakuormaajalla kaadettaisiin.
Pystyn samaistumaan tuskaasi, ikävältä tuo kuulostaa. Ulkopuolisuuden tunne on liiankin tuttu minullekin.
Mutta älä sure, elämäntilanteet muuttuvat joskus äkistikin. Saatat piankin löytää uusia kavereita, jotka ovat samassa elämäntilanteessa kuin sinä, tai sitten jopa sen elämäsi miehen jonka kanssa saat niitä lapsiakin. Joskus elämäntilanteet saattavat muuttua nopeastikin kun oikeat ihmiset kohtaavat ja asiat loksahtelevat kohdalleen.
Tuttua on tuo hyvin kuvailemasi ulkopuolisuuden tunne.
Edellisessä tuttavapiirissäni, hyvässä tavanomaisessa seurakunnassa, tapailtiin epävirallisesti enimmäkseen parina. Tunsin sinkkuna usein olevani velvollisuudentunteesta mukaanotettu kolmas pyörä. Kyllähän he hyvää tarkoittivat mutta em sosiaalinen tilanne aiheuttaa kuvailemiasi tilanteita ja tuntemuksia.
Vähitellen aloin käymään toisessa seurakunnassa, jossa enemmistö on sinkkuja. Puutteensahan sielläkin on, mutta tunnen olevani muiden sinkkujen keskuudessa olo on huoletonta.
Suosittelisin uuden sosiaalisen ympäristön etsimistä. Rohkeutta ja kärsivällisyyttä se vaatii, mutta kannattaa
Samanlaisia kokemuksia mullakin, ystävät perheellistyi ja minä en. Sillä erotuksella että minä en edes halua lapsia enkä ole kiinnostunut kuuntelemaan lepertelyjä lapsista. Nainenhan ei saisi tuollainen olla! Ja kun miehet matkan varrella alkoi puhumaan aika pian lapsisuunnitelmista eikä se sopinut mulle.
Samanlaisia ei lapsista kiinnostuneita ystäviä ei ole löytynyt joten vähän ulkopuolinen olo on ja tapaamiset vanhojen ystävien kanssa harvenee ja muutaman kanssa on jo loppuneet. Ja pitääköhän tässä odotella 10 vuotta niin sitten löytyy miehiä jotka on edellisessä elämässä jo lapset tehneet ja aikuisiksi saattaneet. Minäkin voisin kelvata.
täällä on toinen ihan samassa tilanteessa oleva ´musta lammas´;) et ole yksin..;)