Hei.
Kuusihenkinen perheemme muutti pk-seudulta Oulun seudulle kesäkuun alussa. Perheeseemme kuuluu tyttäret 13.v & 11.v sekä pojat 9.v ja syksyllä koulun aloittava 7.v kuopus.
"Ongelmaksi" on tullut 9.v poika, joka jo alusta asti vastusti muuttoa voimakkaasti, oli itkuinen ja ärtynyt. Sovimme, että poika sai asua isän kanssa entisessä kodissa heinäkuun alkuun saakka. Itse olin muiden lasten kanssa uudessa asunnossa.
Nyt vanhempi poika on asunut täälläkin kaksi viikkoa ja muuttunut itkuisesta hyvin tempperamenttiseksi ja "räjähtäväksi". Ei kuulemma suostu jatkamaan jääkiekkoa. Ei halua saada uusia kavereita. Ei halua leikkiä pihalla. Mikään ei kelpaa. Paitsi vanha koti. "Eihän tätä kieltä edes ymmärrä!" totesi poitsu yksi päivä. Mahtoiko murretta tarkoittaa :-). Tämä "muutoskapina" tarttuu myös pikkuveljeen, joka monessa tilanteessa ottaa oppia isommistaan. Vaikka onkin saanut jo päiväkodista kavereita ja leikkinyt heidän kanssaan. (Kyllä vaikka onkin jo 7.v, niin tarvitsi hoitopaikan muutamaksi kuukaudeksi, sillä itse olin töissä. Aloittaa vasta syksyllä koulun.)
Itse oletin, että poika asettuu kun pääsee tutuksi paikan kanssa. Eipä vielä näytä asettuvan. Ja on yritetty jutella, vähän kovemminkin, mutta tuntuu, että ei päästä jyvälle. Ei tietoa mistä "kenkä puristaa". Etteikö saa kavereita. Etteikö voisi jatkaa jääkiekkoa. Millainen koulu on. (On käyty koulussa tutustumassa jo keväällä). Kiusataanko koulussa. Etteikö opi tuntemaan paikkoja.
Alkaa neuvot olla vähissä. Kertokaas, jos olette muuttaneet toiselle paikkakunnalle, miten selvisitte. Tai muuten mitä mietteitä herätti? Meneekö ajan kanssa ohi vaiko ei?
Kiitos.
Kuusihenkinen perheemme muutti pk-seudulta Oulun seudulle kesäkuun alussa. Perheeseemme kuuluu tyttäret 13.v & 11.v sekä pojat 9.v ja syksyllä koulun aloittava 7.v kuopus.
"Ongelmaksi" on tullut 9.v poika, joka jo alusta asti vastusti muuttoa voimakkaasti, oli itkuinen ja ärtynyt. Sovimme, että poika sai asua isän kanssa entisessä kodissa heinäkuun alkuun saakka. Itse olin muiden lasten kanssa uudessa asunnossa.
Nyt vanhempi poika on asunut täälläkin kaksi viikkoa ja muuttunut itkuisesta hyvin tempperamenttiseksi ja "räjähtäväksi". Ei kuulemma suostu jatkamaan jääkiekkoa. Ei halua saada uusia kavereita. Ei halua leikkiä pihalla. Mikään ei kelpaa. Paitsi vanha koti. "Eihän tätä kieltä edes ymmärrä!" totesi poitsu yksi päivä. Mahtoiko murretta tarkoittaa :-). Tämä "muutoskapina" tarttuu myös pikkuveljeen, joka monessa tilanteessa ottaa oppia isommistaan. Vaikka onkin saanut jo päiväkodista kavereita ja leikkinyt heidän kanssaan. (Kyllä vaikka onkin jo 7.v, niin tarvitsi hoitopaikan muutamaksi kuukaudeksi, sillä itse olin töissä. Aloittaa vasta syksyllä koulun.)
Itse oletin, että poika asettuu kun pääsee tutuksi paikan kanssa. Eipä vielä näytä asettuvan. Ja on yritetty jutella, vähän kovemminkin, mutta tuntuu, että ei päästä jyvälle. Ei tietoa mistä "kenkä puristaa". Etteikö saa kavereita. Etteikö voisi jatkaa jääkiekkoa. Millainen koulu on. (On käyty koulussa tutustumassa jo keväällä). Kiusataanko koulussa. Etteikö opi tuntemaan paikkoja.
Alkaa neuvot olla vähissä. Kertokaas, jos olette muuttaneet toiselle paikkakunnalle, miten selvisitte. Tai muuten mitä mietteitä herätti? Meneekö ajan kanssa ohi vaiko ei?
Kiitos.
Vastaukset 3
Vanhimmat
kai lapsi on hermostunut ja peloissaan muutosta. Eihän hän tiedä mitä syksy tuo tullessaan. Hänhän kokee elämänsä suurinta turvattomuutta nyt!!!! Menee koko sosiaalinen kuvio uusiksi!Tuttavaperheen esimurkuilla meni KAKSI VUOTTA ennenkuin lopettivat vertailun entiseen. Ja vaikka selvästi olivat jo sopeutuneet ja viihtyivät uudessa paikassa, niin tuo entinen säilyi mielessä sellaisena kultaisena lapsuuden lintukotona. Olkaapa kiitollisia kun näinkin hyvin olette muiden lasten osalta selvinneet. Nuorin varmaan unohtaa valituksen, kunhan koulut ja harrastukset alkaa. Vanhemman ikävä saattaa viikossa muuttua, jos koulu alkaa innostavasti, mutta todennäköisesti aikaa menee ainakin marraskuulle. Muutosvastarintaa, muutosvastarintaa... Antakaa aikaa sopeutua, älkää menkö mukaan jankkaukseen, yrittäkää olla positiivisia ja ohittaa ikävät kommentit mahdollisimman vähällä.
Oletteko puhuneet muuton syistä ja muuttoon vaikuttaneista asunnoista? Oletteko antaneet huomiota erikseen pojalle ja vaikka käyneet tutustumassa alueeseen? Se on suuri muutos tuon ikäiselle, etenkin jos on viihtynyt edellisessä koulussa ja varsinkin kun muutetaan melkeen toiseen päähän Suomea.
Yrittäkää antaa nyt pojalle erityistä huomiota ja keskustelkaa hänen kanssaan. Pyydä häntä vaikka maalaamaan tai piirtämään taikka kirjottamaan jos se auttaisi teitä vanhempia saamaan kiinni siitä mistä on kyse. Niinkuin edellinen vastaaja jo sanoi, kyse on nyt suurella todennäköisyydellä turvattomuuden tunteesta. Kaikki tuttu nk. poissa (paitsi tietysti perhe jne.). Aikaa voi mennä sopeutumiseen, jopa aikuisella, muutaman vuoden ajan. Ottakaa nyt ihan rauhassa, etenkin on vielä koulun alkuun on aikaa reilu viikko. Koittakaa rentoutua ja olla yhdessä ja KUUNNELKAA pojan huolia. Hän on jo sen verran iso, että osaa edes suurinpiirtein kertoa mitä hän tuntee.
Itse kokemuksesta sen verran, että muutimme pois lapsuudenkodistamme, kun olin 16-vuotias. Vielä viisi vuotta sen jälkeenkin uneksin joskus lapsuudenkodistani, vaikka olen asunut pian 3 vuotta itteksenikin jo.
Jouduimme muuttamaa työpaikkavaihdoksen takia, ja tämä oli selvillä jo 2010 maaliskuussa. Tällöin puhuimme kaikkien lasten kanssa ja selitimme miksi muutamme ja minne muutamme. Kaikki lapset olivat hieman hämmentyneitä, nuorin lähinnä innoissan, mutta ilo laimeni nopesti seurattuaan isompien lasten mielipiteitä.
Vanhemman pojan kanssa on keskusteltu asiasta useampaan otteeseen, välillä vähän tiukempaan sävyyn, kun tuntuu, ettei tahdo ymmärtää. Kyllä se itsestäkin tuntuu pahalta katsoa vierestä. Poika todella viihtyi koulussa sekä harrastuksissa ja hänellä oli kavereita.
Kävimme jo huhtikuussa viikonlopun (pe-su) verran uudella paikkakunnalla tutustumassa ja kun lapsilla oli perjantai vapaata koulusta, kävimme tutustumassa lasten uusiin kouluihin. Vanhin aloittaa siis yläasteen. Nuorimmat ovat, luojan kiitos, sentään samassa koulussa, jospa lievittäisi "koti-ikävää".
Olemme kysyneet pojalta mikä painaa, niin vastaus on hyvin usein "No mieti!" mutta hetken päästä saattanu sanoa, ettei täällä ole kavereita, eikä harrastusta. Ja kun tähän vastatattu, että miten niin ei ole niin poika toteaa tylysti että on aika pitkä matka harkkoihin... Kun rauhallisesti tai vähemmän rauhallisesti yritetty selittää, että varmasti löytyy kavereita ja että kyllä Oulun kokoisesta kaupungista löytyy jääkiekkoseuroja, ilmoittaa poika, ettei halua tutustua eikä halua jatkaa kiekkoa. Ja taas ollaan lähtöpisteessä. Naapurustossa asuu saman ikäisiä poikia ja tyttöjä, joista muutama on jopa käynyt kysymässä leikkimään.
Nyt aika menee siihen, että leikkii pikkuveljen kanssa tai hyppivät trampoliinilla, tappelevat tai tahalleen ärsyttävät isompia siskoja, kun on tekemisen puutetta.
Itse oletin, että vanhemmalla tyttärellä tulee olemaan vaikeaa, on kummiskin yläasteelle menevä sekä murrosiän kynnyksellä.
Kiitos neuvoista, TOIVON sydämmestäni ettei sopeutumiseen menee kovin pitkää aikaa. Surra toki saa.