Hei.. Kiitos jo etukäteen jos joku jaksaa lukea tämän sekavan sepostuksen ja jos viitsii vielä vastatakkin.
Olen parikymppinen nainen. Taustalla kaksisuuntasta, pers. häiriöitä, pelkoja, osastoreissu itsemurhariskin vuoksi yms.. Lääkitys päällä ja kaikki asiat tällä hetkellä ns. hoidossa. Terapiassa käyn 2 krt/vk ja tällä hetkellä kesätauko menossa. Olen osa-aikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä.
Ajatusmaailmani on muuttunut kesän aikana jatkuvasta itsetuhoisuudesta ja itsemurhan ajattelusta paljon "selkeämmäksi". Eli olen siis n. kuukauden ajan pohtinut asioita joita elämältä haluan ja tajunnut sen että en yksinkertaisesti jaksa elää. Tilanne ei ole akuutti, vaan tulevaisuuteen liittyvä! Ajattelen tekeväni sen mitä haluan vielä tehdä jonka jälkeen tapan itseni. Olen laskeskellut että kaikkeen haluamaani menee n. 4-10 vuotta. Pitkän tähtäimen unelmia en edes jaksa miettiä esim. ammattia, töitä, lapsia. Ennen sairastumista suurin haaveeni oli tulla äidiksi.
En hae tällä huomiota, enkä halua kuulla mitään sepostuksia siitä miksi kannattaa elää. Haluan vaan yksinkertasesti kysyä tietääkö kukaan onko tämä yleistä? Onko tälläinen ajatusmalli jokin pakokeino ja onko mahdollista että se olisi vain hetkellinen? AUTTAKAA jos tiedätte tästä jotakin. Anteeksi että vaivaan teitä, mutta tällä hetkellä minulla ei ole ketään keltä kysyä, enkä löytänyt internetistä vastausta..
Olen parikymppinen nainen. Taustalla kaksisuuntasta, pers. häiriöitä, pelkoja, osastoreissu itsemurhariskin vuoksi yms.. Lääkitys päällä ja kaikki asiat tällä hetkellä ns. hoidossa. Terapiassa käyn 2 krt/vk ja tällä hetkellä kesätauko menossa. Olen osa-aikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä.
Ajatusmaailmani on muuttunut kesän aikana jatkuvasta itsetuhoisuudesta ja itsemurhan ajattelusta paljon "selkeämmäksi". Eli olen siis n. kuukauden ajan pohtinut asioita joita elämältä haluan ja tajunnut sen että en yksinkertaisesti jaksa elää. Tilanne ei ole akuutti, vaan tulevaisuuteen liittyvä! Ajattelen tekeväni sen mitä haluan vielä tehdä jonka jälkeen tapan itseni. Olen laskeskellut että kaikkeen haluamaani menee n. 4-10 vuotta. Pitkän tähtäimen unelmia en edes jaksa miettiä esim. ammattia, töitä, lapsia. Ennen sairastumista suurin haaveeni oli tulla äidiksi.
En hae tällä huomiota, enkä halua kuulla mitään sepostuksia siitä miksi kannattaa elää. Haluan vaan yksinkertasesti kysyä tietääkö kukaan onko tämä yleistä? Onko tälläinen ajatusmalli jokin pakokeino ja onko mahdollista että se olisi vain hetkellinen? AUTTAKAA jos tiedätte tästä jotakin. Anteeksi että vaivaan teitä, mutta tällä hetkellä minulla ei ole ketään keltä kysyä, enkä löytänyt internetistä vastausta..
Vastaukset 21
Vanhimmat
Mulla samanlaisia ajatuksia ja 21 mittarissa. Työhön tai opiskeluun minusta ei ole tällä hetkellä. En sanoisi, että tämä on yleistä, mutta tiedän joitain ihmisiä, joilla samoja ongelmia. Mulla ainakin menee välillä ohi itsemurhan ajattelukaudet, jos löytää jotain mielenkiintoista tekemistä. Yksi keino on, että lähtee jonnekin muualle omasta kämpästä. Tekee jotain mukavaa yms. Tiedän mitä se on kun elämä tuntuu sietämättömältä, mutta kun kerran täällä ollaan, niin tehdään mikä tuntuu mukavalta. :)
Mulla aivan samanlaisia ajatuksia oli. Mietin että haluaisin elää enää max. 5 vuotta.
Sitten kun oltiin kavereiden kanssa autoilemassa ja kuski nukahti rattiin, se oli menoa se.
Kuitenkin kaikki selvisimme kolarista pelkillä pienillä vammoilla siihen verrattuna että hengenlähtö oli todella lähellä(olimme kuitenkin teholla kaikki). Tämä sai arvostamaan elämää ihan eri tavalla kuin ennen.
Lopetin masennus lääkkeiden käytön ja aloin ulkoilla. Sen jälkeen en ole itsemurhaa ajatellut.
Nyt aikaiset aamu herätyksetkin (joita ennen inhosin) tuntuvat juhlalta sillä tiedän näkeväni rakkaat ystäväni.
Eiköhän tuo ajatusmalli ole ennen kaikkea psykologinen pakokeino. Sitä pystyy jatkamaan vaikeassa elämäntilanteessa kun on jokin ulospääsy odottamassa, riippumatta siitä toteuttaako sitä sitten koskaan. Se on ihmisen mielessä suunnitelma B, jos kaikki muu kusee. Joskus muistaakseni uutisoitiin Guantanamo Bayn vankileiristä että pahoinpidellyillä vangeilla ei ole ollut mahdollisuutta itsemurhaan. Siinä vaiheessa kun tällainen äärimäinen pakokeinokin viedään, uskoisin että psyykelle tapahtuu vakavaa peruuttamatonta vahinkoa. Viimeinenkin kontrollin ripe viedään.
Ennustaahan ei voi, onko ajatusmalli sinun kohdallasi hetkellinen vai ei. Se riippuu siitä miten tärkeiksi itsemurhaa edeltävät tavoitteet mielessäsi muodostuvat. Minua itseäni ova tietyt tavoitteet ennen kuolemaa kantaneet jo pitkään. Ajatus näiden tavotteiden suorittamisesta on katkennut lähinnä silloin kun en ajattele itsemurhaa. Oikeastaan vuosien kuluessa on käynyt niin että ajatus itsemurhasta on muodostunut vain tietoiseksi keinoksi helpottaa oloa. Sairaus ei ole helpottunut, mutta sitä ehkä sietää paremmin. En nykyään enää usko että tulen ikinä tekemään itsemurhaa.
luuletko että voisit saada uskosta Jeesukseen apua? Oletko tutkinut Raamattua? Mieti läheisiäsi! Kuuntele vaikka Hectorin kappaletta "Älä tee sitä" joka kertoo juuri itsemurhasta. Hae apua!
Moi sinä siellä jossakin.
Aika helvetin hyvin tiedän sellaisen epätoivon tunteen, että nyt riittää.
40 mies ja näitä on tullut pohdittua en nyt oikein osaa lohduttaa muuta kuin ehkä sen että on meitä muitakin näiden ajatusten kanssa joten et ole yksin
Kyllähän kaikenlaisia B- ja C-suunnitelmiakin voi olla ja itsemurha siellä se viimeinen. Itseäni ahdistaisi enemmän se, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin sairastaa. Näkisin, että mitä enemmän erilaisia vaihtoehtoja näkee, sen helpompi on jatkaa elämää. Ehkä tässä 4-10 vuoden aikana löytyy vielä lisää asioita, joita haluaa vielä ehtiä tehdä ennen poislähtöä. Tulevaisuutta on aika vaikea ennustaa.
on eräs masennuslääkkeiden sivuvaikutus,siis ne itsemurha-ajatukset. Juurikin tuollainen mitä kuvailit. Kannattaisi niistä ajatuksista kyllä kertoa lääkärille, ehkä olisi lääkkeenvaihdon paikka.
Entäs jos alkaisitkin muuttamaan omaa elämääsi parempaan suuntaan? Pääsisit vielä joskus niistä lääkkeistäkin eroon. Sitten elämä tuntuisi ihan erillaiselta, elämisen arvoiselta.
-
http://masennus.nettisivu.org
itsemurha ajatuksena on minulle lohdullinen, tuudittaudun tietoon siitä että miten pahaksi tämä meneekin aina pääsee pois.. miten oudolta se kuulostaakin mutta se auttaa minua, laittaa asiat erilaiseen arvoon loppupeleissä..
Kyllä meitä samoin ajattelevia löytyy. Haluan myös tehdä joitakin asioita elämässäni ennen kuin lähden täältä pois. Olen nyt 22-vuotias opiskelija ja ennen sairastumista masennukseen tiesin opiskelevani unelma-ammattiini. Nyt se ei enää kuitenkaan tunnu siltä, kun ylipäätänsäkään mikään ei tunnu miltään. Olen kuitenkin päättänyt, että yritän opiskella loppuun asti (vie vielä n. 4vuotta), jonka jälkeen tiedän olevani vähintään yhden vuoden työttömänä. Haluaisin työskennellä ammatissani ainakin vuoden. Sitten voisin periatteessa lopettaa päiväni, eli noin 6 vuoden kuluttua.
Täällä joku sanoi, että tällainen ajatusmalli johtuisi masennuslääkkeitä. En ole koskaan käyttänyt mitään lääkkeitä (jos nyt Buranaa kerran vuodessa pääsärkyyn ei lasketa), ja silti tällaisia esiintyy. Kieltäydyn syömästä masunnuslääkkeitä, sillä lääkkeet eivät yksinkertaisesti korjaa pääni sisällä olevaa asennevammaa elämään. Terapia sen sijaan on auttanut, sillä pahin on minulla jo ohi. Tai ainakin tuntuu siltä.
Itselläni pyörii kausittain itsetuhoisia ajatuksia, mut aattelen, että itsemurha ei ratkaise mitään.
Älä tee sitä http://www.youtube.com/watch?v=kv9mljZ13Kg
Kyllä olen asettanut itselleni samanlaiset turvarajat. Haluan toteuttaa sunnitelmani ja matkustaa maailmaa vaikka se hengen veis. Ellei mieliala ota jotain valoa tänä aikana niin kyllä sitä tulee itsensä jotenkin/jossain itsensä jojoon vedettyä. Mut hei ei sitä tiedä vaik oikeesti jotain kivaa sattuiskin tapahtua varoaikana ja sitten sitä ei toteutakkaan. Ei kuitenkaan niin että tulisi tänne sepostaa että "tapan itteni nyt sayanora suckers!" Omasta mielestä kaikki ihmiset joilla on elämä enemmän tai vähemmän huonosti asettaa tälläisen turvarajan tai ainakin miettii sitä. Tosin yleensä masennus johtuu itsestään omista kuvitelmista mutta mitäs jos masennus johtuu jostain mikä on maailmassa mikä on väärin/oikein/väärin. Asioita kuten yleinen ihmisten julmuus, välimpitämättömyys ja tietämättömyys. Minkä se tekee ihmisestä jos näistä syistä ei voi elää. En tiedä mitä teen, missä meen, minne olen menossa. Kunhan pääsee näkemään muuta maailmaa. On myös käynyt mielessä erottaa itsensä kaikesta maallisesta omaisuudesta ja painaa menemään. Suomeen on sen verran helppo palata rahattomana, työttömänä ja vaikka uudelleen masentuneena.
mulla on kuitenki niin ihana mies mä itken ja oon tosi masentunu mulla on elämä päin helvettiä ja mulla ei oo töitä mä oon niin sanottuna miehen armoilla ilman töitä ainut joka mua vie eteen päin on mun rakas mies mä haluisin kuolla mut se lohduttaa mua kellekkään muulle en merkitse mitään kun lapsilleni ja miehelleni ja vanhemmilleni. Tämä linkki on niin tärkeä tätä kuunnellessa itken ja haluun elää http://www.youtube.com/watch#!v=XSbk8LaTFdI&feature=related
Hei, en voi olla kommentoimatta ja toivon ettei tämä loukkaa teitä ketään. Olen itse masentunut tällä hetkellä ja uutena "piirteenä" on tullut aamulla (klo 8) herääminen ja KOVA ahdistus juuri sillä hetkellä..Olen jatkanut unia ja se on mennyt ohi...Mutta asiaan. Oma äitini teki itsemurhan 3 vuotta sitten kesällä...Oli juuri tullut isomummoksi kaksi viikkoa sitten...Oli vasta 59 vuotias. Minusta teko oli erittäin itsekäs ja osittain varmaan vahinkokin...Viinaa ja lääkkeitä... Nyt äiti pääsi pois..mutta mitä jätti jälkeensä? Joukon surevia ja rikkinäisiä ihmisiä ja kysymyksen miksi? Ja HYVIN PITKÄKSI aikaa! Hänen ei siis tarvitse sitä katsoa ja kärsiä...Itsekäs teko!!...Te nuoret joilla on paha olla..PUHUKAA...Jollekin edes...Joku kuuntelee. Mutta älkää missään nimessä tehkö läheisillenne (älkääkä itsellenne) sitä että päädytte itsemurhaan. Se voi pahimmassa tapauksessa viedä läheisenne elämän TODELLA huonoon jamaan... Teillä on elämä edessä...ette voi tietää mikä teitä odottaa; se voi olla hyvääkin. Ainakin veikkaan että se joka halusi täällä ainakin tulla äidiksi selviää...ei hän halua enää itsemurhaan päätyä jos pääsee äidiksi omalle lapselleen...
Entä jos läheisiä ei pahemmin ole? saako silloin tehdä itsemurhan?
...Koskaan se ei kannata kuitenkaan. Elämä on lahja jonka vanhempasi ovat sinulle antaneet. Koskaan ei voi tietää mitä elämä tuo mukanaan....! Elämä voi muuttua paremmaksi..ja sanotaan yleensä että kovia kokenut on valmiimpi elämään..on kokemusta. Masennuksesta selviää! Pitää vaan HAKEA apua ja VAATIA sitä. Itsekin JOUDUIN vaatimaan psykologille pääsyä....Jokaisella on kuitenkin JOKU joka jää kaipaamaan..VARMASTI on JOKU!
Jostain syystä olen jaksanut kitkutella 24 vuotta. Lapsuudessa lastenkoteja. Nuoruudessa koulukiusausta joka ikinen koulupäivä. vaikea perussairaus ollut koko elämän. vaimo lähti toisen miehen matkaan ja auto pöllittiin... Nyt olo on kuin kävelevällä zombilla.. voisin melkein jopa sanoa että olen tunteellisesti/henkisesti kuollut. Jäljellä on enään vain nuutunut runko ja pieni unelma mutta silti ei uskalla tuote unelmaa toteuttaa ja jättää kaikkia ystäviä ja rakkaita. Sitten kuon nuokin kaikkoavat ja hylkäävät niin ehkä sitten radalle maailman ympäri takas jossei sitten ole enään mitään niin kyllä narunjatkoksi taitaa heilahtaa. Tämä maailma on vain täynnä ilkeitä ihmisiä, pettäjiä, hyväksikäyttäjiä, narsisteja, pintaliitoa. Kuinka tälläistä paskaa jaksaa, ps. menossa psykiatrille jos sais jotain pilsuja että elämä maistuis. Mihin on kadonnut kaikki vanhan koulukunnan Rakkaus, Siveys ja uskollisuus?
"Tämä maailma on vain täynnä ilkeitä ihmisiä, pettäjiä, hyväksikäyttäjiä, narsisteja, pintaliitoa."- Tuo on niin totta tänä päivänä...ja ainaista SUORITTAMISTA tämä elämä! Kehenkään ei voi luottaa, paras ystäväkin voi kadota JUURI huonona hetkenä, kuten minulle kävi.... Työpaikalla on ahdistavaa...jokainen tavoittelee omaa parastaan ja helppouttaan...Esimiehet kouluttamattomia, taidottomia tuloksen tavoittelijoita... Minne on kadonnut ystävällisyys, epäitsekkyys....? Pitäisi osata löytää ne oikeat ihmiset...aidot ihmiset! Minä olen kitunut myös aika kauan, viimeiset 20 vuotta on ollut vaikeaa...Mutta elämässä on hyviä ja ihanoitakin asioita kuten mm. lapset. Ne antavat voimaa ja halua elää ja jatkaa. Masennuksen voi voittaa ja elämässä on HYVÄÄKIN...vaikkei se nyt siltä tuntuisikaan. Et voi tietää koskaan MIKÄ SINUA VIELÄ ODOTTAA.
Olen eläkkeellä vakavasta masennuksesta. Mua on auttanut
Jumalaan turvautuminen
ihmiset joille voi puhua
terapia
sopiva lääkitys
vaikeitten, tukahdutettujen tunteiden läpikäynti
rukouspalvelu
nyt on vielä kovaa uupumusta. Ajattelin mennä endokrinologille tutkituttamaan kunnolla kilpirauhasen, lisämunuaiset ym joiden vajis aiheuttaa masennusta ja uupumista
menen myös antioksidanttilääkärille
tilasin e-epaa
"Minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon."
Myös psalmien luku auttaa. Ihmiset valittaa siellä yhtä ja toista ja kertovat saamastaan avusta.
Kaikkea HYVÄÄ sinulle!
vuosia sitten, kun elämä näytti olevan ilman tulevaisuutta. Olin onnistunut sotkemaan työkuviot ja kotonakin meni päin h-ttiä. Oli sairaalareissuja, lääkkeiden väärinkäyttöä, itsemurhayrityksiä jne. jne.
Siitä on nyt yli 20 v. Olen kokenut niin ihania asioita ja elämä on ollut niin kaunista, että en olisi halunnut jättää niitä asioita kokematta. Surua ja tuskaa on toki mahtunut myös yllin kyllin. Vaikeuksia on riittänyt.
Koko ajan olen sairastanut kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Välillä sairastaminen on ollut vaikeampaa, välillä helpompaa. Etenkin masennusvaiheet ovat olleet raskaita. Lääkkeitä on kokeiltu vuosien varrella moniakin, ja lopulta on löydetty sekoitus, joka suunnilleen pitää mut kunnossa.
Älä tee nyt mitään päätöksiä. Anna elämälle mahdollisuus. Kuuntele itseäsi. Kuuntele elämää itsesi ulkopuolella.
Omat mantrani ovat:
Kaikki voisi olla niin paljon huonomminkin.
Elämä kantaa.
Näillä olen päässyt eteenpäin. Oikeasti tuo toimii.
Hyvä kun kirjoitat täällä. Täältä löytyy ihmisiä, jotka välittävät ja ovat kokeneet samanlaisia asioita. Ja kyllä, uskon että kokemasi ajatukset ovat yleisiä.