Laitoin tämän saman sekä synnytyspuolelle, että tänne. Jos vaikka maksimoisin mahdollisuuteni löytää sielun siskoja. Tai edes jonkun, joka kokee jollain lailla samoin, kuin minä. Viesti on pitkä, mutta toivottavasti jaksatte lukea.
Eli olen vajaan viikon ikäisen ihanan ja terveen vauvan äiti. Raskauteni sujui normaalisti. Neuvolassa (käsin) tehty synnytystapa-arvio näytti vihreää valoa alatiesynnytykselle. Lapsi oli hyvin toivottu ja kaivattu. Onni oli siis suunnaton, kun vihdoin se plussa sitten tuli. Raskauden loppupuolella, kuten varmaan jokainen, myös minä aloin enemmän ja enemmän miettiä synnytystä. Aivan positiivisella fiiliksellä kylläkin. Oikein odotin, että ihanaa kohta päästä kokemaan se paljon puhuttu synnytys. Joskus muinoin olin jo ajatellut, että mahdanko sitä saada edes kokeakaan. No ei meillä ollut kuin reilu vuosi yritystä, mutta oli se vaan pitkän tuntuinen aika sekin. Olin hyvin avoimin mielin synnytyksen suhteen. Mitään suurempia suunnitelmia en ollut tehnyt ihan tarkoituksella. Ajattelin, että sitten tositoimessa kokeilen kaikkea mahdollista. En pelännyt kipua.
Laskettu aika oli ja meni. Olin jo tulisilla hiilillä, kun niin innoissani odotin lapsen syntymää. Vihdoin, päivää ennen ekaa yliaikaiskontrollia aloin tuntemaan supistuksia yöllä. Ne voimistuivat voimistumistaan. Olin iloinen. Kroppani toimii, kuten pitääkin. Lilluin suihkussa ja otin supistuksia vastaan. Mietin, että no niin kyllä varmaan tämän vuorokauden puolella pääsen ponnistamaan lapseni maailmaan. Niin me sitten lähdimmekin lopulta aamulla sairaalaan. Siellä käyrät ja kaikki ok. Tästä eteenpäin kaikki sitten lähtikin menemään aivan toisin, kuin olin kuvitellut. Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi heti, että pää ei ole tarjoutuva osa. Tarkisti vielä ultralla. Olin kuin puulla päähän lyöty. Sitten kaikki meni kuin sumussa. Olin lannekuvilla. Ja sitten ultrasi vielä lääkäri vauvan. Lanteeni olivat hienon leveät, mutta vauvan painoarvioksi tuli yli neljä kiloa. Lääkäri suositteli vauvan ja minun parasta ajatellen sektiota. Etenkin kun lapsivesi oli aivan vauvan kakassa. Tottakai suostuin, eihän siinä muu auttanut. Kuitenkin, siinä vaiheessa kaikki odotus ja innostus lähti valumaan kuin sormien välistä valuva hieno hiekka. Salia jouduttiin hetki odottamaan. Sinä aikana sain ilokaasua ja lämpimiä kaurapusseja. Itkukin pääsi jossain vaiheessa. Seuraavaksi muistan makaavani leikkauspöydällä rintakehästä alaspäin tunnottomana. Tuijotan kelloa ja odotan koska kuulen rääkäisyn. En tunne mitään muuta, kuin vatsani muljumista ja kovaa painetta. Sitten vauva parkaisee. Häntä näytetään minulle. Ehdin vähän hypistellä pientä jalkaa ja kyynelehtiä ilosta. Sitten vauva viedään pesulle ja lämmittelemään. Isä menee hänen mukaansa. Jään "yksin" leikkaussaliin. Onhan siis lääkärit ja henkilökunta ym, mutta.. ei vauvaa eikä isää vieressäni nauttimassa elämän ensihetkistä. Saan jotain vahvaa kipulääkettä joka laittaa pään aivan sekaisin. Olen jossain horteessa ja vapisen, kuin horkassa. Heräämössä vauva vihdoin tuotiin viereeni. En pystynyt kohottautumaan kunnolla, kun olin kerran aivan puutunut. Vauva asetettiin rinnalleni ja pääni tuettiin hyvin, että näkisin edes jotain. Olin kyllä aivan hullaantunut pikkuisestamme... mutta silti koin ja koen, etten saanut kokea synnytystä. Ainoastaan kiireellisen leikkauksen, jossa vauva kaivettiin sisältäni.
Eli olen vajaan viikon ikäisen ihanan ja terveen vauvan äiti. Raskauteni sujui normaalisti. Neuvolassa (käsin) tehty synnytystapa-arvio näytti vihreää valoa alatiesynnytykselle. Lapsi oli hyvin toivottu ja kaivattu. Onni oli siis suunnaton, kun vihdoin se plussa sitten tuli. Raskauden loppupuolella, kuten varmaan jokainen, myös minä aloin enemmän ja enemmän miettiä synnytystä. Aivan positiivisella fiiliksellä kylläkin. Oikein odotin, että ihanaa kohta päästä kokemaan se paljon puhuttu synnytys. Joskus muinoin olin jo ajatellut, että mahdanko sitä saada edes kokeakaan. No ei meillä ollut kuin reilu vuosi yritystä, mutta oli se vaan pitkän tuntuinen aika sekin. Olin hyvin avoimin mielin synnytyksen suhteen. Mitään suurempia suunnitelmia en ollut tehnyt ihan tarkoituksella. Ajattelin, että sitten tositoimessa kokeilen kaikkea mahdollista. En pelännyt kipua.
Laskettu aika oli ja meni. Olin jo tulisilla hiilillä, kun niin innoissani odotin lapsen syntymää. Vihdoin, päivää ennen ekaa yliaikaiskontrollia aloin tuntemaan supistuksia yöllä. Ne voimistuivat voimistumistaan. Olin iloinen. Kroppani toimii, kuten pitääkin. Lilluin suihkussa ja otin supistuksia vastaan. Mietin, että no niin kyllä varmaan tämän vuorokauden puolella pääsen ponnistamaan lapseni maailmaan. Niin me sitten lähdimmekin lopulta aamulla sairaalaan. Siellä käyrät ja kaikki ok. Tästä eteenpäin kaikki sitten lähtikin menemään aivan toisin, kuin olin kuvitellut. Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi heti, että pää ei ole tarjoutuva osa. Tarkisti vielä ultralla. Olin kuin puulla päähän lyöty. Sitten kaikki meni kuin sumussa. Olin lannekuvilla. Ja sitten ultrasi vielä lääkäri vauvan. Lanteeni olivat hienon leveät, mutta vauvan painoarvioksi tuli yli neljä kiloa. Lääkäri suositteli vauvan ja minun parasta ajatellen sektiota. Etenkin kun lapsivesi oli aivan vauvan kakassa. Tottakai suostuin, eihän siinä muu auttanut. Kuitenkin, siinä vaiheessa kaikki odotus ja innostus lähti valumaan kuin sormien välistä valuva hieno hiekka. Salia jouduttiin hetki odottamaan. Sinä aikana sain ilokaasua ja lämpimiä kaurapusseja. Itkukin pääsi jossain vaiheessa. Seuraavaksi muistan makaavani leikkauspöydällä rintakehästä alaspäin tunnottomana. Tuijotan kelloa ja odotan koska kuulen rääkäisyn. En tunne mitään muuta, kuin vatsani muljumista ja kovaa painetta. Sitten vauva parkaisee. Häntä näytetään minulle. Ehdin vähän hypistellä pientä jalkaa ja kyynelehtiä ilosta. Sitten vauva viedään pesulle ja lämmittelemään. Isä menee hänen mukaansa. Jään "yksin" leikkaussaliin. Onhan siis lääkärit ja henkilökunta ym, mutta.. ei vauvaa eikä isää vieressäni nauttimassa elämän ensihetkistä. Saan jotain vahvaa kipulääkettä joka laittaa pään aivan sekaisin. Olen jossain horteessa ja vapisen, kuin horkassa. Heräämössä vauva vihdoin tuotiin viereeni. En pystynyt kohottautumaan kunnolla, kun olin kerran aivan puutunut. Vauva asetettiin rinnalleni ja pääni tuettiin hyvin, että näkisin edes jotain. Olin kyllä aivan hullaantunut pikkuisestamme... mutta silti koin ja koen, etten saanut kokea synnytystä. Ainoastaan kiireellisen leikkauksen, jossa vauva kaivettiin sisältäni.
Vastaukset 4
Vanhimmat
(sama viesti siis synnytys, että vauvapuolella)
Olen yrittänyt työstää ajatusta joka päivä. Olen yrittänyt ajatella, että koin synnytyksen. Vain vähän erilaisen. Silti en onnistu siinä... ehkä odotin liikaa alatiesynnytystä. Ehkä en mennytkään synnytykseen avoimin mielin, mutta kun kuvittelin, että se on erittäin todennäköistä, että alateitse saan synnyttää. Sen varaan siis laskin kaikki toiveeni ja odotukseni. Olen suorastaan vihainen neuvolalle. Joka hemmetin käynnillä vauvan oli käsikopelolla todettu olevan hyvin raivotarjonnassa. Lääkärikin. Oli kuulemma oikeen kiinnittynyt jo pää syvälle lantioon. Sairaalassa minulle kuitenkin todettiin, että vauvan jalat olivat polvista niin yliojentuneet (nyttemmin ovat jo oikeentuneet normaalin näköiseksi), että vauva on ollut perätilassa pitkään. Tod näk. koko ajan. Sitä varten menemme vielä lonkkakontrolliinkin myöhemmin, jossa jalat tarkistetaan paremmin. Olisiko tämä voitu välttää, jos neuvolassa olisi havaittu, ettei vauva ole kääntynyt?? Olisiko se voitu ainakin yrittää välttää jollain tavalla?? Edes niin, ettei raskauden olisi annettu jatkua niin pitkään lasketun yli?? Kaikki mahdolliset kysymykset pyörivät mielessä. Ja totisesti haluan kuulla neuvolasta perusteellisen selonteon. Miten nykyaikana voi olla näin totaalinen yllätysperätila. Tiedän, että niitä on, mutta sapettaa silti.
Lapsivuodeosastolla katselin muita äitejä itku kurkussa. Jotenkin tuntui, että he ovat synnyttäneet, minä en. Kuvittelin, että saan olla aktiivinen saattaessani lastani maailmaan. Olin elänyt mielessäni kymmeniä kertoja tuon koko raskauden huipentuman. Sen hetken, kun ponnistukseni tuloksesta lapsi syntyy maailmaan ja saan sotkuisen vauvan rinnalleni ja lepäämme siinä kaikki yhdessä. Minä, mieheni ja vauva. Tiedän, että kaikki voisi olla paljon pahemminkin. Siksi sanottakoon, että olen aivan sanoinkuvaamattoman kiitollinen tästä lapsesta ja siitä, että hän voi hyvin. En vain mahda tunteilleni mitään. En vaikka kuinka olen yrittänyt. En ollenkaan väheksy sektion tietoisesti valitsevia. Yhtälailla hyviä äitejä ja ihmisiä he ovat. Ja heidän valinnallalleen on aivan oikeat syyt. Olen miettinyt onko omalla kohdallani enemmänkin kyse siitä, että kaikki kävi niin yhtäkkiä täysin päinvastoin, kuin olin ajatellut. Pystyisinkö suhtautumaan toisin, jos sektio olisi ollut suunniteltu? En tiedä.. Olisin vain halunnut synnyttää alateitse, enkä nyt tunnu pääsevän siitä yli lainkaan. Tuntuu, kuin en olisi synnyttänyt. Olin vain raskaana.. ja nyt minulla on yhtäkkiä ihananpi ja kauniinpi vauva, mitä toivoa olisin saattanut.
Olenko yksin tunteideni kanssa? Vai löytyykö samantapaisia kokemuksia?
Koeta kuitenkin nyt nauttia vauvastasi ja miehesi huolenpidosta (toivottavasti hän palvelee auliisti arvon keisarinnaa). Sinusta tulee varmasti hyvä äiti. Kaikkea hyvää perheellenne.
"Olen suorastaan vihainen neuvolalle. Joka hemmetin käynnillä vauvan oli käsikopelolla todettu olevan hyvin raivotarjonnassa."
Minulla kävi vähän samalla tavoin tokan lapsen kanssa. Ihan sattumalta oman epävarmuuteni takia pääsin ultraan viikolla 39 0 ja siellä huomasivat. Synnytin kuitenkin alakautta, koska lapsi sopivan kokoinen ja eka oli ollut iso. Joissain paikoissa pikaultraavat tuon asennon, mutta ei joka paikassa ja sen vuoksi näitä virheitä sattuu. Itsellä ärsytti eniten, että en luottanut omaan vaistooni, joka viittasi tähän suuntaan, kun asinatuntijat vakuuttelivat kaiken olevan ok.
Mutta siis epäilys perätilasta pitäisi herätä, jos voimallisimmat liikkeet tuntuvat alavatsalla ja siten, että melkein tulee pissat housuun, kun vauva potkaisee. Itsellä tuo ero korostui, kun liikkeet verrattuna ekaan raskauteen tuntui kaikki päinvastoin.
suoranaisesti ole tunnetta kokenut, mutta muutama hätäsektioon joutunut ystävä ja tuttava on tästä puhunut. Kai sitä jotenkin on kuvitellut sen synnytyksen mielessään ja odottaa sitä huipentumahetkeä niin kovasti, että joutuu kokea tietynlaisen pettymyksen, kun kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan. Tiedänpä erään äidin, jonka henki olisi ollut tuurista kiinni ilman sektiota, mutta siltikin hän oli pettynyt synnytykseensä ja sanoi, ettei lapsi tunnu omalle.
Minun synnnytyksessäni vauvan sydänäänissä oli häikkää ja lääkärit mittailivat vauvasta verinäytteitä tasaisin väliajoin. Siinä jo vähän väläyteltiin sektion mahdollisuuttakin, mutta onneksi homma helpotti, kun saatiin epiduraali oikeaan paikkaan (ensimmäinen meni vikaan). Mutta sillä hetkellä, kun kuulin, että voisin joutua sektioon, minut valtasi syvä epätoivo. Olin niin odottanut alatiesynnytystä ja koko raskausajan sektio oli ollut vaihtoehtona vain sillä ajatuksella, että jos jokin menee pieleen.
Mutta nämä lienee sellaisia "höpsöjä pettymyksiä", kun kuitenkin loppu on onnellinen. Ehkä seassa on vähän järkytystäkin tilanteen muutoksesta. Puhumalla niistä pääsee yli!