Olen yläasteikäinen tyttö, menneisyydessäni on kaikenlaista vanhempien alkoholisoitumisesta huostaanoton kautta perheväkivaltaan, ja olen nykyään melko hyvin hyväksynyt tuon kaiken tapahtuneen.
Ongelmani on kuitenkin se, etten ole todellakaan okei. Viiltelen, eristäydyn muista, oksentelen tahallani, en jaksa lähteä mihinkään ja mieluiten istun vain yksin kotona ja datailen tietokoneella itkeskellen kohtaloani (ja taidan olla nettiriippuvainenkin...) Mulla on tosi paha olla, jatkuva alakulo seuraa mua kaikkialle ja vaikka mä olisin vähän aikaa okei, se pahaolo tulee jostain nurkan takaa ja iskee muhun taas. En edes kykene itkemään enää. Olen vainoharhainen, mulla on ollut pakko-oireita, jotka ei kylläkään ole enää niin pahoja.
Mulla on välillä hetkiä, jolloin tuntuu, että voisin tehdä mitä vain, pidän itsestäni ja tuntuu itsevarmalta, melkein naureskelen sille miten mulla on voinut olla niin paha olla jossain vaiheessa. Tämä vaihe saattoi ennen kestää jopa kuukauden, kunnes paha olo tuli taas. Nykyään mulla saattaa olla hyvä olo vain pari päivää, kunnes se loppuu. Mutta silti jatkuva alakulo roikkuu mukana.
Kuten sanoin jo, jätän näkemättä kavereitani ja eristäydyn muutenkin yhteiskunnasta. Jos ystäväni soittavat ja pyytävät minua jonnekin, alkaa ahdistamaan tajuttomasti ja sanon, etten ehdi ja on menoa, vaikken olisi oikeasti lähdössä minnekään. Tällä tapaa tulen menettämään heidät, mutten vain kykene olemaan kenenkään kanssa.
Tiedän, että en ole kunnossa, mutten uskalla pyytää apua. Pelkään, että pahalle ololleni nauretaan, sanotaan että se menee ohi ja se kuuluu murrosikään. Pyysin kerran apua luotettavalta aikuiselta ja sanoi, että se menee kyllä ohi, mutta eipä tuo parissa vuodessa ole mihinkään kadonnut. Ystäväni on kerran myös hylännyt minut, hän ei jaksanut kuunnella "koska valitin liikaa". Jollain tapaa on mennyt luottamus kaikkiin.
Häpeän myös sitä, että olen tällainen. Häpeän, etten uskalla pyytää apua, häpeän pahaa oloani ja sitä että viiltelen. Vihaan itseäni, haluan parantua, mutta kynnys avunhakemiseen on liian suuri. Tuntuu, että oon vaan huomionkipee paska. Olen aina ollut laihduttamista, tupakoimista, juomista ja muuta sekoilua vastaan, mutta nykyään tuntuu, että voisin tehdä mitä vain jotta saisin tämän pahan olon pois.
Mitä mun pitäisi tehdä, pakottautua terkkarin luokse ja kertoa tilanteestani? En todellakaan voi kertoa vanhemmilleni. Tuntuu, että en edes voi parantua tästä enää... Onko tää masennusta vai todellakin jotain murrosiän vaiheita? Kiitoksia jos joku jaksoi lukea tämän...!
Ongelmani on kuitenkin se, etten ole todellakaan okei. Viiltelen, eristäydyn muista, oksentelen tahallani, en jaksa lähteä mihinkään ja mieluiten istun vain yksin kotona ja datailen tietokoneella itkeskellen kohtaloani (ja taidan olla nettiriippuvainenkin...) Mulla on tosi paha olla, jatkuva alakulo seuraa mua kaikkialle ja vaikka mä olisin vähän aikaa okei, se pahaolo tulee jostain nurkan takaa ja iskee muhun taas. En edes kykene itkemään enää. Olen vainoharhainen, mulla on ollut pakko-oireita, jotka ei kylläkään ole enää niin pahoja.
Mulla on välillä hetkiä, jolloin tuntuu, että voisin tehdä mitä vain, pidän itsestäni ja tuntuu itsevarmalta, melkein naureskelen sille miten mulla on voinut olla niin paha olla jossain vaiheessa. Tämä vaihe saattoi ennen kestää jopa kuukauden, kunnes paha olo tuli taas. Nykyään mulla saattaa olla hyvä olo vain pari päivää, kunnes se loppuu. Mutta silti jatkuva alakulo roikkuu mukana.
Kuten sanoin jo, jätän näkemättä kavereitani ja eristäydyn muutenkin yhteiskunnasta. Jos ystäväni soittavat ja pyytävät minua jonnekin, alkaa ahdistamaan tajuttomasti ja sanon, etten ehdi ja on menoa, vaikken olisi oikeasti lähdössä minnekään. Tällä tapaa tulen menettämään heidät, mutten vain kykene olemaan kenenkään kanssa.
Tiedän, että en ole kunnossa, mutten uskalla pyytää apua. Pelkään, että pahalle ololleni nauretaan, sanotaan että se menee ohi ja se kuuluu murrosikään. Pyysin kerran apua luotettavalta aikuiselta ja sanoi, että se menee kyllä ohi, mutta eipä tuo parissa vuodessa ole mihinkään kadonnut. Ystäväni on kerran myös hylännyt minut, hän ei jaksanut kuunnella "koska valitin liikaa". Jollain tapaa on mennyt luottamus kaikkiin.
Häpeän myös sitä, että olen tällainen. Häpeän, etten uskalla pyytää apua, häpeän pahaa oloani ja sitä että viiltelen. Vihaan itseäni, haluan parantua, mutta kynnys avunhakemiseen on liian suuri. Tuntuu, että oon vaan huomionkipee paska. Olen aina ollut laihduttamista, tupakoimista, juomista ja muuta sekoilua vastaan, mutta nykyään tuntuu, että voisin tehdä mitä vain jotta saisin tämän pahan olon pois.
Mitä mun pitäisi tehdä, pakottautua terkkarin luokse ja kertoa tilanteestani? En todellakaan voi kertoa vanhemmilleni. Tuntuu, että en edes voi parantua tästä enää... Onko tää masennusta vai todellakin jotain murrosiän vaiheita? Kiitoksia jos joku jaksoi lukea tämän...!
Vastaukset 6
Vanhimmat
... unohdin mainita vielä ...
Yritän paeta elämääni haavemaailmaani, jossa mulla on kaikki hyvin. Siellä olen aikuinen, mulla on ihana aviomies, olen saavuttanut unelmani eikä mulla todellakaan ole paha olla. En pääse tästä eskapismista (koska sitähän tää varmaan on) enää eroon, ja elelen siellä koko ajan. Kadulla kävelessäni kuvittelen käveleni tämän aviomieheni kanssa, kotona kuvittelen juttelevani hänen kanssaan jne. Se kuulostaa hullulta, mutta muuten mun elämäni ois liian tyhjää, ei olis yhtikäs mitään.
Itselläni on ollut vähän samantapaisia kokemuksia. Oma luottamukseni ihmisiin meni noin 14-vuotiaana, eikä se ole vielä näin 26 vuoden iässäkään palautunut. Pakko-oireisista häiriöistä olen niin ikään kärsinyt, ja ne ovat pahentuneet vanhemmaksi tultuani. Kuten sinäkin, pakenin nuorena usein fantasiamaailmoihin, ja olen siitä saakka eristäytnyt lähes täydellisesti muista. Masennus on enemmän kuin tuttu seuralainen.
Eivät nuo tuntemukset siis aina liity pelkästään murrosikään, vaikka se myrskyinen elämänvaihe onkin. Voi olla, että muutaman vuoden päästä olet päässyt masennuksestasi yli, mutta voi myös olla, että saat siitä elämänikäisen kumppanin, jos taipumusta synkkyyteen on. Jossittelu on kuitenkin turhaa. Kannattaa sen sijaan paneutua itse ongelman ymmärtämiseen.
Mielestäni sinun ei tarvitse "pakottautua" puhumaan tunteistasi kenellekään, jos se tuntuu pahalta. En itse saanut koskaan terapioista minkäänlaista apua. Jauhettiin vain kaikenlaista joutavaa, eikä koko homma edennyt mihinkään. Ehkä olen ollut vain epäonninen.
Se on kuitenkin hyvä, että kirjoitit ajatuksistasi, koska sillä tavalla moni asia alkaa jäsentyä kuin itsestään. Kehottaisinkin sinua raapustamaan ajatuksiasi paperille/tietokoneelle, ilman että välttämättä näytät niitä kenellekään. Kannattaa käydä vuoropuhelua itsensä kanssa. Tutustu itseesi.
Tiedän kyllä, että tuossa iässä kaikenlainen analyyttinen ja filosofinen pohdiskelu saattaa tuntua tuhrauttavalta; pahaa oloa haluaisi mieluummin purkaa jotenkin konkreettisemmin. Mutta kuten varmasti itsekin ymmärrät, viiltely tai päihteet eivät ratkaise yhtään mitään. Avunhuutona tai huomion haussa ne voivat toimia, mutta usein myös johtavat entistä pahempiin ongelmiin sekä väärinymmärryksiin ja ylireagointiin kanssaihmisten taholta.
Kaunistelematon totuus on, että me olemme kaikki loppuviimeksi yksin tässä maailmassa. Eikä elämälläkään liene sen kummempaa merkitystä. Toisaalta ei tämä kärsimysnäytelmä kestä loputtomiin. Jonain päivänä se vääjäämättä päättyy - onneksi.
Siihen saakka kannattaa pitää huolta itsestään, sillä se on kaikki mitä meillä on.
Voimia!
Voi, monella on samantapainen menneisyys kuin sinulla. Lohdutukseksi sinulle, että moni meistä selviää lapsuuden helvetistä ja murrosiän myrskyistä loppujen lopuksi. Itselläni oli helvetillinen lapsuus ja olin aina masentunut. Ei se masennus johtunut pelkästään kotioloista vaan perinnölliset tekijät vaikuttivat vahvasti. Itsekin murrosiässä ja vielä yli kaksikymppisenä tunsin olevani täysin yksin ja niin olinkin. Kavereille en kehdannut asioistani puhua enkä tiennyt, mistä olisin hakenut apua. SInun kannattaa nyt käydä terveyskeskuslääkärillä ja kertoa ongelmistasi. Hän voi kirjoittaa sinulle lähetteen psykiatrian avohoitoon (terapiaan). Itse kävin vuoden ajan juttelemassa psykiatrin sairaanhoitajan kanssa (1 krt/vk) ja se auttoi todella paljon yhdessä lääkityksen kanssa. Voit myös ottaa yhteyttä nuorisoneuvolaan. Potilassuhde on aina luottamuksellinen, joten asiasi eivät takuulla vuoda eteenpäin mainituista paikoista.
Mitään ihmetemppua paranemiseen ei ole. Itse paranin masennuksesta vasta yli 30-vuotiaana terapian ja lääkkeiden avulla. Nyt olen korkeastikoulutettu menestyvä nainen, jolla kaikki asiat ovat hyvin. TAISTELE !
Kyllähän tuo masennukselta vaikuttaisi, se ei ehkä mene ohi ihan itsestään.
Sinulla on ainakin kolme erillaista vaihtoehtoa:
1. jatkaa kuten nytkin ja odottaa että se menisi ohi.
2. hakeutua lääkäriin ja aloittaa lääkitys.
3. alkaa itse muuttamaan vähän kerrassaan omaa elämääsi,elämäntapoja ym. sellaisiksi että voit hyvin.
http://masennus.nettisivu.org
Kerran tulee päivä,
jolloin pyyhin silmistäsi kaikki kyyneleet.
Ilm. 21:3-4
Ja otan pois kaiken sen tuskan,
jota olet kärsinyt maan päällä.
Ilm. 21:3-4
Olen Isäsi ja rakastan sinua aivan
kuin poikaani Jeesusta.
Joh. 17:23
Jeesuksessa rakkauteni sinuun tulee ilmi.
Joh. 17:26
Kiitoksia teille kaikille, jotka olette vastanneet... Kiitos sympatiastanne. Mahtavaa tietää, että tästä pääsee eroon jos on voimia taistella ja oikeat tavat, joilla tätä hoitaa. Mä yritän pyytää apua ja mä taistelen, en halua luovuttaa :)
Ja kiitoksia viimeiselle kommentoijalle noista aivan mahtavista Raamatun kohdista, mä olen uskossa itsekin ja noista on todellakin apua silloin, kun ei jaksa edes päätään nostaa. Antaa voimaa.
Kiitos kaikille!