Äsken kävin makean-nälkään hakemassa lidlistä winegumseja, silloin tällöin ostan myös fazerin sinisen suklaalevyn ja joskus jaffakeksejä. Kun yksinäisyyden ahdistus kasvaa liian suureksi, helpottaa oloa, kun syö suruunsa makeaa :( Onko muillakin samoja tapoja?
Syöttekö paljon
namuja?
12418
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
sama täälä!!!!!
suklaa auttaa suruun ja jäätelö
Samma här
Suklaata ja lakua makeannälkään
En suruun syö vaikka yksinäinen olenkin
Yksinäisyys ei aiheuta kaikille surua ja ahdistusta
tykkään itse kokata ruokani.
Aina tekee mieli kaikenlaista karamelliä ja kakkua ja piirakkaa, mutta pitää vain jaksaa vastustaa kiusausta!
Minulla on muutenkin kamalasti ikäviä paheita, joista koitan päästä aktiivisesti eroon. Sitten kun on viikon elänyt ilman yhtäkään repsahdusta suuntaan tai toiseen niin olo on tosi hyvä!
piirakka mullakin on aina mielessä
Hellyyttävä viesti kun noin kuvailee mitä herkkuja syö. Varmasti oot oikein mukava naisihminen mutta silti yksinäinen. Ite koitin hidasta itsemurhaa kauheella mässäilyllä : D . Ei se sitten tuntunu järkevältä ja nyt laihtunu paljon. Voi jopa kävellä vessaan ettei hengästy.
viestiä? Ei, en ole naisihminen, ihan mies vaan ja namut kyllä maistuu ;)
on.
Jep, olen maailman pahin karkkihiiri. Pitää vaan hillitä ittensä ettei tuu läskejä :(
En tykkää karkista, kauheeta sokerimössöä. Kuin vetäis ruokalusikalla sokeria suoraan pussista. Salmiakki ja tumma suklaa joskus on ok. Nyt on hyvä tehdä karkkilakko kun verottajakin vetää 100 miljoonaa vuodessa lisää välistä.
Mää syön aikas paljon karkkei ja pipareita ja kahvikakkui... Täytynee toivoo että trokarit rupeis tuomaan niitä rajan yli...
Jäätelöä syön n. puoli litraa/päivä, mutta silti olen laihemmassa kunnossa mitä olin kouluaikoinani -ja silti yksinäinen. Oikeastaan olen siinä ja siinä rajalla että normaalipainon raja alkaa tippumaan alipainon puolelle. Olen 188 senttinen ja painan vain 78 kg... Ja normaalisti syön ateriat, kouluaikoina ei tullut käveltyä ajankuluksi kilometritolkulla kun piti istua lähestulkoon koko päivä ja sitten ruokaa oli tarjolla 2-3 kertaa päivässä... Ja vaikka olen aina ollutkin yksin, niin yleisvointi on fyysisesti parantunut kouluajoilta verrattuna, sillä olen laihtunut ja hieman muutamia ongelmia on kadonnut. Yksinäisyys ei silti ole kadonnut. Mutta se on muuttunut toisenlaiseksi... Ennen toivoi että olisi ollut ystäviä, nyt hyväksyy ettei ole ystäviä eikä halua törmätä entisiin koulututtuihin, haluaa ennemmin uudet kuviot jossa tuttuja ei olisi yhtään ainoaakaan.
-Siis tämähän on vain minun näkemys, mutta kokonaisuus on riippuvainen monista tahoista, ei vain itsestään. Itse se työ on tehtävä, mutta inhimillinen tekijä on aina läsnä, mikä voi saada aikaan toivomattomia asioita.