Olen 30 v mies, eikä minun ole ikinä tehnyt mieli saada lasta. Pikemminkin ajatus isäksi ajamisesta saa aikaan vilunväristyksiä ja se on todella vastenmielinen ajatus. Onko mahdollista, että minulle joskus vielä herää vauvakuume ja haluan isäksi? Vai olisiko sellaisen tunteen pitänyt jo tähän ikään mennessä herätä?
Milloin vauvakuume herää?
- 30v -
14704
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Laitoin vahingossa:
"Pikemminkin ajatus isäksi ajamisesta saa aikaan vilunväristyksiä"
kun piti laittaa:
"Pikemminkin ajatus isäksi TULEMISESTA saa aikaan vilunväristyksiä"
Mistähän minä tuon ajamisesta-sanan oikein kehitin? :)
tse olen 34v nainen ja olen aina ajatellut, että teen lapsia sitten joskus... Mitään vauvakuumetta en ole koskaan kokenut. En innostu muiden vauvoista, enkä edes mielelläni pidä niitä sylissä. Nyt kuitenkin ikää alkaa olemaan jo sen verran, että sitä lasten tekoa piti ruveta harkitsemaan ihan järjellä. Vuosi yritettiin ja nyt ollaan raskaana. En vieläkään osaa hössöttää tulevasta vauvasta. Enemmänkin on sellainen realistinen ote koko asiaan. Taatusti tulen rakastamaan omaa lastani, vaikken muiden vauvoista jaksakaan innostua. Miehellänikään ei mitään vauva kuumetta ollut. Hän odottaa tulevaan pelon sekaisin tuntein ;-) Vastuu pelottaa, mutta sitten sen lapsen kanssa vietetty aika toisaalta antaa varmasti paljon. Ja onhan se ihana nähdä sellaisen pikkuihmisen oppivan ja varttuvan.
Onko ystävilläsi jo lapsia? Sekin saattaa saada mielesi muuttumaan kun näet ja kuulet myös niitä positiivisia asioita, joita lapset tuovat tullessaan. Lapsia ei toki ole pakko hankkia, eikä kannatakaan jos koko ajatus tuntuu vastenmieliseltä. Älä ainakaan tee lapsia puolisosi painostukesta.
"Onko ystävilläsi jo lapsia?"
No lähipiiriin syntyi aivan hiljattain vauva, mutta nähdessäni tämän vauvan ei minussa herännyt niin minkäänlaisia tunteita. Täysin neutraali kohtaaminen.
Enkä todellakaan hanki lasta yhtään kenenkään painostuksesta. Enkä siksi, että kaveritkin hankkii. Kyllä minä odotan, että todellinen lastenhankintavietti syttyy ja jos ei syty, niin sitten ei lapsia hankita.
Olen nainen ja mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. En inhoa lapsia, pidän yleisesti ottaen lapsista. Mutta en ole mitenkään erityisen lapsirakas. Ja en koe mitään hirmuisia tunteita, kun näen vastasyntyneen tai työkaverit tuovauvojaan näytille. Onhan ne ihan sööttejä, mutta ei sen kummempaa. Toiset haluaa kovasti ottaa vauvan syliin, mulla ei ole mitään tarvetta.
En ole koskaan tuntenut vahvasti, että haluan lapsia tai en halua. Siinä 3-kympin tietämillä asiaa alkoi miettiä päässään kovastikin. Ehkä liikaakin. Jossain vaiheessa jonkinlainen halu (ei varsinainen kuume kuitenkaan) tuli ja olin suht varmakin asiasta. Mies jänisti kerran vaikka oli alkuun halukas, siirrettiin 6 kk:lla asiaa. Sitten kun yritys alkoi niin alkuun aina kun menkat alkoi, toisaalta olin tosi pettynyt, mutta toisaalta helpottunut. Jotenkin asia vieläkin mietitytti ja pelotti. Joka varmaan on ihan luonnollista. Elämä tulee muuttumaan kuitenkin niin paljon. Ja näinkin kauan ollaan oltu ihan kaksistaan.
Vuosi meni ja lasta ei kuulunut, aloin haluamaan lasta enemmän ja huolestuin. Pari vuotta siinä lopulta meni ja kun lopulta olin raskaana olin todella onnellinen. Ja varmempi asiasta. Vieläkin välillä herää, että apuaa... nyt se on menoa! Mutta aika harvoin niitä tuntemuksia tulee. Olen jo kovin kiintynyt sisälläni asustelevaan pienokaiseen. Ja välillä on huoli, että meneekö kaikki hyvin.
Mutta jos sinulle asia on todella vastenmielinen niin kannattanee odottaa. Sinulla on vielä aikaa (riippuen kumppanisi iästä, jos sinulla kumppani on). Lasta ei kannata "hankkia" vain siksi, että niin kuuluu tehdä. Muut voi ehkä odottaa ja kysellä, mutta asia on pelkästään sinun asiasi (tai sinun ja kumppanisi). Ehkäpä halu herää tai sitten ei koskaan herää. Moni on tyytyväinen elämäänsä ilman lapsiakin
Niin ja ikäni on siis 34 tällä hetkellä. Mies on 8 v vanhempi. Lähimmät ystäväni ovat samanikäisiä kuin minä ja lapset ovat 7 kk, 1 1/2 v, 3 v ja 6 v. Eli kovin nuorena ei ystävänikään ole lapsia saaneet. Oma siskoni sen sijaan oli vähän päälle parikymppinen. Mutta hän on ihan eri tyyppinen ihminen kuin minä.
Kohdallasi voi käydä miten vain. Mahdotonta sitä on tietää. Itse ehkä arvelisin, että on todennäköisempää, että se vauvakuume ei herää ja pysyt lapsettomana.
Joillakin vauvakuume herää ja joillakin ei. Jotkut taasen haluavat lapsia, mutta tajuavat lapsen saatuaan, ettei se lapsi ollutkaan sitä, mitä he pohjimmiltaan halusivat. Eli kantsii miettiä tarkkaan ennen kuin lapsia alkaa hankkimaan.
Naispuoliselle ystävälleni kävi siten, että hän oli aina ajatellut, ettei tule lapsia hankkimaan. Kun oikea mies tuli vastaan, niin hänen mielipiteensä muuttui. Tosin tähän vaikutti kaiketi se, että mies toivoi tosi kovasti lasta ja nainen oli vakuuttunut, ettei hän löytäisi parempaa kumppania. Nyt sitten tilanne on se, että lapsi on ystävälleni kaikki kaikessa ja mies ei lapsesta välitä muuten kuin "leluna" ja esittelykappaleena. Lapsi on miehen mielestä kiva, niin kauan kuin se on hyvällä tuulella ja vaippoja ei tarvitse vaihtaa. Lapsen tuoma vapaa-ajan menetys on miehelle ollut liikaa ja hän mankuu koko ajan vapaa-ajan puutetta (vaikka ei lasta juurikaan hoida). Yksin hän hoitaa lasta pitkin hampain ja muutaman tunnin verran ja muistaa yleensä valittaa kuinka lapsen hoito pilasi hänen päivänsä...
Oma mieheni ei ole mitenkään innostunut muiden lapsista. Omaa hän kuitenkin alkoi toivomaan hieman ennen 30 ikävuotta. Itse olen 27 ja samanikäisistä miespuolisista ystävistäni suurin osa on sitä mieltä, että ei vielä halua lapsia missään nimessä. Uskon kuitenkin osan heistä hankkivan lapsia jossain vaiheessa. Osan uskon pysyvän onnellisesti lapsettomina.
Eihän sulla kiire ole.en itsekään ton ikäsenä halunnut, treenaaminen ynnä muu oli tärkeintä.Olin sillon naimisissa, eikä ex-akkakaan halunnut ja hyvä niin. Sitten tapasin nykyisen vaimoni 35 vuotiaana ja hän on todellakin se oikea! kummasti sitä alkoi pikkuhiljaa haluta kuulla pikku jalkojen tepsutusta. Vaimo on mua 10v nuorempi ja todellakin syntynyt äidiksi. meillä on kaks yhteistä lasta ja hyvin menee. ja jos ei kuumetta tule ni ei tule.tuskinpa kaikki vauvat on tähän maailmaan vauvakuumeen seurauksena syntynyt. ja toi sitten et jonkun mies ei toisen lapsesta innostu; no ei niistä innostu, oma on aina oma.
"Itse ehkä arvelisin, että on todennäköisempää, että se vauvakuume ei herää ja pysyt lapsettomana."
Näin ajattelen tällä hetkellä itsekin. Vaikka ikää on kuitenkin "vain" se 30 vuotta, niin minulla ei ole koskaan tähän ikään mennessä tapahtunut sellaista isoa asennemuutosta johonkin merkittävään asiaan, jonka seurauksena ajattelisin: "enpä olisi nuorempana uskonut, että ajattelen tästäkin asiasta sillä tavalla kuin nyt ajattelen". Lapsen haluaminenhan olisi meikäläisen kohdalla juuri tuonkaltainen iso asennemuutos. Tässäkin valossa on siis todennäköisempää, että pysyn lapsettomana. Toisin sanoen, jos "vanhat merkit" paikkansa pitävät, minä en rupea haluamaan missään vaiheessa lasta/lapsia.
"Jotkut taasen haluavat lapsia, mutta tajuavat lapsen saatuaan, ettei se lapsi ollutkaan sitä, mitä he pohjimmiltaan halusivat."
Tuo on aina ensimmäinen asia, mikä minulle tulee mieleen lastenhankinnan tullessa puheeksi/ajatuksiin. Siis pelko siitä, että isäksi tultuaan huomaa, "ettei tää ollutkaan mun juttu" tai "ei musta olekaan tähän". No varmasti kaikkien tulevien vanhempien mielessä tuo pelko jossain vaiheessa pyörii, mutta en pystyisi antamaan itselleni anteeksi sitä, että lapsen saannin jälkeen tulisin tippaakaan "katumapäälle" (raju sana, mutta en keksi parempaakaan tähän). Jos joskus lapsen haluan, niin haluan olla 100% varma, että olen tehnyt oikean päätöksen. Voisi ehkä ollakin parempi, ettei mitään varsinaista päätä sekoittavaa vauva"kuumetta" tulisikaan, vaan ajatus isäksi tulemisesta herää hiljalleen sitä mukaa, kun itsekin kasvaa henkisesti. Tai jotain.
Kiitoksia kuitenkin ajatuksia herättävistä vastauksistanne ja omien kokemustenne ja tuntemustenne avaamisesta. Lisääkin jaksan lukea :)
jos nyt ajatukset on tuollaiset, niin tarviiko sitä niin paljon mietiskellä? menis vaan eteenpäin elämässä.. :) ja sittenhän sen joskus näet, tuliko susta isä vai ei. tosiaan, ei kaikista ole isäksi tai äidiksi. mutta sen sanon, että kyllä siinä suojeluvaisto herää heti kun oma lapsi syntynyt.rakkaus joillakin ehkä myöhemmin.ja vauvat...no ne osaa viedä pikkusormen sijasta koko käden.ja pään, ja sydämen :) ja lompakonkin ne tyhjentää.
"jos nyt ajatukset on tuollaiset, niin tarviiko sitä niin paljon mietiskellä?"
Ei tarvitse, mutta joskus on mukava mietiskellä kaikennäköistä, vaikkei niin tarvitsisikaan. Sitä tulee paljon turhempaakin päässä pyöriteltyä ja täällä palstoilla ihmeteltyä, niin miksei sitten tätäkin asiaa.
Juu, tottakai saa miettiä. Mut voiskohan sitten mietiskellä asiaa sillä lailla avoimesti, mitä kaikkea mukavaa isäksi tuleminen toisi mukanaan? realismia unohtamatta.Kirjotuksistasi käy kyllä selväksi että nyt ei ole oikea aika.Miltä saattaisi tuntua kun pitelisit ensimmäistä kertaa omaa lasta sylissä? entä kun hän sairastaisi nuhakuumetta ja se huoli lapsesta saa melkein suunniltaan vaikka tavallinen tauti kyseessä? entä kun hän vilkuttaisi ekaa kertaa sulle kun lähdet töihin? tai töistä tullessa iso hymy leviää kasvoille..isi isi isi tuli kotiin? miltä tavalliset arkijutut tuntuisi? onhan se vaikee kuvitella mut kokeile :) en todellakaan tyrkytä sulle isyyden ihanuutta ja kamaluutta mutta kun nyt kerran mietitään..
Kai sitä tuossa iässä alkaa monet ajattelemaan tuommoisia asioita. Vaikka miehellä asian kanssa ei niin suurta kiirettä olekaan. Usein sitä tietysti tässä lapsiasiassa varmaan ajattelee juuri niitä huonoja puolia. Niin minäkin tein! Mutta ehkä voisi tosiaan miettiä niitä hyviäkin. Niitä huonoja puolia kuulee myös lasten vanhemmilta. Harvoin he puhuvat vanhemmuuden ihanista puolista vaikka niitäkin kokevat. Jotkut kyllä sanoo, että vaikak huonojakin puoli on, niin on kaiken sen arvoista.
Itse ajattelen milloin mitäkin. Olen sellainen "pohtija-luonne".
Niin vaikea sitä on tietää. Toisilla mieli ei muutu, toisilla muuttuu. Oma ystäväni oli pitkään vahvasti sitä mieltä, että ei halua naimisiin (vanhemmat eronneita) ja eikä lapsia. Adoptoida voisi, mutta biologisia lapsia ei. Mutta nyt hän on naimisissa ja lapsikin on. Tyytyväiseltä tuntuu.
Aika näyttää.
Aika näyttää saatko lapsia vai et. Voihan se vauvakuume nousta miehelle vaikka 10 vuotta myöhemmin kuin yleensä naisille :). Muista kuitenkin olla kumppanillesi aina rehellinen alusta alkaen ja kertoa noista tuntemuksistasi. Ongelmia ei tule aisasta jos molemmat ajattelevat samoin.