Olen rukoillut apua

...sillä jumalat ja uskonnot ovat vain ihmisten mielikuvitusta. Mutta ei hätää. Tähän tulee varmasti kohta uskovainen selittämään jotain tuubaa Jobista. Ehkä se sitten lohduttaa.

Elämässä pärjäävät parhaiten kusipäät, jotka tallovat heikommat jalkoihinsa. Surullista mutta totta. Mitään rangaistusta tai palkintoa ei kenellekään ole tiedossa. Elämän jälkeen palaamme samaan olemattomuuteen, kuin missä olimme ennen syntymäämme.

Usein mennään ellei mikään tunnu auttavan,ja vaikka ei uskovaiseksi itseään kutsuisikaan.Joskus helpoitus seuraa kuin Jumalalta pahimmassa hädässäsi.Ihminen ei ole kuin ihminen on hän missä kastissa hyvänsä.Sen ymmärtää kai jokainen? Itse meidän täytyy pääasialliset työmme täällä tehdä.On turhaa luulla että Jeesus kaikki työmme täällä tekisi.Työtä on myös pysyä kunnossa.Joku voi loukkaantua kuka mistäkin,koska ymmärrämme asiat hieman eri tavalla ja meidät on kasvatettu alun eri lailla.Kun omaamme edes jonkinlaisen kunnioituksen toisiamme kohtaan,voi maailma olla hieman tyynempi.Punnertaminen jotain paskaa asiaa vastaan vie turhaa energiaa.Asioihin löytyy usein oikoteitäkin.Matoinen yhteiskuntamme ei välitä mitään terveydentilastamme taikka paikasta jossa sitä hoidat. Tämä on sarvikuonojen maa.Niinkauan kuin sarvet kestää on sinulla oma turva. Ellet itse välitä itsestäsi,ei kukaan muukaan.

Minunkin elämäni on ollut karua taivalta. Joskus asiat menevät hetken suotuisasti ja ajattelen kohtaloni viimein kääntyneen, mutta kauhea katastrofi on vain mutkan takana odottamassa.
Minulla ei ole juuri ystäviä, olen 99% yksin kotona. Yksinäisyydessä on aikaa ajatella, liikaakin, mutta myös tilaisuus rukoilla ja etsiä Jumalaa. Hyvinä hetkinä koen, että asun ja elän Jumalan, Jeesuksen, kanssa. Silloin olen ihan tyytyväinen ja iloinen, jaksan käydä ihmisten ilmoillakin.
Mutta sitten... ajaudun apaattisuuteen, toimintakyky heikkenee ja lamaannun. Silloin en mitään toivo enemmän kuin että olisi Joku, Yksikin Ihminen, joka välittäisi minusta.
Tällaista on jatkunut jo parikymmentä vuotta. En ole menettänyt toivoa, enkä varsinkaan luopunut uskosta. Silloin olisin todella mennyttä!!

Ristinäni on myös muutama ihminen, joille uskossa olo merkitsee 'ikuista sunnuntaita', iloa, reippautta, riemua... he tekevät oloni vielä pahemmaksi antaessaan minun ymmärtää, että kurjuuteni johtuu siitä, ettei uskoni ole oikeanlaista!
Yritän olla katkeroitumatta näistä "Jobin ystävistä", joille elämä hymyilee joka päivä.
Jumalattomien menestyksen ymmärrän -maailmahan on pahan vallassa- eikä se minua liikauta. En silti ymmärrä, että minun on pitänyt kärsiä niin paljon heidän teoistaan.
Uskovina eläessämme meidän on tarkoitus tulla yhä enemmän Jeesuksen Messiaan kaltaisiksi. Ehkä kärsimyksemme ovat osa ristin tietä? Meidät on katsottu arvollisiksi kulkemaan sitä.
Kun jaksamme Tiellä loppuun asti, saamme vastauksen. :-)

Rukoilen puolestamme.

Jumala ei ole kaikkia varten. Se on vain niitä varten joilla menee hyvin.

1. Älä katkeroidu siitä, että jumala ei ole auttanut sinua. Ethän usko joulupukkiinkaan, ethän?
2. Älä katkeroidu myöskään siitä, että kiusaajillasi menee paremmin kuin sinulla. Näin se vaan menee elämässä. Sossutädit väittää, että kiusaajilla meneekin oikeasti huonosti ja niillä on huono itsetunto. Itse ja miljoona muutakin ihmistä on havainnut, että ei pidä paikkaansa. Kiusaajilla on todellisuudessa vahva itsetunto, he ovat vain ilkeitä ihmisiä, mutta usein menestyvät paremmin kuin kiusatut. Ei siitäkään pidä katkeroitua, se pitää vain unohtaa, tai jos ei voi unohtaa, ainakin hyväksyä.
3. Älä vertaa itseäsi muihin, keskity vain itseesi. Yritä edes, koita TEHDÄ jotain, mitä tahansa mikä veisi SINUN asioita eteenpäin, edes vähän. Yrittämättä harvoin saa mitään.

samankaltaisia ajatuksia on tullut käytyä usein läpi, yhä uudelleen. Kukaan ei tosin ole tehnyt sen kummemmin pahaa, mutta tunne siitä, että elämä hymyilee, ei olisi pahitteeksi saavuttaa yksinäiseen maailmaan.