Molemminpuoliset tunteet vai ei?
Mä oon oikeasti todella huono näissä asioissa. En tajua toisen kiinnostusta ennenkuin sitten, kun kaikki on jo ohitse ja siis myös liian myöhäistä. Tämän takia moni juttu on mennyt sivu suun, kun en vaan ole omalta epäröinniltäni tajunnut asiaa.
Mutta siis nyt. Olen ihastunut. Palavasti, syvästi, vahvemmin kuin kai koskaan aiemmin. Se tunne tuli pikkuhiljaa hiipien, mutta nyt palaa täydellä liekillä.
Tapaamme usein, olemme samalla työpaikalla.
Alkuun oli vain katseet. Kaikki lähti kai siitä, kun kohtasimme ohimennen ensikertaa. Heti minut nähdessään hän suli leveään hymyyn ja kääntyi vielä katsomaankin minua. Olin hämmentynyt, luulin että hän tuntee minusta jostain, mutta ei. Olin väärässä. Sen jälkeen tuli varovaisia katseita ja kosketuksia "sattumalta" kun teimme töitä yhdessä.
Viimeiset pari viikkoa on olleet ihmeellisiä. Liekö kyse sitten siitä, että olen alkanut ajatella häntä enemmänkin. En tiedä.
Ajattelin ensin, että kaikki on vain omaa kuvitelmaani ja koetin käyttäytyä viileästi ja etäisesti. Hän tuli luokseni puhelemaan niitä näitä. Jäätiin kahden kaahvihuoneeseen, ja hän jatkoi jutteluaan. Työasioista, pääasiassa, mutta myös vitsaillen muusta. Käveli rinnallani työpisteeseeni, vaikka hänellä ei siihen suuntaan ollutkaan mitään asiaa. Hakeutui seuraani kun olin yksin. Kun meitä oli usemapi huoneessa, katsoi vain minua ja hymyili, vaikka puhuikin toisille. Tänään taas, pitkiä syviä katseita, kahdenkeskisiä juttutuokioita jotka eivät vaan ottaneet loppuakseen. Hymyjä, katseita. Pieniä sanoja, kuten "tosi kiva että autat" ja "luit mun ajatukset, hyvä idea"..
Ok. Ehkä kuulostan naivilta, mutta olen täysin myyty. Tänään tajusin, että en edes tiedä hänen silmiensä väriä, vaikka olen niihin tuijotellut useasti. Jotenkin vain kaikki katoaa, kun katson häneen. Siispä tsemppasin itseäni sen verran, että seuraavassa hetkessä tajusin silmien väriäkin miettiä.. ne olivat melkein mustat, mutta kuitenkin siniharmaat. Tiedän, että nähdessään jotain kiinnostavaa, ihmisen pupillit laajenee.. vaan johtuiko tuo silmien "mustuus" vai huoneen hämäryydestä.. varmaankin.
Olen todella epävarma. Ihastunut niin syvästi, mutta en tiedä uskallanko ajatella tunteen olevan molemminpuolista. Pystyykö tästä mun tarinasta päättelemään mitään, olenko vain kuvitellut hänen kiinnostuksensa vai onko tosiaan vihdoin rakkaus löytänyt minut?
Toisten kanssa hän ei jää kahden kesken juttelemaan, eikä juurikaan edes vitsaile. Muut ovatkin sanoneet että hän on "jäykkis" ja "tosikko". Minun seurassani ei koskaan. Lisäksi hän hymyilee seurassani kuin naantalin aurinko. Ei koskaan ole vakava, aina pieni hymynväre karehtii huulillaan kun katsoo minuun.
Kertokaa, millaisia ajatuksia teille tästä kaikesta nousee? Olenko yksin ihastumiseni kanssa vai en..?
Mä oon oikeasti todella huono näissä asioissa. En tajua toisen kiinnostusta ennenkuin sitten, kun kaikki on jo ohitse ja siis myös liian myöhäistä. Tämän takia moni juttu on mennyt sivu suun, kun en vaan ole omalta epäröinniltäni tajunnut asiaa.
Mutta siis nyt. Olen ihastunut. Palavasti, syvästi, vahvemmin kuin kai koskaan aiemmin. Se tunne tuli pikkuhiljaa hiipien, mutta nyt palaa täydellä liekillä.
Tapaamme usein, olemme samalla työpaikalla.
Alkuun oli vain katseet. Kaikki lähti kai siitä, kun kohtasimme ohimennen ensikertaa. Heti minut nähdessään hän suli leveään hymyyn ja kääntyi vielä katsomaankin minua. Olin hämmentynyt, luulin että hän tuntee minusta jostain, mutta ei. Olin väärässä. Sen jälkeen tuli varovaisia katseita ja kosketuksia "sattumalta" kun teimme töitä yhdessä.
Viimeiset pari viikkoa on olleet ihmeellisiä. Liekö kyse sitten siitä, että olen alkanut ajatella häntä enemmänkin. En tiedä.
Ajattelin ensin, että kaikki on vain omaa kuvitelmaani ja koetin käyttäytyä viileästi ja etäisesti. Hän tuli luokseni puhelemaan niitä näitä. Jäätiin kahden kaahvihuoneeseen, ja hän jatkoi jutteluaan. Työasioista, pääasiassa, mutta myös vitsaillen muusta. Käveli rinnallani työpisteeseeni, vaikka hänellä ei siihen suuntaan ollutkaan mitään asiaa. Hakeutui seuraani kun olin yksin. Kun meitä oli usemapi huoneessa, katsoi vain minua ja hymyili, vaikka puhuikin toisille. Tänään taas, pitkiä syviä katseita, kahdenkeskisiä juttutuokioita jotka eivät vaan ottaneet loppuakseen. Hymyjä, katseita. Pieniä sanoja, kuten "tosi kiva että autat" ja "luit mun ajatukset, hyvä idea"..
Ok. Ehkä kuulostan naivilta, mutta olen täysin myyty. Tänään tajusin, että en edes tiedä hänen silmiensä väriä, vaikka olen niihin tuijotellut useasti. Jotenkin vain kaikki katoaa, kun katson häneen. Siispä tsemppasin itseäni sen verran, että seuraavassa hetkessä tajusin silmien väriäkin miettiä.. ne olivat melkein mustat, mutta kuitenkin siniharmaat. Tiedän, että nähdessään jotain kiinnostavaa, ihmisen pupillit laajenee.. vaan johtuiko tuo silmien "mustuus" vai huoneen hämäryydestä.. varmaankin.
Olen todella epävarma. Ihastunut niin syvästi, mutta en tiedä uskallanko ajatella tunteen olevan molemminpuolista. Pystyykö tästä mun tarinasta päättelemään mitään, olenko vain kuvitellut hänen kiinnostuksensa vai onko tosiaan vihdoin rakkaus löytänyt minut?
Toisten kanssa hän ei jää kahden kesken juttelemaan, eikä juurikaan edes vitsaile. Muut ovatkin sanoneet että hän on "jäykkis" ja "tosikko". Minun seurassani ei koskaan. Lisäksi hän hymyilee seurassani kuin naantalin aurinko. Ei koskaan ole vakava, aina pieni hymynväre karehtii huulillaan kun katsoo minuun.
Kertokaa, millaisia ajatuksia teille tästä kaikesta nousee? Olenko yksin ihastumiseni kanssa vai en..?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Eli kyllähän tuo on jo niin ilmiselvää että jos sanoisit äijälle että konttaa ja nuole varpaitani, niin hän, edelleen hymyssä suin sen tekisi, hän on vallassasi ja kun sinäkin tunnet noin niin hän on onnen pekka ; )
Luuletko tosiaan?
Se ois unelmieni täyttymys, jos näin tosiaan olisi
Ainakin tuon kuvauksesi perusteella näin on ja olen siis mies, eli jotain ehkä tiedän miesten sielunelämästä. Itse olen erään naisen lumoama ja jos hän haluaisi minut, en voisi vastustaa vaikka samalla loukkaisin todella pahasti rakasta ihmistä, ei olisi minusta Odysseukseksi, Seireenit olisivat minut vietelleet.Eli jos todella haluat hänet, niin "Tuntemattoman" Koskelan tyyliin lyö kakkonen silmään, eli tee jotain mistä äijä ei voi enää erehtyä, en nyt viitsi tässä ruveta esimerkkejä antamaan, ymmärrät varmaan mitä tarkoitan ; )
muijallesikin ihastuksestasi.
Olisipa maailma ja oma elämäni yhtä yksinkertaista kuin, tuosta kommentistasi päätellen sinun on, olisi helppo hengittää eikä tunnontuskat painaisi mieltä, jos oikein olen osannut itseäni ilmaista ja se jää muiden arvioitavaksi, niin en todellakaan ole mikään Petteri peruspettäjä, itseasiassa, en ole koskaan pettänyt läheistäni.Se vaan nyt on niin että pitkän elämän aikana väistämättä jossain kohtaa tulee vastaan ihminen johon ihastuu, sille ei voi mitään ellei ole rakennettu kivestä.
nyt ensin selvää onko se ihanuus varattu..?
Kuulostaa kivalta ja ihanalta, ja toivon että onnistuu, mutta kannatta huomioida myös se, että epätavallisen suuret pupillit voivat kertoa _myös_ "lisäaineiden" käytöstä.. :( Toivottavasti ei ole tästä kysymys.
Heh, joo tiedän myös tuon toisen teorian pupillien suurenemiselle. Mutta usko pois, siitä ei tässä ole todellakaan kysymys. Olen ihan hyvissä käsissä :)
Mies on vapaa, molemmat ollaan.