Eli siis aloitin tässä jokunen aika sitten fantasiatarinaa. Nyt haluaisin sitten tietää, onko tätä mitään mieltä jatkaa muuten kuin omaksi iloksi? Sillä itse on vaikeaa arvostella itseään... Tässä sitä nyt tulee, toivottavasti edes joku jaksaa lukea ja kommentoida :)
Prologi
Kirkkaat tähdet loistivat tummalla yötaivaalla kuin timantit mustalla silkillä, ja kuunsirppi loi heikkoa valoaan maahan. Mutta maa ei huomannut yön kauneutta, eikä kaivannut kuun valoa. Sillä maassa, Aragean keisarikunnassa, vallitsi hirvittävä sota. Sota oli peittänyt maan veren ja ruumiiden taakan alle ja kylvänyt poltetuiden kaupunkien raunioille sotilasleirejä, joiden telttojen huipuilla liehuivat repaleiset viirit merkkinä siitä, kenelle kunnia voiton koittaessa kuuluisi ‒ jos voitto tai häviö joskus tulisi. Sotaa oli jatkettu jo kauan. Niin kauan, että onnelliset muistot rauhan ajoista olivat sotkeutuneet sodan mustien kuvien alle, eikä kukaan enää tuntunut muistavan, miten sota lopetettiin. Kukaan ei halunnut jatkaa sotaa, mutta ei myöskään luovuttaa ja antautua. Sitä nautintoa ei vihollinen saisi. Tuntui, kuin sotaa jatkettaisiin siihen päivään saakka, kunnes enää yksi olisi hengissä.
Sodan alku oli jo monelle arvoitus. Pimeinä tunteina kiersi teltoissa huhu keisarista, joka oli kaikkia muita paitsi omaa kansaansa vihaten ja halveksien, koonnut armeijansa ja hyökännyt säälimättä haltioita, kääpiöitä, menninkäisiä, shamaaneja ja iwigameja ‒ lohikäärmeiksi muuntautuvia ihmisiä ‒ vastaan. Keisaria ei kuitenkaan kukaan ollut nähnyt sodan alkamisen jälkeen. Käskyt tulivat ylemmiltä miehiltä ja näiden käskyt ylemmiltä, mutta ei koskaan suoraan keisarilta. Ja lopulta, monelle sodan tarkoitus oli täysin merkityksetön. Keisari Tengo oli oman kiihkeästi häntä puoltavan armeijansa lisäksi koonnut kaikki ihmisten miehet sotaan, uhaten kuolemalla niitä jotka kieltäytyivät, kunnes sodan hullu kiihko oli viimein tarttunut jokaiseen mieheen. Nyt kaupunkeja ja kyliä poltettiin puolin ja toisin. ”Viholliset” haluttiin kukistaa keinolla millä hyvänsä, eikä kukaan ollut turvassa. Oli unohdettu, että ennen oli vihollinenkin ollut ystävä ja toveri, jonka kanssa elettiin sovussa rinnan.
Yössä kaikui miekkojen kalske ja haavoittuneiden itku. Koko maa oli kuin valtaisa rikki revitty muurahaispesä; kaikkialla oli verta, kuolleita ja haavoittuneita sotilaita, äitejä pienine lapsineen, sekä poltettuja käryäviä raunioita. Ja maa oli veren värjäämä. Sitten ilmestyivät taivaalle revontulet, taivaan valot. Ne räiskyivät ja loimusivat kaikissa väreissä kirkkaampina kuin ikinä ennen. Kuun ja tähtien kirkkaus jäi niiden varjoon, ja taistelun melskeen peitti alleen raivokkaasti rätisevä kirous, jota revontulet siivittivät. Tuntemattomien sanojen ryöppy viilsi ilmaa kovemmin kuin yksikään miekka, ja mitä kauemmin kirouksen pauhua kesti, sitä riehakkaammaksi sen rytmi muuttui. Se nousi ja laski taivaan tulien aaltoilevan tanssin tahdissa, kuin ei olisi maailmassa mitään muuta kuin se ja revontulet. Ja jokainen pysähtyi sitä kuuntelemaan, niin syvällä se vaikutti.
”Shamaanit noituvat keisarin!” huusi melun yli yksi kääpiöistä. Huuto sai kannatusta kaikilta puolilta, kunnes oli tahtomattaan jokainen yhtynyt huutamaan tämän kirouksen rytmiin. Yhtäkkiä kirous lakkasi, vieden revontulet mukanaan. Hetken Arageassa vallitsi rikkumaton, painostava hiljaisuus ja pimeys.
Sitten, satojen kilometrien päästä, keisarin palatsin suunnalta alkoi kuulua naurua, aluksi hiljaisena, sitten yhä voimakkaampana ja voimakkaampana. Mieletön nauru värjäsi mustan taivaan leiskuvan punaiseksi, punaisemmaksi kuin veri ja ruusut, punaisemmaksi kuin kesäillan auringonlasku. Koko taivas hehkui ja säkenöi punaa. Kunnes ensimmäinen säde leikkasi ilmaa. Se oli sokeaa hullua energiaa, joka mielipuolisen paimenen tavoin ohjasi paniikkiin joutunutta laumaansa maan eri osiin. Osa säteistä pirstoutui maahan, mutta elävään maaliinsa osuessaan ei jättänyt jäljelle kuin savuavan kasan tuhkaa. Pakokauhu valtasi vahvimmankin mielen. Kaikki juoksivat säteitä pakoon, ja moni tallautui alle, ja äidit erkanivat lapsistaan ja rakastavaiset toisistaan. Miehet karjuivat, naiset huusivat ja lapset itkivät, kun säteet pakottivat heitä hajaantumaan länteen ja itään, kauas Aragean reunojen suuntaan.
Haltioita, kääpiöitä ja muuta sellaista. (fantasiatarinan alku)
6
642
Vastaukset
- savut2
Käyppä lukemassa David Endig ja kirja kivenvartija ja tai pari kolme kirjaa ajanpyörää alusta niin saat tuntumaa tekstiin. Nyt tässä mallissa ei ollut sankaria ( miestä ) jonka silmin sitä alkua olisi katsonut. Hyvä tarina kantaa kun monelaisesta ja ikäisestä taustasta tuleva lukija voi samaistua johonkin tarinan henkilöön.
esim. Ajanpyörässä seuraan Randin ja Matin touhuja erityisen tarkasti. Valitettavasti jos nainen oli ikä mikä tahansa nousee pääosaan niin kirja tai tarina ei tahdo kunnolla toimia. en osaa selittää tarkasti miksi niin on. Mutta tarinaa kannattaa kehittää lisää. ja vielä yksi juttu henkilöt ja nimet jotka edustavat hyvää ja pahaa kannattaa valita niin että ne erottaa toisistaan helposti.- taikatimantti
Niin, tässähän oli vasta aivan alku tarinasta. Kyllä siinä on sankarikin, mutta esittelen sen vasta tuonnenpana.
Jos kiinnostaa, niin tässä "hieman" lisää:
Kaunis mustahiuksinen haltianainen istui yksin keskellä metsää, tai, ei aivan yksin. Hänen polvellaan istui noin kaksivuotias poika, joka leikki kaikessa rauhassa kävyillä, ja haltian rintaa vasten makasi kantoliinassa tuskin viikonkaan ikäinen pieni tyttövauva. Haltia hyräili hiljaa vanhaa kehtolaulua.
Puiden tummasta lehvästöstä huolimatta haltia näki sodan koko kauheudessaan. Hänen tarvitsi vain sulkea silmänsä, ja hän näki revontulet, näki tuhon säteet, ja tunsi jokaisen kuolevan olennon tuskan sisällään, kuin se olisi hänen omansa. Hänen suljettujen silmiensä kulmista tipahteli kyyneleitä, kun hän näki yhä uusien ja uusien säteiden osuvan hänen rakkaimpiinsa. Sitten, säteiden keskelle ilmestyi muutakin. Keisari Tengo seisoi yhtäkkiä keskellä taistelukenttää. Keisarin tummanpunainen viitta sekoittui veriseen maahan, ja hänen mustat pitkät hiuksensa liehuivat tuules-sa. Keisarin silmissään paloi hullun kiihko, kun sotilaat hänen edessään kaatuivat kuolleina maahan tai räjähtivät kappaleiksi.
Äkkiä Tengo nosti päätään, ja haltiasta tuntui, kuin keisari olisi katsonut suoraan hänen suljettujen silmiensä taakse ja nähnyt suoraan hänen mieleensä. Mahdotonta! Keisarin yönmustat silmät porautuivat haltiaan. Haltia räväytti silmänsä auki ja haukkoi henkeään. Metsä hänen ym-pärillään oli vielä hiljainen.
Pieni tyttö hänen sylissään alkoi itkeä ja poika piilotti päänsä käsiinsä. Hekin tunsivat sen saman kalvavan pelon, joka oli varkain hiipinyt naisen mieleen. Jokin oli tulossa heitä kohden. Varovasti haltia nosti pojan pois polveltaan, ja otti kaulastaan riipuksen. Se oli pieni, kastepisaran kokoinen kirkas helmi, joka oli kiinnitetty hopeiseen ketjuun. Sitten hän laski tyttövauvan pois pel-lavaisesta kantoliinastaan, ja laittoi korun pienokaisen kaulaan ja piilotti kapalon alle. Tyttö lakkasi itkemästä, ja katsoi äitiään kirkkaanvihreillä silmillään. Haltia huokaisi syvään. Sitten hän tarttui lapsiensa käsiin, sulki taas silmänsä ja alkoi jälleen hyräillä. Sävel oli ikivanha ja samalla aivan uusi. Se oli väliin hiljainen, väliin voimakas, mutta yhtä kaikki, se oli hyvin surumielinen.
Hänen lopetettuaan hyräilyn, kirkas valo välähti hänen ympärillään. Naine avasi sil-mänsä. Nyt hän oli yksin. Kauaa yksinäisyys ei kuitenkaan kestäisi, sen hän tiesi. Jokin oli tulossa, lähempänä kuin hetki sitten. Se jokin vaatisi haltialta jotain, mitä tällä ei enää ollut antaa.
Haltia nousi seisomaan ja vetäisi pitkän kapean miekan vyöltään. Hän kohotti sen kasvojensa tasalle niin että hän näki kiiltävän terän suoraan edessään. Pimeästä metsästä hänen edessään alkoi kajastaa punaista valoa. Puiden lehdet kahisivat tuulessa, ja eläimet piiloutuivat ko-loihinsa. Sitten haltia kohtasi pimeyden keskeltä Tengon julmat, voitonriemuiseen irvistykseen vääntyneet kasvot. Haltian kädet puristuivat entistä tiukemmin miekan kahvan ympärille, kun hän pyrähti juoksuun, suoraan kohti keisaria. Kuivat lehdet pyörteilivät ilmavirrassa, kun hän hyppäsi ilmaan, kohottaen miekkansa korkealle päänsä yläpuolelle. Tengon käsistä purkautui punainen, kirkas säde. Hetken kuluttua haltian hento ruumis mätkähti hengettömänä metsän sammalmatolle, ja miekka putosi hänen käsistään. Voitonriemuisesti hymyillen Tengo kumartui ruumiin ylle, etsien kuumeisesti jotakin. Kohta ilmoille kajahti korvia huumaava pettymyksen karjaisu. Tengo huusi maailmalle kuin susi kuulle. Hän ei ollut löytänyt mitään. Hän oli tullut liian myöhään.
Tengo veti kaapunsa alta peilin. Sen kahva oli valmistettu mustasta hopeasta, ja sen taakse oli upotettu kirkas kristalli. Kun hän katsoi sen jäiseen pintaan, hän ei nähnyt omaa kuvaansa, vaan omat unelmansa. Omat veriset unelmansa, joiden toteuttaminen oli vaatinut, ja vaatisi edelleen, niin monen hengen. Keisari rääkyi entistä kovemmin, kunnes peili särkyi tuhansiksi pirstaleiksi, ja levisi ympäri metsää.
Maa alkoi täristä ja vavahdella. Puut pudottivat lehtensä ja pienemmät kasvit tummui-vat ja kuolivat kokonaan. Tengo tunsi kuinka kaukana Aragean keskiosissa maa alkoi rakoilla. Ensin vähän, sitten yhä enemmän, kunnes lopulta hän tunsi koko Aragean repeytyvän kahtia. Maan poikki syntyi valtava railo, johon meren vesi alkoi saman tien tulvia suurella voimalla ja pauhulla. Maan lisäksi myös sen kansa repeytyi kahtia. Ihmiset, Tengon armeija, jäi läntiselle puolelle, mutta säteitä paenneet piileskelivät peloissaan Itäisellä puolella. Maa järisi edelleen, railon leventyessä hetki hetkeltä. Tengon huutoon sekoittui kivien kirskuntaa ja maan murenemisesta syntyviä ääniä. Kun railo oli monen kilometrin levyinen, Tengo lopetti. Hän oli saanut haluamansa; maan, jota ihmiset hallitsivat, maan jota yksin hän hallitsi. Siihen hän voisi olla tyytyväinen. Sota oli ohi, ja rauha viimein koittaisi. Toistaiseksi. - savut2
taikatimantti kirjoitti:
Niin, tässähän oli vasta aivan alku tarinasta. Kyllä siinä on sankarikin, mutta esittelen sen vasta tuonnenpana.
Jos kiinnostaa, niin tässä "hieman" lisää:
Kaunis mustahiuksinen haltianainen istui yksin keskellä metsää, tai, ei aivan yksin. Hänen polvellaan istui noin kaksivuotias poika, joka leikki kaikessa rauhassa kävyillä, ja haltian rintaa vasten makasi kantoliinassa tuskin viikonkaan ikäinen pieni tyttövauva. Haltia hyräili hiljaa vanhaa kehtolaulua.
Puiden tummasta lehvästöstä huolimatta haltia näki sodan koko kauheudessaan. Hänen tarvitsi vain sulkea silmänsä, ja hän näki revontulet, näki tuhon säteet, ja tunsi jokaisen kuolevan olennon tuskan sisällään, kuin se olisi hänen omansa. Hänen suljettujen silmiensä kulmista tipahteli kyyneleitä, kun hän näki yhä uusien ja uusien säteiden osuvan hänen rakkaimpiinsa. Sitten, säteiden keskelle ilmestyi muutakin. Keisari Tengo seisoi yhtäkkiä keskellä taistelukenttää. Keisarin tummanpunainen viitta sekoittui veriseen maahan, ja hänen mustat pitkät hiuksensa liehuivat tuules-sa. Keisarin silmissään paloi hullun kiihko, kun sotilaat hänen edessään kaatuivat kuolleina maahan tai räjähtivät kappaleiksi.
Äkkiä Tengo nosti päätään, ja haltiasta tuntui, kuin keisari olisi katsonut suoraan hänen suljettujen silmiensä taakse ja nähnyt suoraan hänen mieleensä. Mahdotonta! Keisarin yönmustat silmät porautuivat haltiaan. Haltia räväytti silmänsä auki ja haukkoi henkeään. Metsä hänen ym-pärillään oli vielä hiljainen.
Pieni tyttö hänen sylissään alkoi itkeä ja poika piilotti päänsä käsiinsä. Hekin tunsivat sen saman kalvavan pelon, joka oli varkain hiipinyt naisen mieleen. Jokin oli tulossa heitä kohden. Varovasti haltia nosti pojan pois polveltaan, ja otti kaulastaan riipuksen. Se oli pieni, kastepisaran kokoinen kirkas helmi, joka oli kiinnitetty hopeiseen ketjuun. Sitten hän laski tyttövauvan pois pel-lavaisesta kantoliinastaan, ja laittoi korun pienokaisen kaulaan ja piilotti kapalon alle. Tyttö lakkasi itkemästä, ja katsoi äitiään kirkkaanvihreillä silmillään. Haltia huokaisi syvään. Sitten hän tarttui lapsiensa käsiin, sulki taas silmänsä ja alkoi jälleen hyräillä. Sävel oli ikivanha ja samalla aivan uusi. Se oli väliin hiljainen, väliin voimakas, mutta yhtä kaikki, se oli hyvin surumielinen.
Hänen lopetettuaan hyräilyn, kirkas valo välähti hänen ympärillään. Naine avasi sil-mänsä. Nyt hän oli yksin. Kauaa yksinäisyys ei kuitenkaan kestäisi, sen hän tiesi. Jokin oli tulossa, lähempänä kuin hetki sitten. Se jokin vaatisi haltialta jotain, mitä tällä ei enää ollut antaa.
Haltia nousi seisomaan ja vetäisi pitkän kapean miekan vyöltään. Hän kohotti sen kasvojensa tasalle niin että hän näki kiiltävän terän suoraan edessään. Pimeästä metsästä hänen edessään alkoi kajastaa punaista valoa. Puiden lehdet kahisivat tuulessa, ja eläimet piiloutuivat ko-loihinsa. Sitten haltia kohtasi pimeyden keskeltä Tengon julmat, voitonriemuiseen irvistykseen vääntyneet kasvot. Haltian kädet puristuivat entistä tiukemmin miekan kahvan ympärille, kun hän pyrähti juoksuun, suoraan kohti keisaria. Kuivat lehdet pyörteilivät ilmavirrassa, kun hän hyppäsi ilmaan, kohottaen miekkansa korkealle päänsä yläpuolelle. Tengon käsistä purkautui punainen, kirkas säde. Hetken kuluttua haltian hento ruumis mätkähti hengettömänä metsän sammalmatolle, ja miekka putosi hänen käsistään. Voitonriemuisesti hymyillen Tengo kumartui ruumiin ylle, etsien kuumeisesti jotakin. Kohta ilmoille kajahti korvia huumaava pettymyksen karjaisu. Tengo huusi maailmalle kuin susi kuulle. Hän ei ollut löytänyt mitään. Hän oli tullut liian myöhään.
Tengo veti kaapunsa alta peilin. Sen kahva oli valmistettu mustasta hopeasta, ja sen taakse oli upotettu kirkas kristalli. Kun hän katsoi sen jäiseen pintaan, hän ei nähnyt omaa kuvaansa, vaan omat unelmansa. Omat veriset unelmansa, joiden toteuttaminen oli vaatinut, ja vaatisi edelleen, niin monen hengen. Keisari rääkyi entistä kovemmin, kunnes peili särkyi tuhansiksi pirstaleiksi, ja levisi ympäri metsää.
Maa alkoi täristä ja vavahdella. Puut pudottivat lehtensä ja pienemmät kasvit tummui-vat ja kuolivat kokonaan. Tengo tunsi kuinka kaukana Aragean keskiosissa maa alkoi rakoilla. Ensin vähän, sitten yhä enemmän, kunnes lopulta hän tunsi koko Aragean repeytyvän kahtia. Maan poikki syntyi valtava railo, johon meren vesi alkoi saman tien tulvia suurella voimalla ja pauhulla. Maan lisäksi myös sen kansa repeytyi kahtia. Ihmiset, Tengon armeija, jäi läntiselle puolelle, mutta säteitä paenneet piileskelivät peloissaan Itäisellä puolella. Maa järisi edelleen, railon leventyessä hetki hetkeltä. Tengon huutoon sekoittui kivien kirskuntaa ja maan murenemisesta syntyviä ääniä. Kun railo oli monen kilometrin levyinen, Tengo lopetti. Hän oli saanut haluamansa; maan, jota ihmiset hallitsivat, maan jota yksin hän hallitsi. Siihen hän voisi olla tyytyväinen. Sota oli ohi, ja rauha viimein koittaisi. Toistaiseksi.No sana on ainakin hallussa ja jos tarinaa riittä 2000 sivua tai silleensä niin sitten niitä sankareita lisää ja juttua. alku ainakin viittaa että tarinaa riittää ja seikkailuja. Minä nimenomaan pidän pitkistä tarinoista.
- eyvyy
taikatimantti kirjoitti:
Niin, tässähän oli vasta aivan alku tarinasta. Kyllä siinä on sankarikin, mutta esittelen sen vasta tuonnenpana.
Jos kiinnostaa, niin tässä "hieman" lisää:
Kaunis mustahiuksinen haltianainen istui yksin keskellä metsää, tai, ei aivan yksin. Hänen polvellaan istui noin kaksivuotias poika, joka leikki kaikessa rauhassa kävyillä, ja haltian rintaa vasten makasi kantoliinassa tuskin viikonkaan ikäinen pieni tyttövauva. Haltia hyräili hiljaa vanhaa kehtolaulua.
Puiden tummasta lehvästöstä huolimatta haltia näki sodan koko kauheudessaan. Hänen tarvitsi vain sulkea silmänsä, ja hän näki revontulet, näki tuhon säteet, ja tunsi jokaisen kuolevan olennon tuskan sisällään, kuin se olisi hänen omansa. Hänen suljettujen silmiensä kulmista tipahteli kyyneleitä, kun hän näki yhä uusien ja uusien säteiden osuvan hänen rakkaimpiinsa. Sitten, säteiden keskelle ilmestyi muutakin. Keisari Tengo seisoi yhtäkkiä keskellä taistelukenttää. Keisarin tummanpunainen viitta sekoittui veriseen maahan, ja hänen mustat pitkät hiuksensa liehuivat tuules-sa. Keisarin silmissään paloi hullun kiihko, kun sotilaat hänen edessään kaatuivat kuolleina maahan tai räjähtivät kappaleiksi.
Äkkiä Tengo nosti päätään, ja haltiasta tuntui, kuin keisari olisi katsonut suoraan hänen suljettujen silmiensä taakse ja nähnyt suoraan hänen mieleensä. Mahdotonta! Keisarin yönmustat silmät porautuivat haltiaan. Haltia räväytti silmänsä auki ja haukkoi henkeään. Metsä hänen ym-pärillään oli vielä hiljainen.
Pieni tyttö hänen sylissään alkoi itkeä ja poika piilotti päänsä käsiinsä. Hekin tunsivat sen saman kalvavan pelon, joka oli varkain hiipinyt naisen mieleen. Jokin oli tulossa heitä kohden. Varovasti haltia nosti pojan pois polveltaan, ja otti kaulastaan riipuksen. Se oli pieni, kastepisaran kokoinen kirkas helmi, joka oli kiinnitetty hopeiseen ketjuun. Sitten hän laski tyttövauvan pois pel-lavaisesta kantoliinastaan, ja laittoi korun pienokaisen kaulaan ja piilotti kapalon alle. Tyttö lakkasi itkemästä, ja katsoi äitiään kirkkaanvihreillä silmillään. Haltia huokaisi syvään. Sitten hän tarttui lapsiensa käsiin, sulki taas silmänsä ja alkoi jälleen hyräillä. Sävel oli ikivanha ja samalla aivan uusi. Se oli väliin hiljainen, väliin voimakas, mutta yhtä kaikki, se oli hyvin surumielinen.
Hänen lopetettuaan hyräilyn, kirkas valo välähti hänen ympärillään. Naine avasi sil-mänsä. Nyt hän oli yksin. Kauaa yksinäisyys ei kuitenkaan kestäisi, sen hän tiesi. Jokin oli tulossa, lähempänä kuin hetki sitten. Se jokin vaatisi haltialta jotain, mitä tällä ei enää ollut antaa.
Haltia nousi seisomaan ja vetäisi pitkän kapean miekan vyöltään. Hän kohotti sen kasvojensa tasalle niin että hän näki kiiltävän terän suoraan edessään. Pimeästä metsästä hänen edessään alkoi kajastaa punaista valoa. Puiden lehdet kahisivat tuulessa, ja eläimet piiloutuivat ko-loihinsa. Sitten haltia kohtasi pimeyden keskeltä Tengon julmat, voitonriemuiseen irvistykseen vääntyneet kasvot. Haltian kädet puristuivat entistä tiukemmin miekan kahvan ympärille, kun hän pyrähti juoksuun, suoraan kohti keisaria. Kuivat lehdet pyörteilivät ilmavirrassa, kun hän hyppäsi ilmaan, kohottaen miekkansa korkealle päänsä yläpuolelle. Tengon käsistä purkautui punainen, kirkas säde. Hetken kuluttua haltian hento ruumis mätkähti hengettömänä metsän sammalmatolle, ja miekka putosi hänen käsistään. Voitonriemuisesti hymyillen Tengo kumartui ruumiin ylle, etsien kuumeisesti jotakin. Kohta ilmoille kajahti korvia huumaava pettymyksen karjaisu. Tengo huusi maailmalle kuin susi kuulle. Hän ei ollut löytänyt mitään. Hän oli tullut liian myöhään.
Tengo veti kaapunsa alta peilin. Sen kahva oli valmistettu mustasta hopeasta, ja sen taakse oli upotettu kirkas kristalli. Kun hän katsoi sen jäiseen pintaan, hän ei nähnyt omaa kuvaansa, vaan omat unelmansa. Omat veriset unelmansa, joiden toteuttaminen oli vaatinut, ja vaatisi edelleen, niin monen hengen. Keisari rääkyi entistä kovemmin, kunnes peili särkyi tuhansiksi pirstaleiksi, ja levisi ympäri metsää.
Maa alkoi täristä ja vavahdella. Puut pudottivat lehtensä ja pienemmät kasvit tummui-vat ja kuolivat kokonaan. Tengo tunsi kuinka kaukana Aragean keskiosissa maa alkoi rakoilla. Ensin vähän, sitten yhä enemmän, kunnes lopulta hän tunsi koko Aragean repeytyvän kahtia. Maan poikki syntyi valtava railo, johon meren vesi alkoi saman tien tulvia suurella voimalla ja pauhulla. Maan lisäksi myös sen kansa repeytyi kahtia. Ihmiset, Tengon armeija, jäi läntiselle puolelle, mutta säteitä paenneet piileskelivät peloissaan Itäisellä puolella. Maa järisi edelleen, railon leventyessä hetki hetkeltä. Tengon huutoon sekoittui kivien kirskuntaa ja maan murenemisesta syntyviä ääniä. Kun railo oli monen kilometrin levyinen, Tengo lopetti. Hän oli saanut haluamansa; maan, jota ihmiset hallitsivat, maan jota yksin hän hallitsi. Siihen hän voisi olla tyytyväinen. Sota oli ohi, ja rauha viimein koittaisi. Toistaiseksi.Iha kivaa tekstiä. Jos toi ois kirjana, niin ainakin seuraavaan lukuun jatkaisin. Tsemppiä :D
- helppoheikki1
taikatimantti kirjoitti:
Niin, tässähän oli vasta aivan alku tarinasta. Kyllä siinä on sankarikin, mutta esittelen sen vasta tuonnenpana.
Jos kiinnostaa, niin tässä "hieman" lisää:
Kaunis mustahiuksinen haltianainen istui yksin keskellä metsää, tai, ei aivan yksin. Hänen polvellaan istui noin kaksivuotias poika, joka leikki kaikessa rauhassa kävyillä, ja haltian rintaa vasten makasi kantoliinassa tuskin viikonkaan ikäinen pieni tyttövauva. Haltia hyräili hiljaa vanhaa kehtolaulua.
Puiden tummasta lehvästöstä huolimatta haltia näki sodan koko kauheudessaan. Hänen tarvitsi vain sulkea silmänsä, ja hän näki revontulet, näki tuhon säteet, ja tunsi jokaisen kuolevan olennon tuskan sisällään, kuin se olisi hänen omansa. Hänen suljettujen silmiensä kulmista tipahteli kyyneleitä, kun hän näki yhä uusien ja uusien säteiden osuvan hänen rakkaimpiinsa. Sitten, säteiden keskelle ilmestyi muutakin. Keisari Tengo seisoi yhtäkkiä keskellä taistelukenttää. Keisarin tummanpunainen viitta sekoittui veriseen maahan, ja hänen mustat pitkät hiuksensa liehuivat tuules-sa. Keisarin silmissään paloi hullun kiihko, kun sotilaat hänen edessään kaatuivat kuolleina maahan tai räjähtivät kappaleiksi.
Äkkiä Tengo nosti päätään, ja haltiasta tuntui, kuin keisari olisi katsonut suoraan hänen suljettujen silmiensä taakse ja nähnyt suoraan hänen mieleensä. Mahdotonta! Keisarin yönmustat silmät porautuivat haltiaan. Haltia räväytti silmänsä auki ja haukkoi henkeään. Metsä hänen ym-pärillään oli vielä hiljainen.
Pieni tyttö hänen sylissään alkoi itkeä ja poika piilotti päänsä käsiinsä. Hekin tunsivat sen saman kalvavan pelon, joka oli varkain hiipinyt naisen mieleen. Jokin oli tulossa heitä kohden. Varovasti haltia nosti pojan pois polveltaan, ja otti kaulastaan riipuksen. Se oli pieni, kastepisaran kokoinen kirkas helmi, joka oli kiinnitetty hopeiseen ketjuun. Sitten hän laski tyttövauvan pois pel-lavaisesta kantoliinastaan, ja laittoi korun pienokaisen kaulaan ja piilotti kapalon alle. Tyttö lakkasi itkemästä, ja katsoi äitiään kirkkaanvihreillä silmillään. Haltia huokaisi syvään. Sitten hän tarttui lapsiensa käsiin, sulki taas silmänsä ja alkoi jälleen hyräillä. Sävel oli ikivanha ja samalla aivan uusi. Se oli väliin hiljainen, väliin voimakas, mutta yhtä kaikki, se oli hyvin surumielinen.
Hänen lopetettuaan hyräilyn, kirkas valo välähti hänen ympärillään. Naine avasi sil-mänsä. Nyt hän oli yksin. Kauaa yksinäisyys ei kuitenkaan kestäisi, sen hän tiesi. Jokin oli tulossa, lähempänä kuin hetki sitten. Se jokin vaatisi haltialta jotain, mitä tällä ei enää ollut antaa.
Haltia nousi seisomaan ja vetäisi pitkän kapean miekan vyöltään. Hän kohotti sen kasvojensa tasalle niin että hän näki kiiltävän terän suoraan edessään. Pimeästä metsästä hänen edessään alkoi kajastaa punaista valoa. Puiden lehdet kahisivat tuulessa, ja eläimet piiloutuivat ko-loihinsa. Sitten haltia kohtasi pimeyden keskeltä Tengon julmat, voitonriemuiseen irvistykseen vääntyneet kasvot. Haltian kädet puristuivat entistä tiukemmin miekan kahvan ympärille, kun hän pyrähti juoksuun, suoraan kohti keisaria. Kuivat lehdet pyörteilivät ilmavirrassa, kun hän hyppäsi ilmaan, kohottaen miekkansa korkealle päänsä yläpuolelle. Tengon käsistä purkautui punainen, kirkas säde. Hetken kuluttua haltian hento ruumis mätkähti hengettömänä metsän sammalmatolle, ja miekka putosi hänen käsistään. Voitonriemuisesti hymyillen Tengo kumartui ruumiin ylle, etsien kuumeisesti jotakin. Kohta ilmoille kajahti korvia huumaava pettymyksen karjaisu. Tengo huusi maailmalle kuin susi kuulle. Hän ei ollut löytänyt mitään. Hän oli tullut liian myöhään.
Tengo veti kaapunsa alta peilin. Sen kahva oli valmistettu mustasta hopeasta, ja sen taakse oli upotettu kirkas kristalli. Kun hän katsoi sen jäiseen pintaan, hän ei nähnyt omaa kuvaansa, vaan omat unelmansa. Omat veriset unelmansa, joiden toteuttaminen oli vaatinut, ja vaatisi edelleen, niin monen hengen. Keisari rääkyi entistä kovemmin, kunnes peili särkyi tuhansiksi pirstaleiksi, ja levisi ympäri metsää.
Maa alkoi täristä ja vavahdella. Puut pudottivat lehtensä ja pienemmät kasvit tummui-vat ja kuolivat kokonaan. Tengo tunsi kuinka kaukana Aragean keskiosissa maa alkoi rakoilla. Ensin vähän, sitten yhä enemmän, kunnes lopulta hän tunsi koko Aragean repeytyvän kahtia. Maan poikki syntyi valtava railo, johon meren vesi alkoi saman tien tulvia suurella voimalla ja pauhulla. Maan lisäksi myös sen kansa repeytyi kahtia. Ihmiset, Tengon armeija, jäi läntiselle puolelle, mutta säteitä paenneet piileskelivät peloissaan Itäisellä puolella. Maa järisi edelleen, railon leventyessä hetki hetkeltä. Tengon huutoon sekoittui kivien kirskuntaa ja maan murenemisesta syntyviä ääniä. Kun railo oli monen kilometrin levyinen, Tengo lopetti. Hän oli saanut haluamansa; maan, jota ihmiset hallitsivat, maan jota yksin hän hallitsi. Siihen hän voisi olla tyytyväinen. Sota oli ohi, ja rauha viimein koittaisi. Toistaiseksi.Laita nyt vielä vähän jatkoa. Tekstiä on kyllä pitkät pätkät, mutta ei tosta tarinasta voi vielä mitään sanoo!
- taikatimantti
helppoheikki1 kirjoitti:
Laita nyt vielä vähän jatkoa. Tekstiä on kyllä pitkät pätkät, mutta ei tosta tarinasta voi vielä mitään sanoo!
tää on suoraa jatkoa:
Kai istui huoneessaan, ja katseli pyöreästä ikkunastaan hämärtyvään kesäiltaan. Hän oli juuri aikeissa käydä nukkumaan, kun ovelta kuului hiljainen kuiskaus: ”Kai, saanko tulla sisään?” Kai kääntyi ääntä kohti ja erotti hauraan paperioven takana opettajansa, mestari Jion ääriviivat.
Jio ‒ kuten melkein kaikki tässä vuorten ympäröimässä luostarissa ‒ oli munkki. Hän oli laiha kalju vanhus, jolla paljaan pään vastapainoksi oli pitkä pujoparta ja pitkät suorat viikset. Hän oli luostarin vanhin, ja suuressa arvossa pidetty. Kaille hän oli yhtä tärkeä kuin oma isä, ellei tärkeämpikin. Sillä isästään, kuin myöskään äidistään, Kai ei tiennyt mitään. Mestari oli kertonut hänelle, että noin viisitoista vuotta sitten Kai oli tuotu luostarin portille josta munkit olivat hänet löytäneet. Kukaan ei ollut nähnyt hänen vanhempiaan silloin, eikä koskaan sen jälkeenkään. Toisi-naan, valvoessaan yksin yöllä, Kai mietti kuinka erilaista hänen elämä olisikaan, jos hänellä olisi äiti ja isä. Mutta oli Kai tyytyväinen näinkin. Hän ei muistanut mitään ajoilta ennen luostaria, joten ei osannut mitään kaivatakaan. Sillä olihan hänellä jo nyt kaikki mitä toivoa saattoi, täällä luostarissa; ruokaa, juomaa, katto pään päällä ja monta viisasta miestä opettajana. Kaille oli pienestä asti opetettu taiteita, kuten runoutta, ja arvoja joita munkit pitivät tärkeinä. Erityisen ylpeä hän oli kuitenkin miekkailu- ja taistelutaidoistaan. Kenestäkään koko luostarin alueelta ei enää ollut hänelle vastusta. Paitsi mestari Jiosta. Kai ei käsittänyt, kuinka niin vanha mies saattoikin olla niin ketterä ja nopea.
”Kai, joko sinä nukut?” kuului Jion ääni oven takaa.
”En nuku”, Kai vastasi, nousten avaamaan riisipaperista liukuovea.
Mestari astui sisään huoneeseen ja laski mukanaan tuomansa lyhdyn varovaisesti latti-alle. Varjot nousivat hämärästä, ja tanssivat lyhdyn valossa huoneen paljailla seinillä ja katossa. Jion savunharmaat silmät tutkivat Kain päästä jalkoihin, niin kuin niin monesti ennenkin. Mestari arvioi Kain aina ulkoisen olemuksen perusteella. Useimmiten jo ulkoa näkee, jos sisällä ei ole kaikki kunnossa, muisti Kai Jion joskus sanoneen.
”No niin, oliko syntymäpäiväsi mieluinen?” mestari kysyi, istuutuen matolle.
Kai katsoi taas ulos ikkunasta. Pyöreät paperilyhdyt heiluivat hiljaa tuulessa. Niitä oli ripustettu pitkiin naruihin ympäri puutarhaa, merkiksi siitä, että talossa oli ollut merkkipäivä. Kain merkkipäivä. Hän oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, tullut viimein täysi-ikäiseksi.
”Oli kyllä” hän vastasi, ”parempi ei olisi voinutkaan olla.”
”Hyvä, hyvä”, Jio hymyili. Sitten hänen ilmeensä muuttui vakavammaksi. ”Olet siis nyt täysi-ikäinen. Ja minusta tuntuu siltä, että sinun on aika kuulla eräs totuus meidän maailmas-tamme.” Hän viittasi Kain istumaan viereensä.
”Mikä totuus, mestari?” Kai kysyi hämillään. Hän oli luullut tietävänsä Arageasta kaiken tietämisen arvoisen. Hänelle oli opetettu myös maantiedettä. Sitä oli opettanut yksi nuorim-mista munkeista, ja Kai muisti miten häntä oli naurattanut munkin surkeat yritykset vaikuttaa ar-vokkaalta ja tiukalta opettajalta. Toisinaan Kain nauru oli tarttunut myös hänen opettajaansa, ja he olivat yhdessä nauraneet, kunnes joku vanhemmista munkeista oli tullut huomauttamaan, ettei se kuulunut ensinkään opiskeluun.
”Sinähän tiedät, että Aragea on saari,” Jio sanoi. ”Ympärillä on vain merta, kaukana yhdestäkään mantereesta.” Kai nyökkäsi. Totta kai hän sen tiesi. Kukapa ei tiennyt?
Jion ääni madaltui kuiskaukseksi. ”Mutta se ei olekaan totuus. Aragea on yhteydessä mantereeseen. Tai ainakin itäinen Aragea on. Sillä se, joka idässä sinulle on rannikkona opetettu”, Jio kuiskasi, ”Ei olekaan rannikko. Se, mitä idässä luulit merenrannaksi, onkin vain suunnattoman halkeaman reuna. Kai, samoihin aikoihin kuin sinä tulit luostariin, oli Arageaa pitkään piinannut sota loppumaisillaan. Lopullisesti sota päättyi, kun keisari Tengo halkaisi maan kahtia.”
Kai haukkoi henkeään. Miten kukaan voisi halkaista maan kahteen osaan? Ja miksei kukaan tiennyt asiasta? Tapauksestahan oli vain viisitoista vuotta. Ei ihminen niin lyhyessä ajassa voi unohtaa niin suurta asiaa, vai voiko? Kai esitti kysymyksensä Jiolle, ja mestari hymyili ymmär-täväisesti.
”Tietenkään Tengo ei kirjaimellisesti repäissyt maata kahtia, mutta hän sen epäilemättä teki”, Jio naurahti.”Kukaan ei kuitenkaan tiedä, mistä hän sai siihen tarvittavat voimat. Liikkuu kyllä huhu, jonka mukaan Tengon olisi viimeisinä sodan päivinä ottanut valtaansa jokin toinen olento, mutta en aio kertoa sinulle siitä sen enempää, sillä tarkoitukseni on esittää sinulle tosiasioita, ei kuulopuheita.” Sitten Jio vilkuili ympärilleen, kuin varmistuakseen ettei kukaan kuunnellut, ja kuiskasi: ”Ja vähintään yhtä suuret voimat kuin maan halkaisemiseen, Tengo tarvitsi myös pyyh-kiäkseen tiedon ihmismielistä. Kukaan koko läntisessä Arageassa ei voinut estää muistinsa sumenemista.”
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kotkalainen Demari Riku Pirinen vangittu Saksassa lapsipornosta
https://www.kymensanomat.fi/paikalliset/8081054 Kotkalainen Demari Riku Pirinen vangittu Saksassa lapsipornon hallussapi1112892Olen tosi outo....
Päättelen palstajuttujen perusteella mitä mieltä minun kaipauksen kohde minusta on. Joskus kuvittelen tänne selkeitä tap302395Vanhalle ukon rähjälle
Satutit mua niin paljon kun erottiin. Oletko todella niin itsekäs että kuvittelet että huolisin sut kaiken tapahtuneen222344Maisa on SALAKUVATTU huumepoliisinsa kanssa!
https://www.seiska.fi/vain-seiskassa/ensimmainen-yhteiskuva-maisa-torpan-ja-poliisikullan-lahiorakkaus-roihuaa/15256631081976- 1141650
Hommaatko kinkkua jouluksi?
Itse tein pakastimeen n. 3Kg:n murekkeen sienillä ja juustokuorrutuksella. Voihan se olla, että jonkun pienen, valmiin k1701365Aatteleppa ite!
Jos ei oltaisikaan nyt NATOssa, olisimme puolueettomana sivustakatsojia ja elelisimme tyytyväisenä rauhassa maassamme.2881188- 801044
- 711034
Mikko Koivu yrittää pestä mustan valkoiseksi
Ilmeisesti huomannut, että Helenan tukijoukot kasvaa kasvamistaan. Riistakamera paljasti hiljattain kylmän totuuden Mi2471023