On ihan pakko udella armeijan käyneiltä, että onko teidän aikananne siellä palvellut yhtään romania? Käyvätkö he edes armeijaa vai luistavatko heti kättelyssä tekosyin?
Romanit
armeijassa
7452
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Porin Prikaatissa ollessani siellä oli yksi manne.
Tosin lähti parin kuukauden jälkeen pois.
Oiskos tää tällainen juttu, että tähän oikein toivotaan kielteistä tekstiä?
Toivotaan mitä toivotaan, mutta minun palvelusaikanani ei astellut vastaan yhtään romanivarusmiestä. Toisaalta harmi, olisi ihan mielenkiintoista tutustua syvemminkin... nähdä tarina siitä toisestakin näkökulmasta.
Minun aikanani oli yksi.Ei ollut kylläkään mikään "heimolainen" siviilissä.
Hoiti hommat asiallisesti.Kotiutui korpraalina.
Romaanien keskuudessakin on jonkin verran niitä jotka kyseenalaistaa oman heimonsa perinteisen suhtautumisen esim koulutukseen,työhön...
Tyyppi ratkaisee ei ihonväri.Onhan suomessa ainakin yksi poliisi joka on mustalainen.
Minun palvelusaikanani ainakin kaksi romaania, joista toinen palveli mallikelpoisesti ryhmässäni. Mies on nykyisin hyvin menestyvä hevosten kasvattaja.
Asuimme samalla suunnalla, enkä silloin omistanut autoa, sainkin monasti munkkikahvit tarjoamalla Mersu-kyydin kotiseudulleni juuri tältä samaiselta soturilta.
Toinen noista romaanimiehistä oli sen sijaan kimurantimpi tapaus, mutta kyllä hänkin asevelvollisuutensa tietääkseni suoritti.
Aina pitää provosoida, että saadaan keskustelua. Tuvassani oli yksi. Ei erottunut valtaväestöstä millään tapaa. Aksentti paistoi joskus pouhuessa läpi, mutta ei se haitannut. Oli todella mukava jantteri.
Joskus yhdeksänkymmentä luvulla juttelin junassa erään vanhan romanimiehen kanssa, jonka kasvoissa etenkin nenänseudulla ja ylähuulessa oli pahoja arpia.
Olin matkalla pikku poikani kanssa ja jutustelu sai alkunsa lähinnä siitä syystä, kun lapsi tuijotti miehen kasvoja intensiivisesti.
Iäkäs, hiukan hutikassa ollut romanimies huomasi pojan tuijotuksen ja alkoi kertoa, ettei häntä tarvi pelätä, ja että kasvojen rujous on iänikuinen sotamuisto.
Hän oli ollut mukana molemmissa sodissa ja haavoittunut kranaattikeskityksessä vaikeasti ylävartaloon ja kasvoihin.
Erityisen pahoillaan hän oli, kun kertoi, että kotiseudullaan hänestä levitettiin juttuja, että arvet ja ruhjeet hänen kasvoissaan olisivat seurausta romanien keskinäisistä tappeluista.
Lisäksi hän melkein kyynel silmissä kertoi, miten esimerkiksi kaupoissa häntä kummeksuttiin ja jopa pelättiin, sekä yleisesti nimiteltiin kaikenlaisilla pilkkanimillä.
Jossain matkan vaiheessa hän kaivoi myös esiin nuhraantuneen vanhan sotilaspassinsa, koska ilmeisesti epäili, että en usko hänen kertomustaan. Ja tottavie, tuo pinikokoinen rujo romanimies oli osallistunut useisiin taisteluihin niin talvi- kuin jatkosodankin aikana. Lisäksi hän oli haavoittunut lievästi jo kerran aikaisemmin, ennen tuota vaikeampaa haavoittumista.
Silloin elettiin joulukuun alkupuolta ja muutaman päivän päästä oli tulossa itsenäisyyspäivä. Niinpä nousin seisomaan, ojensin käteni miehelle ja kiitin kädestäpitäen häntä itsenäisestä Suomesta.