Olenko yksin ajatusteni kanssa?
Minulla on 13 v nuori tyttö, joka on jo muutaman vuoden oireillut psyykkisesti. Viimeisen puolen vuoden aikana oireilu on pahentunut - on tullut uutena asiana viiltely, pahat ahdistukset, sairaalakierre ja nyt viimeisimpänä huostaanotto.
Olen aina kokenut itse olevani hyvä äiti ja niin ovat myös lapseni sanoneet, mutta ilmeisesti se ei riitä jos mieli on sairas. Koulupinnaaminen ja jatkuvat - lähes viikottaiset sairaalajaksot ovat olleet viime aikoina arkipäivää'. Koska minäkään en ole superihminen, on ollut "pakko" luovuttaa ja sanoa etten jaksa enää. Niinpä on ollut pakko antaa lapseni huostraanotettavaksi. Lastensuojelun mielestä olen ollut hyvä äiti, mutta kukaan ei yksin tai edes kaksin, kolmin voi 24/7 vahtia omaa lastaan - eikä voikaan, varsinkin kun minulla on kaksi erityislasta joiden yksinhuoltaja olen ollut viimeiset 10 vuotta.
Kaikesta huolimatta tunnen itseni huonoksi äidiksi kun en itse pysty/jaksa huolehtia sairaasta lapsestani. Olenko minulla kohtalotovereita va olenko yksin?
Minulla on 13 v nuori tyttö, joka on jo muutaman vuoden oireillut psyykkisesti. Viimeisen puolen vuoden aikana oireilu on pahentunut - on tullut uutena asiana viiltely, pahat ahdistukset, sairaalakierre ja nyt viimeisimpänä huostaanotto.
Olen aina kokenut itse olevani hyvä äiti ja niin ovat myös lapseni sanoneet, mutta ilmeisesti se ei riitä jos mieli on sairas. Koulupinnaaminen ja jatkuvat - lähes viikottaiset sairaalajaksot ovat olleet viime aikoina arkipäivää'. Koska minäkään en ole superihminen, on ollut "pakko" luovuttaa ja sanoa etten jaksa enää. Niinpä on ollut pakko antaa lapseni huostraanotettavaksi. Lastensuojelun mielestä olen ollut hyvä äiti, mutta kukaan ei yksin tai edes kaksin, kolmin voi 24/7 vahtia omaa lastaan - eikä voikaan, varsinkin kun minulla on kaksi erityislasta joiden yksinhuoltaja olen ollut viimeiset 10 vuotta.
Kaikesta huolimatta tunnen itseni huonoksi äidiksi kun en itse pysty/jaksa huolehtia sairaasta lapsestani. Olenko minulla kohtalotovereita va olenko yksin?
Vastaukset 2
Vanhimmat
objektiivista näyttöä on olemassa lapsesi sairaudesta? Kuten esimerkiksi röntgenkuvia tai verikokeita.
et varmasti ole yksin. en itse ole kohtalotoverisi, mutta nuoruudessani mulla oli vakavaa masennusta ja muita mielenterveysongelmia, sairaalahoitoa suositeltiin, mutta pelkäsin laitokseen joutumista ja onnistuin valehtelemaan itseni terveemmäksi terapeuttien silmissä. tilanne on varmasti monella tapaa eri kuin sinun tyttäresi kohdalla, mutta sisarukseni on vaikeasti kehitysvammainen (jos tätä tarkoitat erityislapsella), ja isämme ei työnsä vuoksi ollut paljoa kotona. myös toisella siskollani on masennusta ja taipumusta mielenterveysongelmiin.
tyttäresi saattaa oireilla, jos kokee jääneensä vähälle huomiolle, näin ainakin oman siskoni kohdalla. omalta osaltani en tiedä, johtuvatko ongelmani siitä, että kehitysvammainen siskomme vei lähes kaiken äidin ajan ja huomion, varmasti on kuitenkin vaikuttanut asiaan. vanhempien huolet, murheet ja väsymys heijastuvat helposti lapsiin, jotka kukin oireilevat omalla tavallaan. tyttäresi tilanne voi nyt olla rankka, masennus ja viiltely voivat kantaa pitkälle, mutta on hyvä, että tyttäresi oireilee eikä patoa kaikkea sisälleen. hän on päässyt paikkaan, jossa saa hoitoa ja tukea, ja toisinaan olen miettinyt, että niin olisi ollut parempi omalla tai siskoni kohdalla nuoruudessamme. kumpikaan meistä ei kuitenkaan ajattele, että äitimme olisi ollut millään tapaa huono. hyvä äiti yrittää lapsensa takia, samalla myös näkee mikä lapselle on parasta.
voimia ja jaksamista sinulle ja tyttärellesi. asioilla on tapana järjestyä.