Henkinen yhteys

Te tunnutte olevan vaan vähän erilaisia perusluonteiltanne: sinä aktiivinen ja ulospäinsuuntautunut, hän ehkä enemmän itsekseen funtsaileva kuuntelijaluonne.
Hän saattaa myös olla sitä ihmistyyppiä, jonka pitää ensin kokea ja oivaltaa asioita jotenkin henk.koht. ennen kuin hän osaa keskustella niistä. Sinä taas kykenet jopa kuvittelemaan ja aavistelemaan miten asiat menee jne. vaikket itse olisi niitä kokenutkaan ja haluat jakaa ajatuksesi toiselle sellaisenaan.
Me ollaan erilaisia ja sehän tässä mielenkiintoista juuri onkin! : )

Anna kumppanillesi aikaa oppia tuntemaan sinut ja itsensä eli teidät yhdessä. Hän kyllä taatusti kuulee kaiken mistä puhut ja ymmärtää, että "ääneen funtsailu" on osa sinun luonnettasi. Ehkä hän on hiljaa siksikin, ettei ole aikaisemmin edes ajatellut asioita, joista sinä puhut. Hän tarvitsee ehkä aikaa sitten myös niiden esille tuomiesi uusien asioiden miettimiseen itsekseen ja joskus sitten yllättää sinut täräyttämällä ilmoille 'valmiita lauseita'. : )

Syyllistämällä hänet puhumattomuudesta saatat vain heikentää hänen orastavaa uskoaan omaan keskustelutaitoonsa. Yritä siis olla aina kärsivällinen ja kysellä häneltä varovasti ja pakottomasti mielipiteitä asioihin, jotka sinua itseäsi kiinnostavat.

Ei teillä ymmärtääkseni ole mitään syytä joutua toisiltanne kadoksiin kun kerran osaatte jutella noin ylipäätään.
Pidä vaan huolta siitä, että hiljennyt itse kuuntelemaan sitten kun miehesi aloittaa keskusteluja, ja annat hänen puhua rauhassa omaan tahtiinsa. Siten viestit hänelle, että hänen mielipiteensä todella kiinnostavat ja ovat tärkeitä sinulle.

Kuunteleminen kannustaa puhumaan toistekin! : )
Ja juuri puhuminen/keskusteleminen pitävät yllä henkistä vireyden tilaa ja yhteyttä sinne toisen ajatusmaailmaan.

Talla kirjoitti kyllä oikeaa asiaa,
silti haluan muistuttaa, että asialla
voi olla toisenkinlainen puoli. Puhun nyt
omasta kokemuksestani... löysin tuosta jutustasi
itseni ja mieheni nuorempana. Kasvu meni eri
suuntaan, ero tuli pitkän avioliiton jälkeen.
yksi suurimmista syistä oli juuri tuo erilaisuus;
minä olen pohdiskelija ja mielelläni keskustelen
asioista, hän on tekijätyyppi, eikä koskaan ole
halunnut "puhua" syvällisiä. Se ei tarkoita sitä, etteikö hänkin miettisi asioita, mutta emme koskaan sillä tavoin löytäneet toisiamme. Näinkin se voi olla.. Nyt tiedän, että jos vielä joskus jonkun kanssa olen parisuhteessa, tämä asia on aikalailla ratkaiseva siinä vaiheessa, kun sitä kumppania "valitsen". Hyvää Jatkoa !

Olen painiskellut samojen kysymysten äärellä...yhä vieläkin välillä vaikka olemme olleet mieheni kanssa jo 8 vuotta yhdessä, avioliitossa 2 vuotta.

Minulla ja miehelläni on hyvin samanlainen maailmankatsomus ja se tuntui jo tuolloin 8 vuotta sitten tärkeältä. Olemme kuitenkin luonteeltamme hyvin erilaisia ja se häiritsee välillä. Minä haluan puhua ja kaikista asioista, hän voi olla puhumatta ja ei osaa keskustella kovin syvällisellä tasolla. Kuitenkin sisimmässäni tunnen hänet ja tiedän hänen mielipiteensä eri asioihin. Välillä vaan niin ärsyttää se hiljaisuus ja yksioikoisuus... (argh!)varsinkin silloin kun omat ajatukset juoksevat kilpaa päässä ja tuntuu, että puhe ei pysy sisälläni...

Ennen nykyistä miestäni minulla oli rakkaussuhde "sielunkumppanuus"... tuota ihanaa sanaa en voi välttämättä yhdistää nykyiseen suhteeseeni :( Toisaalta aiemmin olin hyvin hyvin rakastunut ja tunsin suurta henkistä yhteyttä silloiseen kumppaniini... jälkikäteen ajateltuna en ollut kuitenkaan onnellinen tai tasapainossa. Liiallinen henkinen yhteys ei sekään ole hyväksi... vai?

Totta kait kaipaan sitä sielunkumppanuutta ajoittain, erityisesti silloin kun olemme jälleen "riidelleet" mm. puhumattomuudesta, mutta tosiseikka on se, että pitää osata nähdä myös sanojen taakse... luulen että omalla tavallamme olemme mekin sielunkumppaneita... mm. halumme auttaa vähäosaisia yhdistää meitä ja luulempa, että olemme tässäkin asiassa melkoinen parivaljakko.. oli sitä sielunkumppanuutta tai ei :)

Kaikista eroistamme huolimatta, en ottaisi takaisin edellistä "sielunveljeyttä", liian syvää ja jopa ahdistavaakin rakkautta... vaikka se tuleekin seuraamaan minua koko elämäni ajan. Pitkän ja vaikean tien olen kulkenut, pettynyt ja itkenyt... tänään olen onnellinen, että olen löytänyt miehen, jonka kanssa voin myös olla hiljaa ja pitää kädestä.

Eli: eikö henkistä yhteyttä voi olla niin kovin erilaista? tärkeää on yhteisten arvojen olemassa olo ja hyvä olo, ei välttämättä sielunyhteys!?! kuinka paljon sitä on valmis tekemään loppujen lopuksi töitä niiden hyvien yhteisten tekijöiden/piirteiden vahvistamiseksi? mistä löytää sellainen ihminen jonka kanssa kaikki klikkaa täydellisesti? :)

Toivon sinulle / teille kaikkea hyvää...nämä ovat todella vaikeita ja monisäikeisiä juttuja nämä rakkausasiat :)

Totuus on se että me olemme erilaisia. Täydellisesti samalla tavalla ajattelevaa on aika mahdotonta löytää. Mutta tarvitseeko??

Itselläni oli/on tämä sama juttu miesystäväni kanssa. Olemme niinkuin sanoit ihan eri "planeetalta". Tajusin, että toisen erilaisen ajattelun voi hyväksyä aikaa myöden ja kaikesta ei tarvitse ajatella samalla tavalla. Erilaisuus on rikkaus ja riittää että jotkut arvot ja asiat yhdistävät. Jonkun toisen ystävän kanssa voi sitten taas keskustella niistä asioista, joista ei saa vastakaikua mieheltään. Pelkästään yhdestä ihmisestä ei löydy sitä kaikkea mitä haluaa. On harhaa kuvitella, että joku vastaa täysin ajatusmaailmaltaan omaamme tai turhaa edes vaatia sitä.

Miehessäsi on paljon hyviä puolia, näe ne! Älä vaadi häneltä täydellisyyttä. Rakkaus on hieno asia. Onnea teille :)