Kattoremontin yhteydessä panin merkille, kuinka koivun siemen oli eksynyt savupiipussa tiilien väliin. Se oli kasvattanut siihen taimen.
Näen lenkilläni, kuinka vihatut pujot ovat ryhmittyneet puhelinpylväiden juureen. Siitä koneelliset leikkurit eivät niitä tavoita. Nokkoset kätkeytyvät ovelasti viinimarjapensaisiin. Ne haluavat olla olemassa. Heinän korsi puskee itsensä läpi asvaltista.
Olisiko tämä sittenkin paras ajateltavissa oleva maapallo, kuten filosofi Leibniz väitti? Ainakin se suosii elämää ja taistelua olemassa-olosta. Kaikki siitä taistelevat.
Näen lenkilläni, kuinka vihatut pujot ovat ryhmittyneet puhelinpylväiden juureen. Siitä koneelliset leikkurit eivät niitä tavoita. Nokkoset kätkeytyvät ovelasti viinimarjapensaisiin. Ne haluavat olla olemassa. Heinän korsi puskee itsensä läpi asvaltista.
Olisiko tämä sittenkin paras ajateltavissa oleva maapallo, kuten filosofi Leibniz väitti? Ainakin se suosii elämää ja taistelua olemassa-olosta. Kaikki siitä taistelevat.
Vastaukset 11
Vanhimmat
raukkamaisia toisiaan kohtaan taistellessaan
ei ehkä olemassaolostaan
vaan saadakseen vain kaiken toisilta, vallan ja rahat ja elämisen mahdollisuudet.
Mikään ei riitä niille pedoille, jos saa miljoonia, niin kahmii lisää miljardeja.
Ihmispeto kaikessa räväkkyydesään on pedoista pahin.
Vietän paljon aikaa saaristossa, ulkoluodoillakin käydään usein. Ihailen saariston sitkeitä kasveja, varsinkin bonsain näköisiä männynkäkkyröitä, jotka sinnittelevät vuosikymmeniä ja -satojakin kallionkoloissa. Jos on vähänkin multaa rakosessa, siitä saa kalasoppaan mausteeksi ruoholaukkaa. Rantakivikot kukkivat keltaisenaan pietaryrttiä, punaisenaan rantakukkaa, valkoisenaan sauniota. Kurtturuusu täyttää hiekkarantoja esim. Hangossa riesaksi asti.Otin selvää matalasta, maanmyötäisestä valkein pienin kukin kukkivasta saariston kauniista kasvista, ja löysin nimeksi nyylähaarikko, Sagina nodosa. Matala maksaruoho kukkii ihan paljaalla kalliolla keltaisina lauttoina. Jussarön kaivoksen entisen rautakaivoksen tummasta rautapitoisesta kivikosta löytää jopa kihokin.
Aamulenkillä juuri katsoin, miten kävelytien asfaltin halkeamiin oli kasvanut saunakukkaa. Pieniä koivun alkuja tunki raoista myös, sade oli koivun siemeniä koonnut kasoiksi. Ohdake levitti hahtuviaan ja mikä lisääntymisriemu onkaan voikukalla. Kyllä me ihmiset jäämme kirkkasti hopealle tässä levittäytymistaistelussa ja karujen olosuhteiden kasvajina - maapallon onneksi varmaan.
ei voi olla huomaamatta kaiken tarkoituksenmukaisuutta, sitä elämää synnyttävää ylenpalttista runsautta:D, josta jo Spinoza aiemmin kirjoitti. Tosin Spinozan ajatus, oli ehkä kerettiläinen myöhäisempien filosofien ajatuksiin. Varhain on minunkin käsitykseni ollut, ettei planeettamme kaltaista voi löytyä muualta, ainakaan meille, niin on kaikki "kohdallaan" ! Hieno on esimerkkisi heinänkorresta siemenenineen.
Samoin näen päivittäin mökkipuutarhassani kasvien sijoittumisen uuteen paikkaan, jonkin lajin kuihtuessa, niin jalostetuissa lajeissa, kuin esim. pujon yrityksen kamofloitua huomaamattomasti samankaltaisen kultapiiskun sekaan:D Iloa se työn ohella tuottaa, tajuta pieneltä osaltaan kokonaisuuden ihmeellistä suuruutta.
Muistuu taas mieleen K.V. Laurikaisen teos: Luonto puhuu Luojastaan.
Tuo "korsien kamppailu" on tuttua vaikkapa asvalttien halkeamissa. Tunsin vuosia sitten Suomen ensimmäisen punavangin. Tämä vanhanakin eloisa ja sanavalmis mies tunsi ja tiesi asioita paljon ja oli myös hyvä kertoja.
Sinun ikäisenä hän oli kiivennyt kesämökkinsä katolle. Kuinkas kävikään? Äijä putosi katolta mutta loukkasi itsensä vain lääkärissä käynnin verran. "teidän ei pitäisi ikäisenänne enää kiivetä katolle", moitti lääkäri. Eipä tietenkään vastasi vanhus mutta te sanotte tuon liian myöhään.
Minäkin sanon myöhään,sanon kuitenkin.
http://www.youtube.com/watch?v=rQYE8Q8N8N0&feature=related
vetoava tuon laulun sanat ovatkaan. Koskettaa hyvin syvältä....
Aikoinaan tein lapsille hiekkalaatikon pihallemme, keskelle nurmikenttää. Raivasin tarkkaan kaiken kasvillisuuden, nyhdin juolavehnät tarkoin pois, kaivoin syvän kuopan. Kuopan pohjalle laitoin jätesäkkejä, ettei juolavehnät pääse kasvamaan. Sitten hiekkaa päälle puolen metrin kerros.
Oli lapsen hyvä leikkiä. Tuli seuraava kesä ja vihreitä korsia alkoi puskea hiekkalaatikkoon sinne sun tänne. En voinut kuin ihastella elämänhalun valtavaa voimaa. Siinä pienoiselleni sain kertoa olevaisen elämämme (Eilinen Hesari s. C2) ydinihmeestä.
Että sitä pitää olla niin pedantti, niin pedantti.
On ruvennut käsi täräjämään. Otsikko pitää siis olla Valoa päin.
Taistelu aurinvalosta näkyy ankarana vaikkapa metsissä. Sademetsistä omalle havumetsävyöhykkeellemme, sama juttu. Isot puut rohmuavat latvustoillaan, oksillaan valon aluskasvillisuudelta.
Sen osana on varjossa kituminen ja kuivuminen.
Yli-tiheiden taimikkojen raivaaminen oli mieleistä puuhaa. Siinä tuloksen näki heti. Huonompi juttu se, että eläinten lymypaikat muuttuvat tässä suojattomiksi puupelloiksi.
Onnekseni metsän hoito hakkuut ovat takana päin.
Mutta eilen näin kivilaatan päällä tallautuneen madon, muurahainen raahasi raatoa ja laatan päällä se onnistui hyvin kunnes tultiin hiekalle, siellä painava mato olikin ylivoimaista raahata, hiekka liukui jaloissa ja apuvoimia olisi tarvittu.
En tänäpäivänäkään vielä tiedä selvisikö muurahainen urakasta.
Kun siihen aikaan en saanut nettiyhteyttä sinne syrjäseudulle, sanoinkin metsänhoito innolle - (terve vaan, työni tehkööt muut. Dannyn sanoituksesta)