Sain viikko sitten tietää olevani raskaana. Aluksi olin tietysti iloinen, mutta nyt mieltä on alkanut vaivata kaikenlaiset ajatukset. Olen kaveripiirissäni eka, joka saa lapsen (jos kaikki siis menee hyvin). Miten muut ottavat uutisen vastaan? Onko minusta tähän ylipäänsä? Mitään kummempaa vauvakuumetta mulla ei ole ikinä ollut, kunhan päätettiin miehen kanssa että vauva saa tulla, jos on tullakseen. Pientä ahdistusta kuitenkin on. Pelottaa, että raskausaika menee liian nopeasti. Ehdinkö sopeutua? Entä jos haluan perua koko homman viime metreillä, jolloin se ei luonnollisestikaan onnistu? Selviänkö unettomista öistä? Entä loppuraskaudesta, kun jännitys kasvaa? Mulla taipumuksena, että uni katoaa kokonaan, jos tulen tarpeeksi väsyneeksi. Kerran valvoin viikon, kun en vaan saanut unta. Siinä tilassa en kai ole kovin turvallinen äiti?
Onko muilla ollut alkuaikoina tällaisia mietteitä? Missä vaiheessa olette saaneet "varmuuden", että minä pystyn siihen? Missä vaiheessa raskaudesta alkaa oikeasti nauttia ja todella odottaa, että vauva jo syntyisi?
Onko muilla ollut alkuaikoina tällaisia mietteitä? Missä vaiheessa olette saaneet "varmuuden", että minä pystyn siihen? Missä vaiheessa raskaudesta alkaa oikeasti nauttia ja todella odottaa, että vauva jo syntyisi?
Vastaukset 4
Vanhimmat
kai. itellä ainaki oli alussa samoja fiiliksiä.
Minä olin myös kaveripiirissäni ensimmäinen, joka tuli raskaaksi. Alussa oli ihan samoja tunteita kuin sinulla, mutta kyllä se siitä. Kielteistä palautetta ei meille ainakaan tullut, vaikka olimme silloin nuoria 20v. Sitä tietenkin pelkäsimme. Ei kukaan ole äiti syntyessään eli etköhän sinäkin siihen kasva. Voi olla, että alat jopa odotella, että milloin vauva jo syntyy. Raskausaika on aika pitkä, joten kyllä siinä ajassa ehtii sopeutua. Meidän "vauva" on kohta 1v 3kk, enkä voi vieläkään sanoa olevani varma, että pystyn tähän. Tarkoitan, että en ole mikään superäiti ja kommelluksia on sattunut, mutta niistähän sitä oppii. Suunnitelmissa olisi toinen vauva eli täytyisiköhän minun pyörtää heti sanani ja sanoa, että kyllä........... Minusta ehkä sittenkin on tähän. Tämmöistä vuoristorataa minun ajatukseni ovat omasta äitiydestäni.
(Ja muuten, näin vuosi jälkeenpäin kaverini ovat myös alkaneet saada lapsia.)
En tainnut ihan vastata kaikkiin kysymyksiisi, mutta toivottavasti tämäkin auttaa jotenkin... =)
Halusin kertoa sinulle oman tarinani, jotta tietäisit ettet ole ainoa, joka on epävarma omista tunteistaan.
Toivon sinulle kaikkea hyvää, mitä sitten päätätkin tehdä!
Mullakaan ei ole koskaan ollut varsinaista vauvakuumetta. Mietin ennen "lapsiprojektiin" ryhtymistä tarkkaan asiaan. Vatvoin ja vatvoin ja vetkuttelin hommaan ryhtymistä. Joka kuukausi jännityksellä odotin alkaako menkat vai ei. Petyin, mutta toisaalta koin jonkinlaista helpotusta. Ajattelen yleensäkin asioita kovin perinpohjaisesti ja olen realisti. Olen myös ihminen, joka ei osaa päättää. Olisiko näin hyvä vai olisko sittenkin... Ehkä jopa olen pessimisti. Pelkään aina pahinta. En uskalla iloita mistään kauheasti etukäteen.
Nyt raskaana ollessani suurimmaksi osaksi odotan innolla lasta syntyväksi, olen myös huolissani onko lapsella kaikki ok jne. Mutta hetkittäin (harvoin, ehkä pari krt) pysähdyn yhtäkkiä miettimään asioita ja iskee pieni paniikki. Kääk mitä, jos en pärjääkään lapsen kanssa. Mitä jos kadunkin asiaa jne. Elämä muuttuu niin paljon. Itse olen jo yli 30 v, joten tähän lapsettomaan elämään on jo pitkään tottunut... Onhan tämä hyppy jokseenkin tuntemattomaan. Meillä kummallakaan ei ole juuri kokemusta edes lapsista. En ole kuin pari krt ollut lapsenvahtina. Vain pari krt pitänyt ihan pikkuista sylissä. Osaanko? Jaksanko? Nämä ajatukset säikäyttää.
Mutta koitan lohduttautua sillä, että monella muullakin on varmaan ollut näitä pelonsekaisia tunteita. Ja on varmaan sitten kun lapsi syntyy. Mutta kyllä se siitä sitten varmaan. Miksi en pärjäisi siinä missä muutkin? Ja olen kuitenkin varmempi asiasta kuin koskaan ennen.
Alkuun menee vähän muutenkin ihmetellessä asiaa, kun ei edes heti oikein tajua raskautta todeksi. Ei vaikka on kaikenmaailman oireita. Ja on nähnyt pikkuisensa ultrassa. Kun vatsa kasvaa, alkaa pikkuhiljaa tajuta.
Välillä on siis sekavat fiilikset. Mutta enimmäkseen onnellista odotusta.
Emme ole ainoita näine ajatuksineen ja epävarmuuksineen. Vaikka joskus tuntuu, että kaikki on niin varmoja ja kaikilla on ollut kova vauvakuume. Vaikka ei olisikaan, se ei tarkoita etteikö silti olisi valmis ja hyvä äiti. Uskoisin, että en ole kovin huonokaan.
Että eipä kai se ihme ole, jos nuorella tulevalla äidillä on epäilyksiä (oletan, että olet nuori). Kun tälläisellä jo 30 toiselle puolellekin ehtineellä on vielä!
Omilla ystävilläni on jo lapsia ja se kyllä auttaa asiaa.
Ei kaikkien tarvitse olla superäitejä ja äiti-tyyppiä. Silti voi pärjätä hyvin. Toivon mukaan mekin!