Lisään tuohon vielä "siedätyshoidonkin".
En tiedä mikä tähän auttaa parhaiten ja nopeimmin. Tällä hetkellä tilanne on kestämätön niin minulle, kuin ennenkaikkea miehellenikin.
Minulla on ongelma; jos mieheni lähtee ulos yksin illalla, eikä huoli minua mukaan, saan hirveän ahdistuskohtauksen, joka on minulle yksinkertaisesti liian rankka ja kestämätön. Haluan päästä eroon siitä. Haluaisin olla, kuin "kaikki muutkin" tyttöystävät, joille ei ole mikään ongelma, että mies lähtee ryyppäämään kavereittensa kanssa tai tapaamaan kaveriaan ilman naistaan. Tiedän, että se on kuitenkin aika yleistä ja normaalia monessa perheessä.
Käyn tällä hetkellä psykoanalyyttisellä psykoterapeutilla kaksi kertaa viikossa (nyt tosin on ollut kuusi viikkoa kesälomalla). Mieheni on tähän asti jaksanut tukea ja uskoa, että paranen tästä terapian avulla, eikä ole aiheuttanut minulle pahoja romahdustilanteita (uskomaton mies!). Olen mielestäni päässytkin hieman eteenpäin, mutta tietenkään en ole vielä muutaman kuukauden terapian jälkeen kovinkaan pitkällä (ja alussahan oireet yleensä jopa pahenevat, joten olen ollut tyytyväinen, että edistystä on ylipäätään tapahtunut).
Nyt kuitenkin, meillä oli aika paha riita ja sen jälkeen hän on kertonut, miten kuristavalta ja ahdistavalta se hänestä tuntuu, kun ei iltaisin voi lähteä minne huvittaa ilman, että olen mukana. Päivisin olemme kyllä paljon erossa (tyttäreni on kaksi päivää viikossa, jolloin olen lähinnä hänen kanssaan ja olen töissä kahtena päivänä koko päivän), eikä se ole kummallekaan ongelma. Jostain syystä ahdistun nimenomaan siitä, että illalla kaikki ei olekaan hyvin ja "koko perhe taas päivän jälkeen kasassa". Voin melkein sanoa kellonajankin: klo 18 jälkeen meno ahdistaa vähän, klo 20 jälkeen jo aika paljon ja klo 22 jälkeen olen suunniltani, itken ja saan pahan ahdistuskohtauksen.
Jatkan seur. viestissä
En tiedä mikä tähän auttaa parhaiten ja nopeimmin. Tällä hetkellä tilanne on kestämätön niin minulle, kuin ennenkaikkea miehellenikin.
Minulla on ongelma; jos mieheni lähtee ulos yksin illalla, eikä huoli minua mukaan, saan hirveän ahdistuskohtauksen, joka on minulle yksinkertaisesti liian rankka ja kestämätön. Haluan päästä eroon siitä. Haluaisin olla, kuin "kaikki muutkin" tyttöystävät, joille ei ole mikään ongelma, että mies lähtee ryyppäämään kavereittensa kanssa tai tapaamaan kaveriaan ilman naistaan. Tiedän, että se on kuitenkin aika yleistä ja normaalia monessa perheessä.
Käyn tällä hetkellä psykoanalyyttisellä psykoterapeutilla kaksi kertaa viikossa (nyt tosin on ollut kuusi viikkoa kesälomalla). Mieheni on tähän asti jaksanut tukea ja uskoa, että paranen tästä terapian avulla, eikä ole aiheuttanut minulle pahoja romahdustilanteita (uskomaton mies!). Olen mielestäni päässytkin hieman eteenpäin, mutta tietenkään en ole vielä muutaman kuukauden terapian jälkeen kovinkaan pitkällä (ja alussahan oireet yleensä jopa pahenevat, joten olen ollut tyytyväinen, että edistystä on ylipäätään tapahtunut).
Nyt kuitenkin, meillä oli aika paha riita ja sen jälkeen hän on kertonut, miten kuristavalta ja ahdistavalta se hänestä tuntuu, kun ei iltaisin voi lähteä minne huvittaa ilman, että olen mukana. Päivisin olemme kyllä paljon erossa (tyttäreni on kaksi päivää viikossa, jolloin olen lähinnä hänen kanssaan ja olen töissä kahtena päivänä koko päivän), eikä se ole kummallekaan ongelma. Jostain syystä ahdistun nimenomaan siitä, että illalla kaikki ei olekaan hyvin ja "koko perhe taas päivän jälkeen kasassa". Voin melkein sanoa kellonajankin: klo 18 jälkeen meno ahdistaa vähän, klo 20 jälkeen jo aika paljon ja klo 22 jälkeen olen suunniltani, itken ja saan pahan ahdistuskohtauksen.
Jatkan seur. viestissä
Vastaukset 3
Vanhimmat
Meillä ei sinänsä ole ystäviä, joiden kanssa emme molemmat olisi ystäviä (eli sellaista kahdenkeskistä kaverin kanssa kahden -hetkeä ei kumpikaan yleensä tarvitse, kun se lähin ystävä on kuitenkin se puoliso). Siitä huolimatta hän on nyt puhunut, että "Tästä lähtien, jos minä haluan mennä jonnekin, niin minä myös menen, riippumatta siitä miltä se sinusta tuntuu". Ymmärrän häntä kyllä, tottakai. En haluaisi olla mikään "pallo jalassa", mutta en_vain_yksinkertaisesti_kestä_sitä_oloa, jonka se aiheuttaa! En osaa kuvailla, mutta mikään asia maailmassa ei aiheuta niin pahaa oloa, kuin se joka minulle "iltahylkäyksestä" tulee.
Hän on puhunut siedätyshoidosta, mutta eikö se pitäisi toteuttaa ammattilaisten ohjeiden ja neuvojen mukaan, eikä omin päin ja kotikonstein, kun tilanne on kuitenkin aika paha, eikä mistään pienestä "olisi kivempi olla mukana" ole kyse. Toisaalta, mikä minä olen hänen menemisiään rajoittamaan? Ja silti - en_vain_pysty siihen.
Ennen olin toiveikas, sillä tunsin, että olen päässyt eteenpäin, vaikka terapia on vasta aloitettu ja vaikka olen (pakko myöntää) käsitellyt paljon muita, sillä hetkellä tapahtuneita, asioita, enkä niin aktiivisesti tätä ongelmaa, kuin olisi pitänyt. Minulla oli kuitenkin luottamus siihen, että hän tukee ja auttaa ja minulla oli sellainen olo, että oikeasti tästä paranen ja pääsen eroon.
No, hän ei kuitenkaan näe mitään tapahtuneen ja nyt mieheni kärsivällisyys on loppu ja nyt mennään hänen ehdoillaan. Hän uskoo, että siedätyshoito toimii (minä en usko pätkääkään, sillä tiedän oireideni siten vain pahenevan). Olen kuitenkin luvannut ruveta syömään mielialalääkkeitä ja tarvittaessa vaihtamaan terapeuttia kognitiiviseen psykoterapeuttiin. Siedätyshoitokin alkaa nyt, halusin minä sitä tai en. Ei minulla oikeasti ole mitään oikeutta aiheuttaa miehelleni ahdistusta tai rajoittaa hänen elämäänsä! Jos hänen haluaa mennä, niin hän menee, vaikka sitten kuolisin siihen oloon! En vain tiedä miten voin ikinä parantua tästä, sillä tiedän että tuo terapia ja mielenrauhan saavutus olisi ollut se oikea tie. Tämä ei ole. Siltikään en voi ajatella itsekkäästi, että hän jaksaisi sitä, kun hitaasti toivun ja ehkä jo kuukauden kuluttua minulle on ihan jees, että hän menee illalla katsomaan leffaa kaverinsa kanssa. Nyt hädin tuskin kestän sen, että hän menee kaverinsa kanssa klo 20 salille (en kestä sitäkään, jos sattuu oikein huono päivä olemaan). Yritän nyt silti (tottakai) keksiä niinä siedätyshoitohetkinä jotakin, jonka avulla en sekoa täysin. Se vain ei ole ennenkään kovin hyvin onnistunut.
Tilanne on toivoton. Auttakaa! Haluaisin päästä näistä oireista oikeaa reittiä eroon NYT (mikä ei ole mahdollista vaan veisi aikaa) ennenkuin päädyn tällä siedätyshoidolla mielenterveyden hätäpäivystykseen. Kertokaa edes, jos tiedätte jonkun joka olisi tällaisella väkisin toteutetulla siedätyshoidolla kuitenkin parantunut tai edes, että onko tuo terapeutin vaihtaminen kognitiiviseen (siitäkin huolimatta, että siinä kestää taas aikaa, ennenkuin uuden terapeutin kanssa pääsee "sisään") nopeampi keino, kuin tuo analyyttinen, jossa nyt käyn. En oikeasti tiedä mitä tehdä. Joka hetki, kun ajattelen asiaa, niin vain itken ja tuntuu, ettei ole mitään keinoa. Mies ei jaksa enää odottaa. Ja minä en näin ehkä parane koskaan. Nyt vain itken koko ajan.
... näin maallikkona. Koska silloin voitte käsitellä keskinäisiä välejänne.
Analyyttinen tehoaa kyllä yleensä, mutta hitaasti, muutama kuukausi ei kesää tee. Hylkäysreaktion käsittely vie aikaa. Minulla oli kamalia paikkoja terapian aikana, mutta meni ohi terapian aikan.
Etkö voisi keksiä itsellesi jotain menoa silloin kuin miehesi menee. Mene vaikka elokuviin?
Käykö hän usein ulkona?Onko teillä riittävästi yhteistä aikaa?
Kuten itsekin sanoit, tunteesi ovat aivan normaaleja. Suotta käyt missään terapiassa. Itse jättäisin tuollaisen äijän, joka hilluu kavereiden kanssa. Todennäköisesti on vielä uskotellut sinulle, että sinussa on jotain vikaa. Terapeutit ovat ihme rahastajia, kun eivät voi tuotakaan asiaa sinulle kertoa.