kanssakäymisen pelkoja, onko kellään??
kertokaa omia tarinoitamme.
Mun tarina on se että jouduin useasti henkisesti kiusatuksi koulussa, mm pilkattiin usein ja syrjittiin.
Sitten omassa urheiluseurassa myös mua syrjittiin törkeästi.
Onneksi työssäni en oo kokenu kiusaamista mut se onkin aika yksinäistä eikä siinä olla koko aikaa ihmisten kanssa parissa.
Mulla on ennakkoluuloja ja pelkotiloja ihmisiä kohtaan.
Mä oon erakko enimmäkseen, hiljainen/vähäpuheinen mies enimmäkseen.
Ujo ja arka, pelokas.
On ollut ahdistusta, pakko-oireita(järjettömät mutta hauskat sanat), keskivaikeaa masennusta, psykoosia ja eristäytyneisyys on kaikkein pahin oireyhtymäni sanoisin.
Kun olet yksin ja haluat olla yksin niin sulle ei voi käydä yleensä mitenkään huonosti.
Mulla on myös traumaatisoitunut persoona henkisestä kiusaamisesta johtuen, mikä on aiheuttanut paljon eri pelkotiloja ja jännitystä.
Mulle on tullut myös raivokohtauksia mutta ihmistä en menisi lyömään(oon lyönyt paljon seinään).
Mutta yli vuoteen ei oo tarvinnut suuttua pahemmin koska oon saanut siihen lääkityksen mikä rauhoittaa tilanteen.
Mun isän ei tarvinut sanoa mulle montakaan loukkaavaa sanaa, ei hän mitään pahaa tarkoittanut mutta vihapäissään haukkui mua niin mä suutuin siitä silmittömästi.
Hermot mäni niinku sitä ruukataan niin sanoa.
Mä olen ehkä siinä mielessä poikkeuksellinen ihminen, että mä en pysty sietämään yhtään pienintäkään vittuilua vaan heti luulen että hän on oikeasti pilkkaamassa mua,vaikka ei mitään pahaa tarkoittaisikaan.
Isäni on hyvä ihminen mutta joskus vain suuttunut mulle, niinkuin ihmiset ruukkaavat välillä suuttua toisilleen.
Mun mielestä jos esimerkiksi youtubessa joku tyyppi haukkuu toista idiootiksi tai luuseriksi niin hän on selvä tapaus, nimittäin hän on henkinen kiusaaja.
EI kahta sanaa, mun mielipide.
Enkä aio koskaan muuttaa kantaani.
kertokaa omia tarinoitamme.
Mun tarina on se että jouduin useasti henkisesti kiusatuksi koulussa, mm pilkattiin usein ja syrjittiin.
Sitten omassa urheiluseurassa myös mua syrjittiin törkeästi.
Onneksi työssäni en oo kokenu kiusaamista mut se onkin aika yksinäistä eikä siinä olla koko aikaa ihmisten kanssa parissa.
Mulla on ennakkoluuloja ja pelkotiloja ihmisiä kohtaan.
Mä oon erakko enimmäkseen, hiljainen/vähäpuheinen mies enimmäkseen.
Ujo ja arka, pelokas.
On ollut ahdistusta, pakko-oireita(järjettömät mutta hauskat sanat), keskivaikeaa masennusta, psykoosia ja eristäytyneisyys on kaikkein pahin oireyhtymäni sanoisin.
Kun olet yksin ja haluat olla yksin niin sulle ei voi käydä yleensä mitenkään huonosti.
Mulla on myös traumaatisoitunut persoona henkisestä kiusaamisesta johtuen, mikä on aiheuttanut paljon eri pelkotiloja ja jännitystä.
Mulle on tullut myös raivokohtauksia mutta ihmistä en menisi lyömään(oon lyönyt paljon seinään).
Mutta yli vuoteen ei oo tarvinnut suuttua pahemmin koska oon saanut siihen lääkityksen mikä rauhoittaa tilanteen.
Mun isän ei tarvinut sanoa mulle montakaan loukkaavaa sanaa, ei hän mitään pahaa tarkoittanut mutta vihapäissään haukkui mua niin mä suutuin siitä silmittömästi.
Hermot mäni niinku sitä ruukataan niin sanoa.
Mä olen ehkä siinä mielessä poikkeuksellinen ihminen, että mä en pysty sietämään yhtään pienintäkään vittuilua vaan heti luulen että hän on oikeasti pilkkaamassa mua,vaikka ei mitään pahaa tarkoittaisikaan.
Isäni on hyvä ihminen mutta joskus vain suuttunut mulle, niinkuin ihmiset ruukkaavat välillä suuttua toisilleen.
Mun mielestä jos esimerkiksi youtubessa joku tyyppi haukkuu toista idiootiksi tai luuseriksi niin hän on selvä tapaus, nimittäin hän on henkinen kiusaaja.
EI kahta sanaa, mun mielipide.
Enkä aio koskaan muuttaa kantaani.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Onko sinulla harrastuksia? Haluaisitko jonkun harrastuksen?Mistä olet kiinnostunut? Pääsetkö noista itsetutkiskeluajatuksista hetkeksikään? Yritä unohtaa ne. Sinä olet mikä olet, ei kannata koko ajan analysoida menneisyyttään. Sinulla on kuitenkin terveet ajatukset ja tiedät mikä on ongelmasi. Voitko alkaa esim. pyöräillä. Postimerkkeily. Sukututkimus. Harrastusten parissa se harrastus on etusijalla kaikilla osallistujilla. Silloin ei tarkkailla toisia vaan keskitytään harrastukseen. Voisitko ajatella esim. kuntoilun aloittamisen? Esim. kävelylenkkejä vaikka sellaiseen aikaan jolloin et törmää kaikkiin tuttuihin. Lenkkireitin voi suunnitella mielen mukaan. Ei tarvitse rehkiä heti niin että henki lähtee. Tarkkaile luontoa samalla kun ulkoilet. Luonnosta oppii. Ala vaikka kuuntelemaan lintuja. Pienin askelin ajatukset siirtyvät itsestäsi muualle, tai vaikka kuntosi kohenemiseen. Älä välitä isäsi haukkumisista. Yritä päästä sen yli. Äläkä mene mukaan siihen kinailuun. Toivon sinulle parempaa tulevaa. Sinä itse olet itsesi herra. Päätät itse miten elämä tästä eteenpäin jatkuu. Tsemppiä sinulle.
Emetofobia (oksennuskammo) on niin paha, ettei uskalla kunnolla kotoa lähteä pois ja siitä se muuttui sosiaalisten tilanteiden peloksi.. Ja itse huomaan, että jos joku on alkanut juuri suoraan sanottuna vittuilemaan, en varmasti sano kauniisti takaisin vaan räjähdän oikein kunnolla.. olen aikuinen nainen... Ja tämä on kai muodostunut suojelukeinoksi, koska itseäni haukuttiin joskus lapsena, enkä halua tavallaan paljastaa heikkouksiani.. Voimia sulle!
Kyllä on, tosiaan nykyään lievempänä muotona esiintyvää.
Olen nainen ja olen tehnyt kovasti töitä tämän fobiani eteen ja edistynytkin ihan kiitettävästi. Tämän vuoksi saatan arvostaa asioita, jotka ovat muille ihan itsestäänselviä, sillä tuo kulkemani tie on vienyt voimia ja ollut henkisesti erittäin raskasta.
Kuitenkin nyt tiedän, että kukaan ulkopuolinen ihminen ei voi tietää menneisyydestäni mitään, ellen heille itse halua kertoa, joten olen yrittänyt käyttäytyä sen mukaisesti. Ikäänkuin muokata itseäni soveltuvaisemmaksi nk. "sosiaaliseen muottiin". Joskus ajattelen, että tarvitseeko minun muovat itseäni muiden vuoksi, mutta kaipa se työelämässä on tärkeää edes yrittää olla sosiaalinen, vaikka se ei luonnolliselta tuntuisikaan.
Minua myös kiusattu, mutta olen ollut pienenä melko menevä ja energinen, jostain syystä en koe noita kiusaamistekijöitä siis vaikuttavina tekijöinä pelkoihini. Tiedän erään suuren asian nuoruudessani, jolla on saattanut olla osaa, mutta en osaa sitä itselleni selittää millä tavalla se muka vaikuttaisi sosiaaliseen käyttäytymiseeni.
En osaa sanoa onko minulla ennakkoluuloja, riippuu miten asian haluaa mielessään mieltää, mutta pelkään todella paljon tulla loukatuksi ja nujerretuksi. Tämäkin sotii ajatusmaailmani kanssa, sillä tiedän (ja varmaan suurin osa ihmisistäkin tietää), että aina elämässä jostain suunnalta tulee lokaa niskaan eikä siltä voi välttyä. Luulenpa siis pelkoni juontuvan siitä, että pelkään palata entuuteen, masennukseen. Pelkään, että minut lyödään niin maahan, että luovutan ja eristäydyn taas ihmisistä ja elän loppuelämäni onnettomana.
En ole enää erakko. Pystyn poistumaan kotoa ilman pelkoa siitä, että matkan varrella saattaa olla jopa lenkkeilijöitä, mutta olen vähäsanainen. En oikeastaan töissäkään puhu muuta kuin silloin jos minulta kysytään. Niin, mikäs tässä asiakaspalvelussa ollessa.... -_-
Mutta tarvitseeko sitä oikeastaan puhuakaan aina paljoa? Eikö töissä tärkeintä ole hoitaa oma työ vastuullisesti?
Minullakin on ollut psykoosin omaisia oireita, mutta enää vuosiin ei ole ollut tietoakaan niistä.
Raivokohtauksia minulla ei ole. Jos joku vittuilee, niin ennemminkin vajoan itsesääliin ja luovutan. Yhden ihmisen vittuilu saattaa saada minut masentumaan viikoiksi ja pian nuo haukkumiset autopilotisoituvat päähäni niin , että alan uskomaan sen.
Kiitos, oli mukava lukea sinunkin kokemuksistasi.
Hyvää jatkoa ja toivottavasti edistyt oman elämäsi sankarina. :-)
emme ole luusereita.
inhoan itseasiassa ihmisiä jotka on heti haukkumassa luusereiksi ihmiset joilla on mielenterveydellisiä ongelmia.
lenkkeiltyä jonkun verran ihan kiitettävästi
enemmänkin vois vielä toki...
ei taho oikein motivaatio riittää kovaan lenkkeilyyn
ei oo oikein motivaatiota mihinkään asioihin
tänäänkin olin niin väsynyt tuossa että melkein nukahdin istualleni rengasliikkeessä, nuokuin istualleni renkaitten päällä.
sen verran väsytti ja kyllästytti kun joutui odottamaan kauan ennekuin vika korjattiin.
Luulenpa etta kouluaikainen ujoiteni on saanut minut sairastumaan yleistyneeseen ahdistushairioon ja on minulla muitakin pelkoja. En yleensa koskaan sanonut kenellekaan vastaan ja siskoni murkkuika ei siihen paalle todellakaan auttanut. Jotkut varmaan ajattelevat etta miten nyt oma sisko vois aiheuttaa joitain traumoja/pelkotiloja, mutta nain se vain mulla on. Oli sellasta haukkumista ja nalvemista, melkein jokapaivaista ja kun ei pahemmin kavereita ollut niin olin vain enimmakseen sisatiloissa ja omissa oloissani. Aloin sitten ajattelemaan ja pitamaan itseani luuserina joka ei osaa tehda mitaan oikein. Katselin itseani peilista ja aloin ajattelemaan etta olen ruma ja etta kaikki muut ovat vain minua arvostelemassa. No sitten sainkin oikein pahan paniikkikohtauksen, sydan tykytti 200, ja se kesti viikon tai yli, ja sen jalkeen ahdistusta oli jokapaiva, siis aivan jokapaiva, ja en pystynyt edes kunnolla enaan kommunikoimaan muiden ihmisten kanssa saati sitten katsomaan silmiin ilman etta valahdan tulipunaiseksi ja tuntui kuin saisin sydankohtauksen ja henki loppuu. Tata jatkui monta vuotta, laakkeilla ja ilman laakkeilla, ei ne mitaan auttaneet. Sydamentykytyksen kanssa elin ja vielakin, plus sitten muut oireet jotka ovat jatkuneet tahan paivaan asti. Monta kertaa olen miettinyt sairastanko joitain muuta vakavaa sairautta jota laakarit eivat ole todenneet, mutta taitaa olla etta kaiken ovat pelkoni ja masentuneisuuteni aiheittaneet. Olen vielakin usein surullinen, enka pysty kunnolla keskustelemaan muiden kanssa, edes oman perheeni, ilman etten tunne kauheata ahdistusta rinnassani. Kaiken pitaisi olla hyvin, mutta oikeasti olen surullinen ja en tieda miksi.
Olisi mukava kirjoitella kuulumisia muiden kanssa. Jos kiinnostaa niin kirjoita : [email protected]
Pelkään kaikkia esiintymistilanteita aivan hirveästi. Koko touhu alkoi useita vuosia sitten, kun koulussa pidettiin esitelmä muun luokan edessä. Aikaisemmissa esityksissa minulla ei ollut mitään ongelmaa, mutta tämä kyseinen meni pahasti metsään. Ei esitelmässä itsessään sinäänsä mitään vikaa ollut, mutta kun sen loputtua jäätiin luokan eteen seisomaan ja vastailemaan kysymyksiin alkoi naamani nykiä joka suuntaan enkä pystynnyt hallitsemaan tilannetta. Yritin nojailla eteen ja taakse ja pitää kasvoja peitossa ( :D ) ja tilanne tuntui kestävän ikuisuuksia, koska opettaja huomasi reaktioni ja esitti minulle jatkokysymyksiä. Siitä asti naamani on nykinyt jokaisessa tilanteessa ja joudun esimerkiksi tunneilla keskittymään koko ajan siihen että pidän naamani peruslukemilla: jos yritän hymyillä vaikkapa jollekkin hauskalle jutulle alkavat poskeni ja luomeni samantien lepattamaan, mistä seuraa punastuminen, hikoilu ja vapina sekä muut fyysiset oireet. Kun opettaja sanoo koulussa että 3 viikon päästä pidetään esitelmä, niin siinä samassa lankeaa minulle 3 viikon stressi ja naama nykii perkele kotonakin. Monet kaverisuhteet ja -porukat olen tämän vaivan seurauksena menettänyt, kun en uskalla lähteä mukaan muiden touhuihin. Toivoisin että voisin vielä joskus soittaa esim kitaraa muiden kuullen, olla aktiivisesti mukana keskuteluissa kavereiden kanssa ja alkaa elää ilman pelkoa. Suuria haaveita, mutta tavoittelemisen arvoisia kuitenkin.