Torpparijärjestelmä

ys

Torppareiden määrän voimakas kasvu, torppien perustamisen vaikeutuminen, sekä metsien arvon nousu nostivat torpparikysymyksen merkittäväksi yhteiskunnalliseksi kiistaksi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Torpparisopimuksen ehdot ja vaadittu vuokra, taksvärkki, saattoivat olla torpparille kohtuuttomat. Osa vuokrasuhteista perustui ainoastaan suullisiin sopimuksiin, jolloin sopimusehtoja saatettiin kiristää kesken kauden. Torpparilla ei välttämättä ollut minkäänlaista irtisanomissuojaa vuokranantajan häätöä vastaan. Kun torpista oli kysyntää enemmän kuin tarjontaa ja kun vaatimus päivätöistä muutoinkin kasvoi, se johti sopimusehtojen kiristymiseen ja tätä kautta torpparien tyytymättömyyden ilmaisuihin jo 1800-luvun puolivälistä lähtien. Erityisen kuuluisiksi muodostuivat Laukon kartanon häädöt vuonna 1907. Torppareiden aseman aiheuttamaa kiistaa pidetään yhtenä syynä Suomen sisällissodan syttymiseen vuonna 1918.
[muokkaa] Torpparilaitoksen lakkauttaminen

Torpparien hankalaa asemaa pyrittiin parantamaan jo vuonna 1909 säätämällä maanvuokra-asetus, joka edellytti kirjallisten vuokrasopimusten solmimista, sekä määräsi vuokra-ajan minimipituudeksi 50 vuotta, maksimipituuden ollessa sata vuotta. Vuokraajalla oli myös oikeus saada korvausta torppaan tekemistään parannuksista. Kuntiin perustettiin maanvuokralautakunnat valvomaan vuokrasopimusten lainmukaisuutta ja ratkomaan niitä koskevia riitoja. Asetuksessa ei kuitenkaan ollut mukana torpparien toivomaa mahdollisuutta vuokra-alueiden lunastamisesta itsenäisiksi tiloiksi.

Vanhat vuokrasopimukset oli laadittava määräajan kuluessa uuden asetuksen mukaiseen kirjalliseen muotoon muuten ne raukesivat. Maanomistajilla ei kuitenkaan ollut velvoitetta sopimusten uusimiseen. Määräajan lähestyessä loppuaan vanhoja sopimuksia oli uusittu vain vähän, sillä maanomistajat eivät olleet halukkaita pitkäaikaisiin vuokrasopimuksiin. Suurinta osaa torppareita uhkasi häätö. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua vanhojen sopimusten uusimiselle asetetun määräajan päättyminen lykättiin kuitenkin sodan jälkeiseen aikaan.

Vuonna 1918 voimaan astunut torpparilaki oikeutti vuokratilalliset halutessaan lunastamaan tilansa itselleen. Lakia täydennettiin vuosina 1919 ja 1922. Torpparilain perusteella lunastettiin 1940-luvulle mennessä 45 000 tilaa itsenäisiksi.

Periklee kirjoitti:

ys

Torppareiden määrän voimakas kasvu, torppien perustamisen vaikeutuminen, sekä metsien arvon nousu nostivat torpparikysymyksen merkittäväksi yhteiskunnalliseksi kiistaksi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Torpparisopimuksen ehdot ja vaadittu vuokra, taksvärkki, saattoivat olla torpparille kohtuuttomat. Osa vuokrasuhteista perustui ainoastaan suullisiin sopimuksiin, jolloin sopimusehtoja saatettiin kiristää kesken kauden. Torpparilla ei välttämättä ollut minkäänlaista irtisanomissuojaa vuokranantajan häätöä vastaan. Kun torpista oli kysyntää enemmän kuin tarjontaa ja kun vaatimus päivätöistä muutoinkin kasvoi, se johti sopimusehtojen kiristymiseen ja tätä kautta torpparien tyytymättömyyden ilmaisuihin jo 1800-luvun puolivälistä lähtien. Erityisen kuuluisiksi muodostuivat Laukon kartanon häädöt vuonna 1907. Torppareiden aseman aiheuttamaa kiistaa pidetään yhtenä syynä Suomen sisällissodan syttymiseen vuonna 1918.
[muokkaa] Torpparilaitoksen lakkauttaminen

Torpparien hankalaa asemaa pyrittiin parantamaan jo vuonna 1909 säätämällä maanvuokra-asetus, joka edellytti kirjallisten vuokrasopimusten solmimista, sekä määräsi vuokra-ajan minimipituudeksi 50 vuotta, maksimipituuden ollessa sata vuotta. Vuokraajalla oli myös oikeus saada korvausta torppaan tekemistään parannuksista. Kuntiin perustettiin maanvuokralautakunnat valvomaan vuokrasopimusten lainmukaisuutta ja ratkomaan niitä koskevia riitoja. Asetuksessa ei kuitenkaan ollut mukana torpparien toivomaa mahdollisuutta vuokra-alueiden lunastamisesta itsenäisiksi tiloiksi.

Vanhat vuokrasopimukset oli laadittava määräajan kuluessa uuden asetuksen mukaiseen kirjalliseen muotoon muuten ne raukesivat. Maanomistajilla ei kuitenkaan ollut velvoitetta sopimusten uusimiseen. Määräajan lähestyessä loppuaan vanhoja sopimuksia oli uusittu vain vähän, sillä maanomistajat eivät olleet halukkaita pitkäaikaisiin vuokrasopimuksiin. Suurinta osaa torppareita uhkasi häätö. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua vanhojen sopimusten uusimiselle asetetun määräajan päättyminen lykättiin kuitenkin sodan jälkeiseen aikaan.

Vuonna 1918 voimaan astunut torpparilaki oikeutti vuokratilalliset halutessaan lunastamaan tilansa itselleen. Lakia täydennettiin vuosina 1919 ja 1922. Torpparilain perusteella lunastettiin 1940-luvulle mennessä 45 000 tilaa itsenäisiksi.

Lue lisää

ei perustunut Suomessa maaorjuuteen. Torpparit olivat vuokraviljelijöitä jotka korvasivat työllä tai tuotteilla, myös rahalla, vuokraoikeutensa maahan jota he viljelivät.

Pentinkulma kirjoitti:

ei perustunut Suomessa maaorjuuteen. Torpparit olivat vuokraviljelijöitä jotka korvasivat työllä tai tuotteilla, myös rahalla, vuokraoikeutensa maahan jota he viljelivät.

mielenkiintoinen aihe, mutta avaaja kai toi aiheen "väärälle" palstalle ? Tällä palstallahan vaan mollataan karjalaisia. Ei täällä mitään asiakysymyksiä sallita.

TORPPARIT

Torppien perustaminen oli aluksi käytännössä kruunun ja aatelin etuoikeus, vaikkei sitä laki kieltänytkään. Pappilat ja virkatalot saivat myös perustaa torppia ja 1664 lähtien myös kestikievarit. Talonpojat eivät saaneet ottaa tilalleen vuokraviljelijöitä. 1740-luvulta lähtien torppia alettiin perustaa perintötilojen maille aluksi usein talonpoikien lapsille, mutta myös työvoimapulan ratkaisuksi. Kruununtilalliset saivat perustaa torppia mailleen hieman myöhemmin 1750-luvun loppupuolella. Torppia perustettiinkin ahkerasti ja 1780-luvun lopulla torppia olikin jo yhtä paljon kuin talonpoikaistaloja.

Torppaa perustettaessa tehtiin aina sopimus kontrahti, joka aluksi oli useimmiten suullinen.1902 maanvuokralaki määräsi uudet kontrahdit kirjallisiksi. Kontrahdit tehtiin ainakin sukulaistorpissa useimmiten torpparin ja hänen vaimonsa eliniäksi, saattoipa torppa joskus periytyä heidän lapsilleenkin. Myöhemmin tuli käytäntöön 50 vuoden määräaikainen kontrahti.Torppari sai sopimuksen mukaan haltuunsa torpan rakennukset ja raivaamansa pellot sekä tietyt niityt ja nevat. Metsästä sai ottaa puuta huoneiden rakennustarpeiksi aidaksiksi ja polttopuuksi, mitään ei saanut myydä. Peltoa sai raivata tarpeen mukaan.Vuokrana etuuksien edestä torpparin piti tehdä taloon taksvärkkiä, jonka määrä vaihteli parista viikosta yhdeksäänkin viikkoon vuodessa. Lisäksi piti usein olla apuna tervahaudan teossa. Taksvärkki tehtiin talon ruuassa ja työkaluilla. Uusissa metsään rakennettavissa ja raivattavissa torpissa taksvärkki oli aluksi yleensä pienenpi kuin valmiissa torpissa. Taksvärkin määrä lisääntyi yleensä muutaman vuoden kuluttua, kun torppa tuli paremmin toimeen. 1800-luvun puolella torppari saattoi maksaa vuokransa myös rahana.

1800-luvulla torppia perustettiin ahkerasti. Kauhajoella oli torppia suhteellisesti enemmän kuin missään muussa Etelä-Pohjanmaan pitäjässä, johtuen voimakkaasta väestönkasvusta ja valtavasta pellonraivausinnosta. 1900-luvun alun jälkeen torppien määrä alkoi Kauhajoellakin laskea niiden alettua itsenäistyä. 1899 Carl von Shantzin omistamasta Yli-Knuuttilasta myytiin osa välittäjien kautta entisille torppareille. 1907 J.B. Sjöbergin omistamilla Ala-Knuuttilan mailla asuvien torpparien joukko lähestyi kunnallislautakuntaa ja pyysi että kunta toimisi maakaupan välikätenä. Kunta ottikin lainaa tilattoman väestön lainarahastolta 240 000 mk (toiseksi suurin laina koko maassa) ja osti Ala-Knuuttilan maata. Maat lohkottiin eri suuruisiksi tiloiksi, joita torpparit saivat lunastaa omikseen Ala-Knuuttilan vanhat torpparit saivat maan halvemmalla kuin aivan uudet viljelijät.

1918 annettiin torppariasetus, joka oikeutti torppien viljelijät lunastamaan tilukset itsenäisiksi.

Suo-maalainen kirjoitti:

TORPPARIT

Torppien perustaminen oli aluksi käytännössä kruunun ja aatelin etuoikeus, vaikkei sitä laki kieltänytkään. Pappilat ja virkatalot saivat myös perustaa torppia ja 1664 lähtien myös kestikievarit. Talonpojat eivät saaneet ottaa tilalleen vuokraviljelijöitä. 1740-luvulta lähtien torppia alettiin perustaa perintötilojen maille aluksi usein talonpoikien lapsille, mutta myös työvoimapulan ratkaisuksi. Kruununtilalliset saivat perustaa torppia mailleen hieman myöhemmin 1750-luvun loppupuolella. Torppia perustettiinkin ahkerasti ja 1780-luvun lopulla torppia olikin jo yhtä paljon kuin talonpoikaistaloja.

Torppaa perustettaessa tehtiin aina sopimus kontrahti, joka aluksi oli useimmiten suullinen.1902 maanvuokralaki määräsi uudet kontrahdit kirjallisiksi. Kontrahdit tehtiin ainakin sukulaistorpissa useimmiten torpparin ja hänen vaimonsa eliniäksi, saattoipa torppa joskus periytyä heidän lapsilleenkin. Myöhemmin tuli käytäntöön 50 vuoden määräaikainen kontrahti.Torppari sai sopimuksen mukaan haltuunsa torpan rakennukset ja raivaamansa pellot sekä tietyt niityt ja nevat. Metsästä sai ottaa puuta huoneiden rakennustarpeiksi aidaksiksi ja polttopuuksi, mitään ei saanut myydä. Peltoa sai raivata tarpeen mukaan.Vuokrana etuuksien edestä torpparin piti tehdä taloon taksvärkkiä, jonka määrä vaihteli parista viikosta yhdeksäänkin viikkoon vuodessa. Lisäksi piti usein olla apuna tervahaudan teossa. Taksvärkki tehtiin talon ruuassa ja työkaluilla. Uusissa metsään rakennettavissa ja raivattavissa torpissa taksvärkki oli aluksi yleensä pienenpi kuin valmiissa torpissa. Taksvärkin määrä lisääntyi yleensä muutaman vuoden kuluttua, kun torppa tuli paremmin toimeen. 1800-luvun puolella torppari saattoi maksaa vuokransa myös rahana.

1800-luvulla torppia perustettiin ahkerasti. Kauhajoella oli torppia suhteellisesti enemmän kuin missään muussa Etelä-Pohjanmaan pitäjässä, johtuen voimakkaasta väestönkasvusta ja valtavasta pellonraivausinnosta. 1900-luvun alun jälkeen torppien määrä alkoi Kauhajoellakin laskea niiden alettua itsenäistyä. 1899 Carl von Shantzin omistamasta Yli-Knuuttilasta myytiin osa välittäjien kautta entisille torppareille. 1907 J.B. Sjöbergin omistamilla Ala-Knuuttilan mailla asuvien torpparien joukko lähestyi kunnallislautakuntaa ja pyysi että kunta toimisi maakaupan välikätenä. Kunta ottikin lainaa tilattoman väestön lainarahastolta 240 000 mk (toiseksi suurin laina koko maassa) ja osti Ala-Knuuttilan maata. Maat lohkottiin eri suuruisiksi tiloiksi, joita torpparit saivat lunastaa omikseen Ala-Knuuttilan vanhat torpparit saivat maan halvemmalla kuin aivan uudet viljelijät.

1918 annettiin torppariasetus, joka oikeutti torppien viljelijät lunastamaan tilukset itsenäisiksi.

Lue lisää

Torpparivapautus ja asutustoiminta

Torpparilaitos oli maanvuokrausjärjestelmä, jossa tietty maatilan osa, torppa, oli vuokrattu viljelyä varten. Vuokra suoritettiin päivätöinä ja luonnontuotteina. Torpparilaitos alkoi kehittyä Suomessa 1700-luvun puolivälissä, jolloin torpparit saivat perustaa mailleen torppia ilman lisäveroa. Torpparilaitos tyydytti aluksi tilallisten työvoimantarvetta, mutta 1800-luvun loppupuolella tilattomien maantarve kasvoi enenevässä määrin. Metsien arvon noustessa pyrittiin torppien nautintaoikeuksien ja määrän rajoittamiseen. Samalla maankysyntä kasvoi. Syntyi ns. torpparikysymys, jossa torpparit pyrkivät itsenäisiksi viljelijöiksi, mikä johti torppareiden ja tilallisten suhteiden kiristymiseen. Torpparikysymys oli vuosisadanvaihteen tärkeimpiä kansallisia kiistakysymyksiä.

Suomessa toteutettiin heti itsenäistymisen jälkeen vuonna 1918 torpparivapautus. Eduskunnan säätämän lunastuslain mukaan lampuotitilat, torpat ja mäkituvat oli mahdollista lunastaa itsenäisiksi vuokraajan kannalta edullisen vuoden 1914 hintatason mukaan. Torpparivapautus paransi erityisesti Etelä-Suomen ydinmaaseudun tilattomien asemaa. Se ei kuitenkaan riittänyt kohentamaan Itä-Suomen tilattomien elinolosuhteita. Tilattoman väestön asuttamismahdollisuuksien parantamiseksi vahvistettiin vuoden 1922 lopulla Kyösti Kallion aloitteen pohjalta, ns. Lex Kallio, jonka nojalla vähävarainen maatalousammattiin perehtynyt tilaton saattoi saada enintään 20 hehtaaria maatalousmaata ja sijainnin mukaan 20-75 hehtaaria metsämaata. Uutta asutuslainsäädäntöä syntyi vielä vuokra-alueiden itsenäistämisen jälkeenkin 1920- ja 1930-luvuilla.

Simakkala kirjoitti:

Torpparivapautus ja asutustoiminta

Torpparilaitos oli maanvuokrausjärjestelmä, jossa tietty maatilan osa, torppa, oli vuokrattu viljelyä varten. Vuokra suoritettiin päivätöinä ja luonnontuotteina. Torpparilaitos alkoi kehittyä Suomessa 1700-luvun puolivälissä, jolloin torpparit saivat perustaa mailleen torppia ilman lisäveroa. Torpparilaitos tyydytti aluksi tilallisten työvoimantarvetta, mutta 1800-luvun loppupuolella tilattomien maantarve kasvoi enenevässä määrin. Metsien arvon noustessa pyrittiin torppien nautintaoikeuksien ja määrän rajoittamiseen. Samalla maankysyntä kasvoi. Syntyi ns. torpparikysymys, jossa torpparit pyrkivät itsenäisiksi viljelijöiksi, mikä johti torppareiden ja tilallisten suhteiden kiristymiseen. Torpparikysymys oli vuosisadanvaihteen tärkeimpiä kansallisia kiistakysymyksiä.

Suomessa toteutettiin heti itsenäistymisen jälkeen vuonna 1918 torpparivapautus. Eduskunnan säätämän lunastuslain mukaan lampuotitilat, torpat ja mäkituvat oli mahdollista lunastaa itsenäisiksi vuokraajan kannalta edullisen vuoden 1914 hintatason mukaan. Torpparivapautus paransi erityisesti Etelä-Suomen ydinmaaseudun tilattomien asemaa. Se ei kuitenkaan riittänyt kohentamaan Itä-Suomen tilattomien elinolosuhteita. Tilattoman väestön asuttamismahdollisuuksien parantamiseksi vahvistettiin vuoden 1922 lopulla Kyösti Kallion aloitteen pohjalta, ns. Lex Kallio, jonka nojalla vähävarainen maatalousammattiin perehtynyt tilaton saattoi saada enintään 20 hehtaaria maatalousmaata ja sijainnin mukaan 20-75 hehtaaria metsämaata. Uutta asutuslainsäädäntöä syntyi vielä vuokra-alueiden itsenäistämisen jälkeenkin 1920- ja 1930-luvuilla.

Lue lisää

Sotilastorppajärjestelmän synty

Ruotujärjestelmän pani alulle Kaarle XI 1600-luvun loppupuolella. Tarkoitus oli luoda yhtenäinen järjestelmä koko valtakuntaan, mutta kukin maakunta sai päättää itsenäisesti siirtymisestä tuotujärjestelmään. Suomessa Viipurin, Savonlinnan, Turun ja Porin, Hämeen ja Uudenmaan läänit liittyivät 1696 mennessä, Pohjanmaa vasta 1733.[1]

Järjestelmää ryhdyttiin valmistelemaan Suomessa 1680-luvulla. Torpat numeroitiin vuodesta 1696 lähtien ruotusotilaisen komppanianumeroin, jolloin torpalla oli sama numero kuin sotamiehellä. Torppien nimeäminen tapahtui sotilaille annetun lisänimen, sotilasnimen perusteella. Jokaisella sotilaalla oli ruotsinkielinen lisänimi, joka saattoi myös periytyä komppaniassa kaatuneelta sotilaalta. Komentokieleksi oli määrätty ruotsi vuonna 1689, siltä varalta että suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä yksiköitä jouduttaisiin komentamaan yhtä aikaa.[1]

Palvelusaikansa jälkeen sotamies perheineen muutti pois torpasta, samaten jos sotilas kuoli. Tilalle tuli uusi ruodun palkkaama mies perheineen. Torpan nimi pysyi, ja uusi ruotusotamies otti usein käyttöön edeltäjänsä nimen. Torpan asujaimistossa perättäiset saman nimiset perheet eivät välttämättä olleet mitään sukua keskenään.

Tussari kirjoitti:

Sotilastorppajärjestelmän synty

Ruotujärjestelmän pani alulle Kaarle XI 1600-luvun loppupuolella. Tarkoitus oli luoda yhtenäinen järjestelmä koko valtakuntaan, mutta kukin maakunta sai päättää itsenäisesti siirtymisestä tuotujärjestelmään. Suomessa Viipurin, Savonlinnan, Turun ja Porin, Hämeen ja Uudenmaan läänit liittyivät 1696 mennessä, Pohjanmaa vasta 1733.[1]

Järjestelmää ryhdyttiin valmistelemaan Suomessa 1680-luvulla. Torpat numeroitiin vuodesta 1696 lähtien ruotusotilaisen komppanianumeroin, jolloin torpalla oli sama numero kuin sotamiehellä. Torppien nimeäminen tapahtui sotilaille annetun lisänimen, sotilasnimen perusteella. Jokaisella sotilaalla oli ruotsinkielinen lisänimi, joka saattoi myös periytyä komppaniassa kaatuneelta sotilaalta. Komentokieleksi oli määrätty ruotsi vuonna 1689, siltä varalta että suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä yksiköitä jouduttaisiin komentamaan yhtä aikaa.[1]

Palvelusaikansa jälkeen sotamies perheineen muutti pois torpasta, samaten jos sotilas kuoli. Tilalle tuli uusi ruodun palkkaama mies perheineen. Torpan nimi pysyi, ja uusi ruotusotamies otti usein käyttöön edeltäjänsä nimen. Torpan asujaimistossa perättäiset saman nimiset perheet eivät välttämättä olleet mitään sukua keskenään.

Lue lisää

Karjalassa oli omat sosiaaliset ongelmansa, jotka johtuivat mm. torpparijärjestelmästä.
Kuitenkin Karjalassa oli enemmän itsellisiä talonpoikia, kuin keskimäärin muualla Suomessa. Tästä luonnollisesti seuraa, ettei siitä johtuvia ongelmia ja ristiriitojakaan ollut yhtä paljon kuin muualla Suomessa.
Tähän liittyen yksi oleellinen kysymys:
MITEN HELVETISSÄ ASIA LIITTYY TÄHÄN PALSTAAN???