Hoitaja voi olla lapsen pahin kiusaaja

15.2.2010 8:11
A A Satu Kaaria

Kirjoittaja on teematoimituksen toimittaja.

Sähköposti Satu Kaaria
Helsingin Sanomat
Tuomas Kaseva

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien toimittaja.

Sähköposti Tuomas Kaseva
Helsingin Sanomat


Emilia Jääskeläinen, 6, piirsi kuvan kiusaamisesta HS:n pyynnöstä.

Lapsen eristäminen ryhmän ulkopuolelle on yleisintä kiusaamista päiväkodissa. Myös nimittely, kiristäminen ja töniminen ovat päiväkotien arkipäivää.

Ääritapauksissa eristetyt lapset ovat jopa ostaneet rahalla kiusaajia kavereikseen.

Suunnittelijat Laura Kirves ja Maria Stoor-Grenner seurasivat kiusaamista kahdeksassa päiväkodissa. He huomasivat, että eristäminen voi tapahtua jopa aikuisten huomaamatta. Lapset näyttävät hoitajien silmissä leikkivän kiltisti keskenään, mutta eristettävälle onkin annettu leikissä kuolleen ihmisen rooli.

Päiväkodeissa myös tönitään ja potkitaan, mutta fyysistä väkivaltaa on selvityksen mukaan vähemmän kuin ehkä yleisesti luullaan.


HS pyysi myös lukijoilta kirjoituksia kiusaamisesta. Moni kertoi, miten päiväkodeissa kiusaamiseen ei puututtu tai sitä ei otettu vakavasti.

Erään lukijan lasta oli poikaporukka moneen otteeseen potkinut. Kun vanhemmat ottivat yhteyttä päiväkotiin, johtaja totesi, että "lapset selvittävät välinsä itse" ja "lapsen pitää selviytyä elämästään".

Päiväkodeissa tapahtuva kiusaaminen on jäänyt julkisessa keskustelussa koulukiusaamisen jalkoihin. Tänä keväänä julkaistava selvitys on ensimmäinen aiheesta.

Kirves huomauttaa, että riitoihin on tärkeä puuttua jo päiväkodissa. Jos kiusaaminen jatkuu kouluun, ratkaiseminen on jo paljon hankalampaa.



http://www.hs.fi/juttusarja/perhe/artikkeli/Kiusaaminen alkaa usein jo päiväkodissa/1135252914419

lasta, joka koulussakin heti eka luokasta alkaen saa suurimman huomion ja kerää ihmisiä ympärilleen, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on itsekäs, kovaääninen möykkäri ja riidan haastaja, jos hän ei saa olla joka paikassa etusijalla. Ei sellainen ole sosiaalisuutta, vaikka jotkut näyttävät sitä sellaisena virheellisesti pitävänkin.

Epäsosiaalisuutta se on, jos ihminen on niin itseään täynnä, että ei missään anna sijaa toisille, vaan vaatii itselleen ykkössijan aina joka asiassa ja paikassa. Miksi tuollaisen lapsen itsetunto on niin heikko, että hän ei kestä hetkeksikään sivuun jäämistä, että myös toiset saisivat ansaitsemansa ja tarvitsemansa huomion?

Mitä enemmän kiusaamista pidetään esillä julkisuudessa, sen parempi.
Lopulta se ei enää olisi hävettävä asia, joka on pantava piiloon, ohitettava ja josta pitää ahdistua, eikä enää keino kiusaajille nousta yhteisönsä huipulle muita polkien.
Olisi laadittava sellainen kiusaamisen esto-opas, jossa tuotaisiin avoimesti, rehellisesti, peittelemättä ja kaunistelematta esiin kiusaajan ominaisuudet ja käyttäytyminen, kiusaajan ja kiusaajan apulaisten henkinen ja psykologinen alkeellisuus. Opas, jossa laitetaan kiusaaja häpeämään.
Kiusaajalle häpeäminen on nimittäin suuri asia, hänen työnsä ja harrastuksensa kun on saada kiusattu häpeämään.
Ainaisen kiusatun huonouden osoittamisen sijasta pitäisi siis osoittaa kiusaajalle kiusaajan oma huonous ja typeryys.
Näin maapallon kiusaamiseen perustuvat yhteiskunnat ja yhteisöt (ennenkaikkea pakkoyhteisöt, kuten päiväkoti, koulu, työyhteisö, naapurusto, kyläyhteisö, joista kiusattu ei voi itse lähteä pois) kokisivat muutoksen parempaan suuntaan.