"Kun simplex häpeää, alkaa selittely, uhoaminen ja muiden syyttely. Sapiens puolestaan tutkailee itseään entistä tarkemmin ja hänen käytöksensä muuttuu niin, että sen huomaavat myös ympärillä olevat. Kumpa meistä jokainen säälisi enemmän ihmisiä ympärillään ja häpeäisi useammin omaa typeryyttään."
Näin kirjoitti tämän päivän lehdessä eräs kolumnisti. Opettaja muuten. Laitoin tähän lainauksen, kun voisi herättää joitain ajatuksia palstalaistenkin keskuudessa.
Näin kirjoitti tämän päivän lehdessä eräs kolumnisti. Opettaja muuten. Laitoin tähän lainauksen, kun voisi herättää joitain ajatuksia palstalaistenkin keskuudessa.
Vastaukset 15
Vanhimmat
ei voi sanoa muuta kuin että noinhan se on. Se oman typeryytensä myöntäminen ja käytöksensä muuttaminen vain ei ole mahdollista, jos ei ihminen tunne ensin itseään armahdetuksi. Syyllisyydentunne iskee vastaan niin musertavana, ettei voi muuta kuin paeta sitä ja yrittää selittää itsensä syyttömäksi ja muut syyllisiksi.
itsensä armahdetuksi tuntemiseen tarvitaan henkilökohtainen Jumala-suhde. Sitä ei korvaa pelkkä seurakuntasuhde. Vaikka kuinka kuulisi armahduksen sanoja oikein ihmisen suusta julistettuna, se ei riitä jos ei ole henkilökohtaista jumalasuhdetta. Ottaa itse vastuuta Jumalan edessä. Kuunnella oman omantunnon ääniä. Entä mikä on seurakunnan jumalasuhde, millä tolalla se on? Sitäkin VOI pohtia.
Ihan jokapäiväisessä elämässä ja käytöksessä esim. koulussa, jos oppilas ei ole saanut tuntea itseään hyväksytyksi eli tavallaan armahdetuksi ihmisenä ihmisten joukossa, voi olla tarve hyökätä ja puolustautua muita vastaan. Ei voimaa arvioida omaa käytöstä ja muuttaa sitä. Armo vahvistaa... ja rakentaa uutta.
ei tunne itseään armahdetuksi Jumalan edessä, hän on täysin riippuvainen muiden ihmisten hyväksynnästä ja yrittää ansaita sitä. Jos sitä ei tule, hän hyökkää tai masentuu. Jos sitä tulee, hän kuitenkin ainakin alitajuisesti pelkää koko ajan menettävänsä sen ja putoavansa tyhjän päälle. Miellyttämisen tarve on kova.
Sitä kai se vl-seurakuntaankin tukeutumunen pohjimmiltaan on. Pelätään, että jos tämä seurakunta hylkää, helvettiin ollaan menossa. Omakohtainen usko puuttuu.
Ihminen tarvitsee kuitenkin myös muiden ihmisten tukea ja rohkaisua, varsinkin jos on vasta ottamassa ensiaskeleitaan uskon tiellä. Hänen täytyy saada tulla nähdyksi ja tuetuksi, koska on Luojan luomana sosiaalinen olento. Toiset ihmiset toimivat siinä Jumalan välikappaleina tai apureina.
Tässä on se vaara, että niillä tukijoilla ei olekaan itsellään elävää uskoa, ja he alkavat aivopestä toista omaan ihmisoppiinsa. Siksikin se omakohtainen jumalasuhde on tärkein. Se hälyyttää, jos muut yrittävät tukea väärälle tielle.
Jos seurakunnan jumalasuhde on vääristynyt, se tukee jäseniään väärään suuntaan.
Lapsi elää lapsenuskossaan, ja hänen kokemusmaailmassaan vanhemmat ovat yhtä kuin Jumala. Jos he ymmärtävät lastaan hänenä itsenään, lapselle kehittyy tunne perusturvasta, jonka hän siirtää vartuttuaan tarkoittamaan Jumalaa, koska tajuaa, että ihmiset ovat vain ihmisiä eikä heistä ole pohjimmaiseksi turvaksi eli todelliseksi armahtajaksi. He ovat vain vierelläkulkijoita.
Jos lapsi on jäänyt vaille perusturvan tunnetta, hän voi silti löytää myöhemmin armahtavan Jumalan, kun kuulee muiden tästä kertovan.
Ihminen ei voi itse armahtaa itseään. Se on selvä asia, mutta en saa nyt langanpäästä kiinni, miksi niin on.
Niin.., ihminen ei voi armahtaa itseään yksin, mutta Jumala voi.
Mielestäni on mahdollista löytää Jumala, vaikka kukaan ei olisi siitä kertonut. Se on luonnollinen asia, luonnostaan meissä, kuten lapsilla tai eläimilläkin tavallaan. Se vain on niin yksinkertainen asia, että meille usein sitten liian yksinkertainen. Rakennamme mielellämme erilaisia oppikuvioita yms., jotka pahimmillaan vievät pöpelikköön pahasti. Nimeämme asioita, teemme sääntöjä sääntöjen päälle. Turhaan. Ja kohta jumalattomuuskin näyttää puhtaammalta kuin Jumala.
Jokainen meistä voi toimia Jumalan välikappaleena siinä, että tuemme toisiamme, rohkaisemme. Huolehdimme Luojan luomasta, pyrimme elämään kunniallisesti toistemme kanssa ja kasvamaan eroon virheellisistä käsityksistä, jotka ovat ristiriidassa Jumalan totuuden kanssa, olemme kaikki yhtä, samassa veneessä Luojan edessä. Osaamme ainakin pyrkiä siihen, kun kuuntelemme hänen ääntään omassatunnossamme, yritämme elää "Isän" rakkauden ohjaamina. Tarvitsemme toisiamme. Oma jumalasuhde on tärkeä, koska sitä kautta saamme armon ja voiman jatkaa yrityksiämme ja toimiamme tiellämme. Ja saamme elää lähempänä Jumalaa.
kuulosta minusta kristinuskolta, kun oma pyrkiminen ja yrittäminen on tuossa niin tärkeässä roolissa. Ainakaan se ei kuulosta luterilaisuudelta, joka vastustaa omien tekojen oppia. Vaikka tuossa voima omiin tekoihin saadaan armosta, ne ovat silti omia tekoja eivätkä uskon synnyttämiä hedelmiä.
Tuossa sinun oppikuviossasi ei tarvita Kristusta.
Oletko kristitty? Itse uskon luterilaisuuden tavoin, mutta helvettiin en usko.
Tuossa katsomustavassasi keskipisteenä on 'minä itse, Jumalan avulla'. Siinä katsotaan Kristuksen sijasta omaan egoon.
Meille kuitenkin kaikille on tärkeää se oma usko ja oman omantunnon tila. En sano, että tekojen takia pelastumme, mutta emme kai saa käyttää Jumalan armahtavaisuuta siihen, että emme välitä pätkän vertaa omasta elämästämme ja käyttäytymisestämme siinä..? Emme ota mitään vastuuta toimistamme, koska saamme kaiken anteeksi ja pelastumme kuitenkin. Se kuulostaa ihan typerältä. Eikö Jeesuskin opettanut, että missä on aarteenne, siellä on sydämenne. Jotain sinnepäin..? Kyllä sitä aarretta pitää myös vaalia. Samalla täytämme Kristuksen opetusta olla toinen toisillemme tukena myös uskon tiellä.
"Vaikka tuossa voima omiin tekoihin saadaan armosta, ne ovat silti omia tekoja eivätkä uskon synnyttämiä hedelmiä" -kirjoitat.
Kerrot, että ihmisen tekemiset eivät voi olla uskon hedelmiä? En ymmärrä - mikä sitten? Vai ymmärsinkä jotain väärin?
Olen kristitty, luterilainen. Olen kyllä pohtinut Kristuksen lunastustyötä vähän kriittisesti siinä mielessä, että eikö Jumala olisi armollinen ilman tätä veriUHRIA? Eikö Jumala ollut ennen Jeesusta armollinen? Uskon kuitenkin, että Jumalan rakkaus ja armo ovat iankaikkisia. Miksi tarvittiin väkivalta ja UHRI. Kuulostaa pakanalliselta...
Ja sitä, että kun meillä on yksi Jumala. Niin eikö se ole silloin se, joka armahtaa. Jeesus huusi vielä ristillä, "Isä anna heille anteeksi..." ja "Isä sinun käsiisi minä annan henkeni" Hän oli siis ihminen sillä hetkellä. Jumala oli "Isä" oli niin kuin meillekin. Joutui uhriksi, ihmisten vihan tähden... Että me ymmärtäisimme...
minusta luterilaiselta eikä edes kristilliseltä. Se kuulostaa siltä, niinkuin olisit ottanut kristinuskosta joitakin aineksia ja käyttäisit niitä omassa uskossasi, joka on usko ajalliseen elämään. Siitä kertoo varsinkin tuo, kun puhut aarteesta, ja tarkoitat sillä selvästikin ajallista elämää, vaikka Jeesus puhui juuri päinvastoin!
Tuossa valossa en ihmettele, jos et ymmärrä uskosta vuotavien hedelmien ja omien ponnistelujen eroa. Armon varassa eläminen on sitä, ettei tarvitse itse yrittää tehdä yhtään mitään. Siis ei yhtään mitään. Kaikki on tehty jo ristillä. Armo synnyttää halun elää Jumalan mielen mukaan, ja ihminen rupeaa toimimaan niinkuin sisimmässään oikeaksi tuntee, mutta ei ponnistele ITSE.
Kristinuskon ydin on usko Jeesuksen sovitustyöhön. Jos pitää sitä toisarvoisena tai suorastaan hylättävänä asiana, kristinuskosta ei ole enää mitään jäljellä. Koko usko perustuu siihen, että on olemassa niin suuri Rakkaus, että se on uhrannut itsensä sinun edestäsi. Ihmisen syvin tarve on päästä osalliseksi tuollaisesta rakkaudesta, myönsi sen itselleen tai ei.
Kaikilla on yksi ja sama Jumala, joka armahtaa. Miksi siis haluat pyrkiä ja yrittää itse?
Jumalan armollisuudesta.
Kristinusko menee näin:
Jumala loi ihmisen paratiisiin, mutta ihminen söi tiedonpuusta ja tuli ajetuksi sieltä ulos. Ihminen joutui lain alle, mutta jos hän uskoi Jumalan lupaukseen Vapahtajasta, hän pelastui. Vapahtaja tuli ja vapahti ihmiset lain alta. Siitä lähtien se, joka uskoo hänen sovitustyöhönsä, pelastuu.
hieman saivartelua. Ensinkin "aarteella" tarkoitin juuri USKOA, mitä Jeesuskin puheessaan tarkoitti. Ja sydämellä sitten niitä tekoja, että ne seuraavat uskon aarteesta, ja tehdään sydämestä. Eli siinä mielessä sydämen teot kertovat aarteesta, eli uskosta.
Myös sanoin, etten usko, siis EN USKO, että tekojen takia pelastumme. Enkä puhunut mistään tekojen ponnisteluista! Mutta kyllä jos ei mitään hedelmiä uskosta "vuoda", tai "vuotaa" vain itsekkäistä hedelmiä, kuten mammonan palvontaa, jossain on vikaa ja on syytä miettiä sielunsa tilaa. Silloin on sydämellä tärkeänä teot, jotka kertovat, että aarre on jossain muualla. Ei Jumalassa ja uskossa.
Kaikilla on yksi ja sama Jumala, joka armahtaa. Tuo lause kuulosti oikein hyvältä!
Sen sijaan lause "on olemassa niin suuri Rakkaus, että se on uhrannut itsensä.." on hieman hämärä. Jeesuksen ihmishenkihän siellä tapettiin. Rakkaus ei kuollut, eikä Jumala. Siis mitä tarkoittaa kun RAKKAUS UHRAA ITSENSÄ? Jos rakkaus uhraa itsensä, se viittaa siihen, että se rakkaus kuolee..??? Ja mitä se liittyy Jumalan armoon meitä kohtaan? Yhteys ei kyllä ihan mee jakeluun...
Ei kai yksi ihmiselämän ennenaikainen päättyminen väkivaltaisesti ole NIIN SUURI ASIA, että se on JUmalan iankaikkisen armon EDELLYTYS. Vaikka väkivalta tehtiinkin Jumalan miehelle. Miljoonat tavalliset ihmiset maailmassa ovat kuolleet toisen/toisten puolesta. Tätä ei kylllä käsitä... Siis ihan ok, sovitustyö tavallaan, sovitustahan me synneillemme kaipaamme. Oli kauheaa, kun niin täytyi hänet tappaa..., viittaa paremminkin jonkilaiseen marttyyriuteen.
SIIS MIKSI JUMALA TARVITSISI TÄLLAISEN TAPAUKSEN EHDOKSEEN ARMOLLE IHMISIÄ KOHTAAN? Vastatkaa ketkä selkeäsi tämän ymmärräte...
Tuo viestisi alkupuoli kuulosti ihan oikealta. Noinhan se menee. Mutta minusta on tuntunut koko ajan, ettei puheesi ole kristityn puhetta, ja siksi olen tulkinnut sanomasi asiat niinkuin olen. Jos ei usko Jeesuksen lunastustyöhön, eikö silloin väistämättä joudu omien tekojen tielle ja useimmiten maalliseen elämänkatsomukseen? Näin minä asian näen.
Tuntuu, että tosiaan saivartelet tuolla 'Rakkaus uhraa itsensä' -asialla, koska luultavasti tiedät hyvin, mistä on kysymys. Se on kristinuskoa tunteville läpituttua asiaa. Siksi en jaksa yrittää vääntää tässä sopivampia ilmaisuja.
Jeesuksen ristinkuolema tarvittiin siksi, että ihmisten syyllisyys on niin suuri. Luuletko, että me pelkurit ja pölkkypäät uskaltaisimme ja pystyisimme näkemään koko syyllisyytemme taakkaa, jos ei siitä olisi maksettu niin rankasti? Jeesuksen työ oli niin raskas, koska hän kantoi harteillaan koko maailman synnit.
Jos ihminen uskoo pelkästään armahtavaan Jumalaan ilman Jeesuksen lunastustyötä, hänellä on kaksi vaihtoehtoa. Joko hän jättäytyy välinpitämättömäksi ja liukuu huonoon elämään, koska 'kaiken saa anteeksi'. Tai sitten hän haluaa elää Jumalan tahdon mukaan armon varassa, mutta oman syyllisyyden tajuaminen jää heikoksi, kun ei ole ketään, joka olisi siitä maksanut raskaasti. Tämmöinen tekele ihminen on. Kun sitten ei näe kunnolla omaa syyllisyyttään, suuntaa se muihin ja on armoton.
Nuo molemmat vaihtoehdot ovat vähän semmoista kepulihommaa.
No, näistä väsyneentohjoisista aivoista ei valitettavasti irtoa mitään selvää puhetta.
esittämäni kysymykset olivat aika vaikeita... Eipä niihin taida kellään olla mitään sanomista sen kummemmin. ???
Itse kuitenkin luulisin, että oma syntisyyteni ja puutteellisuuteni olisivat ihan yhtä todellisia ja ne myös käsittäisin ne samalla tavoin ilman Jeesuksen kärsimystyötäkin? Luulisin näin ainakin, mutta vaikea tietty kuvitella, kun tuo kärsimystyö on niin syvälle kuitenkin iskostunut ajatus. Ja kyllähän sen ajatteleminen asian konkretisoi tietyllä tavalla.
Ihmetyttää kyllä, että elivätkö ihmiset ennen Jeesusta sitten ilman Jumalan armoa. Ei tunnu oikein hyvältä.... Ei oikeudenmukaiselta, ei oikealta... Sen täytyy olla iankaikkista, Jumalan armon ja rakkauden? Jotenkin sellainen muuttuvuus ei oikein vakuuta... Nöyriä oikeamielisiä sydämiä eli varmaan ennen Jeesusta, puutteensa iänkaikkisen Jumalan edessä ymmärtäen myös. Ja elää tänäpäivänä ilman kristillistä vakaumustakin. Jumalan armo koskee heitäkin, vaikkeivat olisi Jeesuksesta kuulleetkaan. Ja sitten vielä pitäisi uskoa, että he joutuvat helvetin tuleen tästä maailmasta. Ei mene läpi!
Kauan kesti myös Jeesuksen syntymän jälkeen ennen kuin kristinusko edes levisi laajemmin, eikä sitä tänä päivänä kaikkien tiedossa ole. Ja monelle jos onkin, se saattaa olla enemmän tai vähemmän kyseenalaista ja "hapattunuttakin"? oppia, joka ei sen parempi liene aina kuin heidän uskonsa????. Olen kuullut tositarinoita esim. kristillisten työntekijöiden toiminnasta henkisen piinauksen muodossa, nuoren afrikkalaisen aids-potilatytön kuolinvuoteella parannuksia ja helvettejä "kirkastaen" mm. avioittoman seksin harrastamiseen liittyen. Kuulostaako tutulta kristillisyydeltä muuten kellekään tämän palstan lukijalle?
Olen kuullut sen sijaan sen suuntaista, että armo on erittäin oleellinen osa uskoa myös monissa muissa uskonnoissa. Vaikken enemmälti ole perehtynyt... Äärisuuntia on kaikissa uskonnoissa, joissa on vallalla armoton usko sisällä ja myös muita/eri tavalla uskovia kohtaan. Ilmeisesti tuo oma syyllisyys ilman "todellista armoa"...? ja sitä kautta rakkautta sitten tosiaan pohjimmiltaan on syynä tähän?. En osaa sanoa. Vaiko itse paholainen?
Vielä jatkan..
Jeesus opetti PITÄMÄÄN lamput palamassa. Myös olemme häneltä myös oppineet, että "isän" armo ne aina tarvittaessa uudelleen sytyttää ja antaa lamppuihin myös tarvittavan polttoaineen. Pitäkäämme lampuistamme huolta, että Jumalan rakkauden tuli niissä palaisi! Se on aarteemme. Ja missä aarteemme, siellä sydämemme HALU on olla (ja sen kautta myös toimemme tässä maailmassa). Se on ihmisen syvin toive ja myös täyttymys.
Kerronpa, miten minulle kirkastui Jeesuksen sovitustyön merkitys.
Olin melkein yhdeksänvuotias vl-kodin lapsi. Olin aina kammonnut Jeesuksen ristinkuolemaan liittyviä asioita. Ne olivat vain pelottavia, enkä halunnut tietää niistä.
Oli kiirastorstai ja viimeinen tunti koulussa ennen pääsiäislomaa. En muista, oliko se lukujärjestyksen mukaan uskontotunti, vai halusiko opettaja pitää sen sellaisena. Joka tapauksessa hän sanoi, että tämän tunnin puhumme Jeesuksesta ja hänen kuolemastaan ristillä. Jännityin. Pelkäsin, miten kestän sen karmeuden.
Opettaja (ei-vl) kertoi, ja mitä enemmän hän kertoi, sitä suuremmin helpotuin. Eihän siinä mitään todella kauheaa ollutkaan! Jeesus teki sen, koska hän RAKASTI. Hän rakasti meitä jokaista niin paljon, että meni ristille ja antoi henkensä meidän puolestamme.
Opettaja osasi kertoa niin, että se upposi sen ikäisiin lapsiin kuin veitsi sulaan voihin. Hän kertoi lämpimästi ja eläytyen. Luokka kuunteli hiiskumatta, totisena.
Lopuksi lauloimme eräästä pääsiäisvirrestä muutaman säkeistön. En muista, opetettiinko ne tuolla tunnilla, vai oliko opetettu jo aiemmin. Ja miten luokka lauloi! Sydämensä pohjasta, tosissaan ja samalla riemuissaan niin että seinät raikasivat. Sydämeni oli muljahtanut tuolla tunnilla ympäri, ja taisi olla monen muunkin sydän. Siitä lähtien se oli minulle selvä asia: "Sun ristis olkoon ainoa tienviittaajani matkalla..."
Jos pitäisi nimetä yksi tunne, mikä tuolloin mieleeni syttyi, se olisi kiitollisuus.
Panin tuonne aiemmin pikku tiivistyksen kristinuskon "kaavasta" tai miksi sitä sanoisi. Ensin oltiin paratiisissa, sitten elettiin vanhatestamentillista aikaa, jolloin usko Jumalan lupaukseen tulevasta Messiaasta pelasti. Tämä koski tietysti vain Israelin kansaa, koska eiväthän muut siitä tienneet. Näin siis ennen Jeesusta.
Ymmärrän niin, että ne, jotka eivät ole kuulleet Jeesuksesta, mutta joiden sydämentila on oikea, pelastuvat. Ne taas, jotka ovat kuulleet, mutta eivät välitä, ovat kyseenalaisempia tapauksia. Tämä ei ole tietenkään mitään kristinuskoa, vaan omaa "mutuani".
Kristiuskon varjolla on tehty paljon pahaa niinkuin muidenkin asioiden varjolla. Tuskin tästä maailmasta sellaista asiaa löytyy, jonka varjolla sitä ei olisi tehty. Ihminen voi saada siitä syystä vastenmielisyyden koko asiaa kohtaan ja heittää lapsen pois pesuveden mukana, mikä on sääli, jos asia sinänsä on hyvä.
Tuo uskostaan huolen pitäminen on vähän ristiriitainen juttu. Toisaalta kehotetaan pitämään lamput palamassa, toisaalta sanotaan, ettei ihminen voi itse pitää uskoa itsellään. Jos yrittää sitä vartavasten pitää, se menee ties miksi vl-mäiseksi vaatteenpesuksi ja sääntöjen noudattamiseksi.
Tuosta syvimmästä toiveesta ja täyttymyksestä olen samaa mieltä.
hienosti kirjoitit tuon koulukokemuksesi :). Kiitos! Kyllähän se sydäntä lämmitti jälleen täälläkin! Uskomisen iloa ja rohkeutta kaikille! Isältä pyydämme henkensä armon ja rakkauden tulta ihmisten keskelle.
vielä yhden ajatuksen, joka tuli mieleen.
Kyselit tuolla, miksi Jeesuksen ristinkuolema oli tarpeellinen, etkä saanut mielestäsi tyydyttäviä vastauksia.
Ei siihen oikein voi vastata, koska katsot asiaa maallisesta näkökulmasta. Siltä kantilta katsottuna asia tietysti oli turha ja barbaarinen.
Näet Jeesuksen passiivisena objektina, kun kristinusko näkee hänet aktiivisena subjektina.
Jos Jeesus olisi suhtautunut asiaan "ihmismäisesti", hän olisi tietysti yrittänyt paeta. Hän tiesi, että hänet tullaan pidättämään. Hänellä oli paljon ystäviä ja kannattajia, jotka olisivat voineet järjestää hänelle piiloutumis- ja pakoyrityksen.
Oma kokemukseni ja näkemykseni on se, että todella kovassa paikassa ihmisen pitää oikealla tiellä vain tieto siitä, että hänen edestään on lunnaat maksettu. Muuten pelko ja mukavuudenhalu saavat vallan, ja pelkkä "lälly" armo on niiden edessä voimaton.
Tällaisia tuli mieleen.
Hyvät viikonloput minultakin!