Hei vaan kaikille mameille. Olemme pohtineet mieheni kanssa lapsentekoa jo jonkin aikaa. Toisaalta tuntuu ihanalta se ajatus että suku jatkuisi ja näkisi lapsemme kasvua jne. Mutta pelottaa ihan hirveästi nykymaailman meno ja kaikki se mitä äitiyteen nyt liittyy, kokoajan vastuussa lapsesta ja parisuhteesta. Antaisitteko mielipiteenne siitä, oletteko muuttuneet äitiyden myötä, mitä äitiys on antanut teille, ottanut teiltä pois yms. Onko parisuhteenne muuttunut? T. Nuorehko nainen
Mitä lapsenne antavat teille?
piiiiiiiiiiiiiiiiiip
13270
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ei kannata puuhata jälkeläisiä, jos epäilyttää ja pelottaa. Kyllä sen itse tietää jos ja kun on siihen valmis. Ei kaikkien tarvitse alkaa äidiksi ja isäksi, tai voi vaikka ottaa jo maailmaan syntyneitä lapsia kaitsettavakseen (sijaisvanhemmuus, tukiperhe..), jos siltä tuntuu.
Äitiys muuttaa pakostakin, mutta enemminkin se kasvattaa kuin taannuttaa tai vie heikompaan suuntaan. Olen sitä mieltä, että lapset ja vanhemmat kasvattavat AINA toinen toisiaan.
Lapsi vie vapaa-aikasi, yöunesi, rahasi, rentoutumismahdollisuutesi, hermosi, kehosi, siisteytesi, itsenäisyytesi, seksihalukkuutesi, seksimahdollisuutesi, spontaaniutesi, parisuhteen tasapainon..
Lapsi antaa sen, mitä et muutoin saisi ilman lastasi: kokemuksen, mitä on olla vanhempi.
sijaisvanhemmaksi jos vanhemmuus mietityttää!!
Olen sijaisäiti ja tiedän mistä puhun.
Sijoitetut lapset tarvitsevat vakaan kasvuympäristön eikä heitä oteta "koekaniineiksi", että olisikohan minusta äidiksi/isäksi.
Tukiperheenkin olisi hyvä olla sama niin kauan kuin lapsi heitä tarvitsee. Vai oletko sitä mieltä, että kun lapsi on kiintynyt tukiperheeseensä niin sitten voikin jo lopettaa tukiperheenä toimimisen "kun se ei ollutkaan niin kivaa"?
Sijoitettu lapsi saattaa olla todella rikki ja vaatii sijais- tai tukiperheeltä huomattavasti enemmän resursseja kuin biologinen lapsi. Hyvässäkin tapauksessa sijoitetun kanssa on yleensä aina jotain ongelmia. Joko lapsen itsensä, biologisten vanhempien tai jonkun muun kanssa.
Itse en suosittelisi lapsettomalle parille sijaisvanhemmuutta ennenkuin ovat toimineet muutaman vuoden tukiperheenä.
Minä olen monesti miettinyt sitä mitä tämä meidän lapsi on oikein tuonut tullessaan ja millaista elämä on nyt verrattuna entiseen. Meillä oli hankala loppuraskaus ja ensimmäinen vuosi oli taistelua alkuun koliikin kanssa ja sen jälkeen oli todella huonoja unia, jatkuvaa kantamisen/lähelläolon tarvetta jne. Eli siis lapsemme ei ollut mikään maailman helpoin ja tyytyväisin vauva. Silti en vaihtaisi sekuntiakaan pois ja tekisin kaiken saman uudelleen epäröimättä yhtään.
Sitä rakkauden määrää ei voi sanoin kuvata mitä häntä kohtaan tunnen. Eikä sille ylpeydelle löydy sanoja, kun hän tekee jotain uutta. Tänään hän oppi kävelemään ja äidin sydän oli pakahtua onnesta ja ylpeydestä, toisaalta haikeudesta, kun pieni "nyssykkäni" kasvaa isoksi. Äitiys on tuonut roppakaupalla semmoisia tunteita, mistä en tiennyt aiemmin mitään. Huolta ja surua mutta myös iloa ja riemua. Kokemusta äitiydestä on kertynyt vasta reilun vuoden, mutta en ikinä vaihtaisi tätä elämää pois, en edes sillä hetkellä, kun olen valvonut lähes koko yön ja kuudelta herättää pikku ihminen ja kiukuttelee koko päivän ilman päiväunia. En osaa sanoa mitä äitiys olisi ottanut minulta pois. Minun menokenkäni on rauhoittunut jo kauan sitten ja vietän aikani mieluummin kotona perheen kanssa, kuin jossain juhlimassa. Normaalielämän menemisiä ja tulemisia pitää suunnitella vähän enemmän kuin aiemmin, mutta muuten kuljen kuten ennenkin. Parisuhde on mielestäni viime aikoina syventynyt ihan uudelle tasolle. Välillä olimme mieheni kanssa ( olemme olleet piiiiitkään yhdessä) enemmänkin kavereita, nyt olemme kumppaneita, jotka rakastavat toisiaan ihan uudella tavalla. En osaa sitä selittää, mutta meidän suhteemme on vauva-ajan hankaluuksien jälkeen muuttunut paljon paremmaksi.
Tästä voisi kirjoittaa viikon, mitä kaikkea on muuttunut hyvään tai huonoon suuntaan. Mutta olen erimieltä edellisen kanssa, että epäilyttäminen pitäisi olla lapsen saamisen este. Kyllä sitä kasvetaan pikkuhiljaa äidiksi ja isäksi ja minä ainakin olen pitkin matkaa epäillyt osaanko, pystynkö, jaksanko, mitä jos, apua.... Lapseni ollessa pari viikkoa minä hormoonihuuruissa itkeskelin, etten varmasti osaa ostaa vauvalle isona oikeanlaista haalaria ja sitten se paleltuu ja olen huono äiti :) Mutta näemmä sitä pikkuhiljaa oppii. Ensimmäinen ylpeydenhetkeni oli se, kun opin tunnistamaan mitä mikäkin vauvan itku tarkoitti: "Jes, minä selviän ehkä sittenkin!"
Jos epäilee eikä ole varma haluaako lasta, on eri asia kuin että epäilee, mutta haluaa lapsen ja tietää epäilyistä ja peloista huolimatta että pärjää.
Ehdoton halu, vaikka pelkääkin, on valmius vanhemmuuteen. Miksi ihmeessä pitäisi hankkia lapsi, jos ei tunne, että on siihen täysin valmis?! Joskus lapsia tietysti tulee vaikkei olisi niitä kovasti halunnutkaan, mutta sittenhän sitä joko vain ryhtyy vanhemmaksi tai sitten ei.
Oma vapaa-aika ei muuten tarkoita yksistään baareissa juoksemista, vaan ihan sitä, että voi syödä ruokansa alusta loppuun keskeytyksettä, tai lukea lehteä tai kirjaa hiljaisuudessa (ja keskeytyksettä), mennä vessaan niin ettei joku kurki pönttöön tai voi ummistaa silmät ja nukkua silloin kun väsyttää...
Itse haluaisin muuttaa montaa asiaa lasteni lapsuudenkokemuksista ja perhe-elämästämme. Mies on väkivaltainen ja muutenkin luonnehäiriöinen, joten näistä lähtökohdista on monta ikävää kokemusta jäänyt mieliimme. Toisesta ei voi kaikkea tietää etukäteen, vaan vasta lasten synnyttyä on tullut nuo väkivaltaisuudet yms. mukaan kuvioihin.
Joskus on vasta sitten täysin varma kun saa lapsen syliinsä. Joillekin ei tule täyttä varmuutta ennen sitä. Pitäisikö sitten jättää tekemättä kokonaan lapset?
Joskus käy myös niin, että kun ei ole ollut varma, ei lapsen synnyttyä haluakkaan lasta. Jos ei raski antaa pois, niin on ainakin katkera lapselle ja huudetaan ja raivotaan, ollaan kyvyttömiä toimimaan vanhempana, tai tulee synnytyksen jälkeisiä masennuksia ja muita masennuksia, ja muuta haluttomuutta olla äiti, ja sitten roikotetaan lasta hoidoissa ja itse vietetään sinkkuelämää..
Jokainen, joka voi valita vapaasti, tekee elämällään mitä haluaa. Ei ole minun asiani sanoa kuka saa tehdä lapsia ja kuka ei, mutta itse en tekisi ellen olisi haluistani täysin varma. Lapselle on parempi, kun hän on tähän maailmaan haluttu lapsi, eikä niin, että no katsotaan, jos se sitten kiinnostaa, kun on syntynyt.
Itsekin ennen lapsia pohdin paljon noita juttuja. :) On luonnollista ja tärkeää miettiä mitä muutoksia elämään lapsi tuo tullessaan, mutta koskaan lapsen tuloon ei voi täydellisesti valmistautua, jokainen perhe ja ihmisyksilö on kuitenkin erilainen.
Meille päätös lapsen yrittämisestä tuntui hypyltä tuntemattomaan. Pelotti tietty, mutta uskottiin että me voidaan siitä selvitä. Oltiin valmiita muuttamaan elämä ihan toisenlaiseksi. Oltiin valmiita luopumaan monista asioista ja oltiin valmiita ottamaan tilalle jotain ihan uutta johon ei voinut etukäteen täysin valmistautua. Jos oltais tiedetty etukäteen että kaksoset tulee, oltais varmaan mietitty hyvin huolella vielä kertaalleen, että onko tämä nyt todella sitä mitä me halutaan. xD Onneksi ei tiedetty, pahimmassa tapauksessa olisi jäänyt uskaltamatta.
En usko että olen ihan hirveästi muuttunut äitiyden myötä. Ehkä hitusen tiukemmin pidän puoliani ja olen itsekkäämpi kuin aiemmin. Luotan omaan näkemykseeni enemmän kuin ennen enkä niin herkästi toimi muiden toiveiden mukaan, varsinkaan lapsia / perhettä koskevissa asioissa. Mutta mitään suurta valaistumista tai totaalista arvojen ja asenteiden muutosta ei ole tullut. Ihmettelen edelleen joitakin lapsiin/äitiyteen/perheeseen liittyviä juttuja kuin ennen lapsiakin, vaikka kovasti mulle manattiin että kyllä mun mieleni sitten muuttuu, kun on omia lapsia. Ei muuttunut.
Kun mietin mitä lapset ovat tuoneet elämääni, ekana tuli mieleen (niin kevyeltä kuin tämä kuulostaakin) heidän tuoneen tärkeää ja mielekästä tekemistä vapaa-aikaan. En ehdi käydä leffoissa tai baareissa, harrastaa samoja liikuntaharrasteita kuin aiemmin, shoppailla tms., mutta - toisin kuin olisin uskonut - hyvin vähän noita juttuja edes kaipaan. Minusta on oikeasti mukavaa kontata pitkin lattiaa lasten kanssa, antaa heidän kiipeillä päälleni ja seurata heidän palikkaleikkejään. :) Ihan valtavasti he ovat tuoneet mukanaan rakkautta ja paljon ilon aiheita, toki myös huolta, väsymystä jne, mutta kokonaisuus on paljon enemmän plussalla kuin koskaan osasin edes toivoa.
Parisuhde on jaksanut hyvin lastentulosta huolimatta. Tämä johtuu varmasti paljolti siitä että vastuu lasten arjesta on jakautunut kutakuinkin puoliksi perhevapaita myöten. Muutenkin arki on ollut sujuvampaa kuin osattiin odottaa; ei koliikkia tms, yöt on nukuttu koko ajan melko hyvin jne. Rutiineista on pidetty kiinni ja käytetty arkijärkeä ja saatavilla olevia apukeinoja. Olen tietoisesti välttänyt tekemästä vanhemmudesta suorittamista. Elämä lasten kanssa on vain elämää, ei mitään sen kummallisempaa. Erilaista kuin ennen, mutta ajoittaisesta rasittavuudestaan huolimatta ihan valtavan hauskaa ja kiinnostavaa. :)
Ensimmäiseksi tulee mieleen että lapsi on tuonut paljon elämäniloa! Ei sitä voi sanoin kertoa kuinka paljon iloa ja rakkautta kokee kun on saanut lapsen ja saa nähdä hänen kasvavan ja kehittyvän. Ja lapsen ja vanhemman välillä on sellainen erityislaatuinen, ehdoton rakkaus mitä ei voi parisuhteessa eikä muissa ihmissuhteissa kokea.Tottakai lapsi vaatii myös paljon mutta kyllä kokonaisuudessa ehdottomasti ollaan mahtavasti plussan puolella!
Jos voisin niin suosittelisin lasten hankkimista kaikille ihmisille. Ymmärrän silti hyvin että on heitäkin jotka eivät lapsia halua ja yleensä he tietävät tämän asian ihan varmasti omalla kohdallaan olevan näin ja sellaista mielipidettä kunniotan kyllä.
Kaikista ei ole huolehtimaan lapsista. Näkeehän sen jo lasten psykiatrian tarpeesta ja huostaanotoista, tai menee vain tallustelemaan Helsingin Kontulan ostarille, niin asia selviää.
Lapsi on tunteva ihminen, herkästi vioittuva. Lapsi ei ole lelu, ei parisuhteen parantaja, ei oman pahanolon kaatopaikka, ei ajanvietteen tuoja, ei seuranpitäjä sisarukselle tai itselle, ei oman egon pönkittäjä, jota voi käskeä ja alistaa.. Lapsi on rakkauden ruumiillistuma, jonka voi helposti tuhota omalla ymmärtämättömällä käytöksellään.
Lapsia ei tulisi saattaa maailmaan kevein perustein!
Olen sitä mieltä, että epäileminen on ihan hyvä, ei lainkaan sen merkki, ettei lapsestaan huolehtisi! Itseänikin pelotti lastn hankkiminen ja aika vanhaksi jahkasin, kunnes vauva olikin jo tulossa, eikä lopullista päätöstä sitten tarvinnutkaan tehdä. Nyt sitten mietinkin toisen hankkimista.. Ja sekin epäilyttää, huh!
Mutta vastaukseni tulee tässä:
Elämän helppoudesta ja huolettomuudesta olen kyllä joutunut luopumaan. Väsynytkin olen vauvan äitinä, mutta toisaalta ennen saatoin olla väsynyt muista syistä, kuten opiskelun ja töiden yhdistämisestä tai vaikkapa telkkarin ääressä valvomisesta. Parisuhde ei meillä niinkään kukoista, mutta se lienee normaalia tässä vaiheessa ja olemme muutenkin aika pitkään olleet yhdessä, joten ehkäpä myös vähän kyllästyttää ;) No, oikeasti minua rassaa se, ettei tätä vanhemmuutta näköjään voi tasapuolisesti jakaa. Olen itse päävastuussa ja se on monesti aika raskasta. Vastuu siis painaa.
Kaikista tärkeimmäksi henkilöksi maailmassa on tuo pieni tullut! Jännää on hänen kehitystään seurata ja ilolla odotan tulevia vuosia ja uusia juttuja mitä hänen kanssaan voi puuhata. Äitiysloma ja vauva on opettanut minulle myös tarpeellista pysähtymistä ja rauhoittumista. Tällaista näin äkkiä, mutta nyt täytyy mennä. Ai niin: kenkkua on se että näköjään sosiaalinen elämä kärsii
Ei minustakaan asian epäileminen ole sen merkki että pitäisi lapsi/lapset jättää tekemättä, päinvastoin. Epäileminen tarkoittaa että käy läpi ja punnitsee myös asian kielteisiä puolia, eikä vain töhötä täysillä niitä lapsia tekemään. Varmana siitä että kaikki tulee menemään hyvin & tekee oikean ratkaisun - voi tulla ylläripylläri...
Äitiys minulle on vielä nuorta, vasta muutaman kuukauden ikäistä. En tiedä vielä läheskään kaikkea mitä tältä elämänalueelta saan enkä oikeastaan halua toiveita tulevaisuudelle esitelläkään. Saan mitä saan, yritän sen nähdä parhain päin niinäkin päivinä, kun aurinko ei niin paista. Mutta tähän mennessä pieni tyttäreni on antanut minulle lisää kärsivällisyyttä, kykyä joustaa, kykyä keksiä uusia ratkaisuja kun olen väsynyt. Vaikka hän on etäännyttänyt vanhempiaan tietyllä tasolla toisistaan, hän on saanut heidät tiiviimmin yhteen ihmettelemään pientä ihmistä, joka yhdessä on saatu aikaiseksi. Vasta hän on liittänyt meidät vanhemmat yhteen niin kauan kun elämme, halusimme tai emme... Oppiessaan uusia asioita hän on saanut minut tuntemaan ylpeyttä ja valtavan syvää haikeutta elämän ainutkertaisuudesta - hän, joka hetki sitten laskettiin rinnalleni synnytyssalissa, ottaa jo ensi askeleita äidistä irti. Olen ollut aina herkkä, mutta tyttäreni on avannut entisestään silmiäni ponnistelemaan pienilläkin asioilla synkkyyttä vastaan. Sillä jos minulle annetaan joku noin pieni ja täydellisen avuton, minulla ei kertakaikkiaan ole varaa antaa kurjien asioiden päästä voitolle.
Olen muuttunut äitiyden myötä vähemmän itsekkääksi ja enemmän aikaansaavaksi. Äitiys on antanut elämään sisältöä, paljon paljon iloa ja sanoinkuvaamattoman suurta rakkautta lasta kohtaan.. myös huolta pienestä ihmisen alusta, mutta sekin positiivisella tavalla. Ottanut pois omaa aikaa ja vapautta, joita en kuitenkaan kaipaa yhtään enempää. Parisuhde on syventynyt ja muuttunut enemmän kumppanuudeksi.
Nautin äitiydestä suuresti enkä vaihtaisi pois päivääkään!
- 25v puolivuotiaan vauvan äiti.
Yllätyksenä tuli raskauteni,keskellä hurjinta sinkkuvuotta(22vee tosin ja ammatti opiskeltu!).Työttömänä ja lähes asunnottomana olin mutta silti päätin lapsen pitää.Se on ollut elämäni parhain päätös!
Lapsi on tuonut mm.tasapainoa elämään,opettanut minulle mikä elämässä on tärkeintä,asettaamaan toiset ensisijalle.Ja oi miten ihanalta se tuntuukaan kun näkee ja kuulee lapsensa oppivan uusia asioita,kohtelevan hyvin ystäviään,muita ihmisiä ja eläimiä.Unohtamatta kuitenkaan itseään!
Se on jotakin selittämätöntä mitä lapsi tuo elämään.Lapsi antaa toiveen paremmasta huomenesta(juu.tiedän että tänä päivänä kuulostaa aika kamalalta..)mutta niin kauan kuin toivoa on niin miksi ei!Toivon,että ehkä minun lapseni olisi mukana tekemässä paremman maailman,sellaisen mihin en itse kyennyt.Ja on pakko yrittää jaksaa ajatella positiivisesti koska muuten mistään ei tule mitään.
Negatiiviset puolet:enemmän siivottavaa :D:D Toki rahanmenokin on suurempi mutta jos et kovin maallisen mammonan perään ole,saat niin paljon takaisin ettei sillä etellänmatkalla/parturilla/shoppailulla niin kovin suurta merkirtystä enää ole :) On jotain paljon arvokkaampaa ja rakkaampaa kuin raha.
Eli itse olen sen kannalla että antakaa palaa!Toki tiedostan maailman kurjuuden mutta pelossa ja negatiivisuudesa ei voi elää vaan on annettava toivoa.Äidiksi ja isäksi ei kukaan synny vaan siksi kasvetaan!
Onnea päätöksentekoon!