Käyttäkää kortsua AINA tuntemattomien ja puolituttujenkin kanssa ja aina kun olet epävarma toisen terveydentilasta. Toisin sanoen aina kortsua kunnes olet vakituisessa parisuhteessa tai avioliitossa ja molempien "puhtaus" on varmistettu. ÄLKÄÄKÄ koskaan harrastako seksiä kännissä jos on riski ettette voi ajatella järkevästi ja kortsu jää pois. Ja sit hei oikeesti jos suuseksikin on suojaamatonta niin yhtä lailla niitä tauteja voi saada (limakalvot!) Olen poika ja muhun tartutettiin HIV tahallisesti, koska se toinen tiesi sairaudestaan kun oli diagnosoitu vuosi aikaisemmin. Puolet on kuitenkin mun vika koska EHKÄISY on molempien vastuulla. Mä olen tekopyhä ku tulen selittämään ja haukkukaa vaan jos huvittaa mut mä yritän oikeesti vaa saada muita tajuamaan että te ette koskaan voi tietää toisen terveydentilaa 100 % varmuudella ellei ole tuoreet testitulokset käsissä. Kyl se sit viimeistään herättää ku tulee joku tauti. Sit itkettää ja vituttaa. Estääksenne tälläisen olotilan te voitte käyttää ehkäisyä mistä kaikille on kerrottu seksivalistuksissa kouluissa.
Seksivalistus ei ole teidän kiusaksenne vaan parhaaksenne. Jos se teitä naurattaa nyt niin miettikää jos oikeesti omalle kohdalle sattuis. Jotkut taudit voi vaikuttaa koko teidän elämään, voitte jäädä lapsettomiks jne. Ette ehkää osaa ajatella tulevaisuutta niin pitkälle, mutta kun kypsytte ja kasvatte niin ne ajatukset tulee ajankohtaisiksi. Seksiä ehtii harrastamaan reilusti elämän aikana, koska aikuisuutta riittää monta kertaa enemmän kuin nuoruutta. Onko järkevää siis riskeerata nuoruus? Itse koen, etttä neitsyys on yliarvostettua, mutta nyt kun miettii hartaasti niin mikä vitun kiire sitä oli pyrkiä sänkyyn ja sit jossain vaiheessa päätyy väärän ihmisen kanssa sänkyyn. Harvalle pojalle poikuus merkitsee mitään ja tytöistä neitsyyden menetys tuntuu vaikeammalta. Pojatkin vois oikeesti miettiä, että kulkeeko sen munan suunnan mukaan vai yrittääkö käyttää omia aivojaan paremmin. Hormonit hyrrää ja pistää kiiman pyörimään jatkuvasti. Ne voi estää myös rationaalisen ajattelun jonka vuoksi sattuu niitä tilanteita joita kadutaan ja itketään jälkeenpäin. Miettikää siis joka kerta; olenko se minä joka tätä haluaa vai hormonit?
Jos ette vakuuttuneet tästä tekstistä ja sen sijaan vaan naureskelette niin omapahan on asianne. Teitä on kuitenkin varoitettu moneen otteeseen. Itse valitsin sen tien, että en ota mitään lääkkeitä tähän joilla saisin tilani krooniseksi ja eliniän ennuste olisi pidempi. Annan taudin tuhota minut omaa tahtiaan. Kun olen AIDS-vaiheessa niin alan suunnitella hautajaisiani. En todellakaan ala elämään lääkkeiden ja tämän taakan kanssa. Yrittäkää selittää jotain muuta, mutta tiedätte itsekin faktat että elämä ei todellakaan tule olemaan ihanaa tämän sairauden kanssa. Kuka minut edes haluaisi tautini kanssa enkä edes halua ketään kun riski on isompi että tartuttaisin. Mua on yritetty lohduttaa sillä, että voisin elää kuitenkin pitkän ja hienon elämän ystävienkin tuella jos ei elämänkumppania ole. Paskat. Ainahan sitä voi ottaa tavoitteita ja yrittää tähdätä niihin. Työ- ja opiskelutavoitteita ym. Minkä vuoksi? Että saa kuolla kuitenkin jossain vaiheessa ja kaikki se mitä ehdit siihen mennessä tehdä tulisi olemaan merkityksetöntä varsinkin jos ei ole omaa perhettä. Mun unelmat ja tulevaisuuden kuviot on sirpaleina. Mua ei kiinnosta saavuttaa mitään hienoja juttuja. Mua ei kiinnosta matkustella ja katsella nähtävyyksiä. Aion kuitenkin tehdä kaikkea tyhmää, koska millään ei ole mitään merkitystä enää. Polttaa enemmän ja ryypätä.
Hyvää loppuelämää kaikille.
Seksivalistus ei ole teidän kiusaksenne vaan parhaaksenne. Jos se teitä naurattaa nyt niin miettikää jos oikeesti omalle kohdalle sattuis. Jotkut taudit voi vaikuttaa koko teidän elämään, voitte jäädä lapsettomiks jne. Ette ehkää osaa ajatella tulevaisuutta niin pitkälle, mutta kun kypsytte ja kasvatte niin ne ajatukset tulee ajankohtaisiksi. Seksiä ehtii harrastamaan reilusti elämän aikana, koska aikuisuutta riittää monta kertaa enemmän kuin nuoruutta. Onko järkevää siis riskeerata nuoruus? Itse koen, etttä neitsyys on yliarvostettua, mutta nyt kun miettii hartaasti niin mikä vitun kiire sitä oli pyrkiä sänkyyn ja sit jossain vaiheessa päätyy väärän ihmisen kanssa sänkyyn. Harvalle pojalle poikuus merkitsee mitään ja tytöistä neitsyyden menetys tuntuu vaikeammalta. Pojatkin vois oikeesti miettiä, että kulkeeko sen munan suunnan mukaan vai yrittääkö käyttää omia aivojaan paremmin. Hormonit hyrrää ja pistää kiiman pyörimään jatkuvasti. Ne voi estää myös rationaalisen ajattelun jonka vuoksi sattuu niitä tilanteita joita kadutaan ja itketään jälkeenpäin. Miettikää siis joka kerta; olenko se minä joka tätä haluaa vai hormonit?
Jos ette vakuuttuneet tästä tekstistä ja sen sijaan vaan naureskelette niin omapahan on asianne. Teitä on kuitenkin varoitettu moneen otteeseen. Itse valitsin sen tien, että en ota mitään lääkkeitä tähän joilla saisin tilani krooniseksi ja eliniän ennuste olisi pidempi. Annan taudin tuhota minut omaa tahtiaan. Kun olen AIDS-vaiheessa niin alan suunnitella hautajaisiani. En todellakaan ala elämään lääkkeiden ja tämän taakan kanssa. Yrittäkää selittää jotain muuta, mutta tiedätte itsekin faktat että elämä ei todellakaan tule olemaan ihanaa tämän sairauden kanssa. Kuka minut edes haluaisi tautini kanssa enkä edes halua ketään kun riski on isompi että tartuttaisin. Mua on yritetty lohduttaa sillä, että voisin elää kuitenkin pitkän ja hienon elämän ystävienkin tuella jos ei elämänkumppania ole. Paskat. Ainahan sitä voi ottaa tavoitteita ja yrittää tähdätä niihin. Työ- ja opiskelutavoitteita ym. Minkä vuoksi? Että saa kuolla kuitenkin jossain vaiheessa ja kaikki se mitä ehdit siihen mennessä tehdä tulisi olemaan merkityksetöntä varsinkin jos ei ole omaa perhettä. Mun unelmat ja tulevaisuuden kuviot on sirpaleina. Mua ei kiinnosta saavuttaa mitään hienoja juttuja. Mua ei kiinnosta matkustella ja katsella nähtävyyksiä. Aion kuitenkin tehdä kaikkea tyhmää, koska millään ei ole mitään merkitystä enää. Polttaa enemmän ja ryypätä.
Hyvää loppuelämää kaikille.
Vastaukset 8
Vanhimmat
''aina kun olet epävarma toisen terveydentilasta''
ensinnäkin sun on helppo sanoa tuo jälkiviisaana, me emme ole mitään selvännäkijöitä.
No siis tarkoitin tuolla, että jos on epävarma siitä kuinka monen kanssa seksipartneri on ollut ja onko käyttänyt ehkäisyä kuinka usein. No varmin tapa kuitenkin on käyttää ehkäisyä joka kerta kun eihän toinen välttämättä kanna mukanaan testituloksia eikä välttämättä ole edes käynyt testeissä. Toki jos on ekasta kerrasta kyse niin sit voi miettiä sitä onko luottamus sillä tasolla että voi oikeesti luottaa toisen olevan kokematon.
miksi valitsit tuon tien? eli siis et halua lääkitystä jonka avulla voisit elää täyttä ja tasapainoista elämää?
tiedän ja uskon että olet katkera tuosta tilanteestasi ja kohtalostasi. mutta katkeruus ei auta, se kalvaa sisintäsi kuitenkin joka päivä. ja viel elämänhaluasi alaspäin kovaa vauhtia.
en tiedä ikääsi-et ole sitä maininnut.
jos kuitenkin kaipaa jotain jolle puhua tuosta tilanteestasi (vaikka ihan anonyymist)i-ota rohkeasti yhteys sähköpostiini: [email protected]
" lääkitystä jonka avulla voisit elää täyttä ja tasapainoista elämää?"
Kyllä yksinäistä elämää = paskaa. Kuka haluaisi olla HIV:tä sairastavan henkilön kanssa? Aivan sama, vaikka teitä tulisikin selittämään "kyllä mä voisin olla" koska olen jo päätökseni tehnyt. En ala popsimaan pillereitä enkä halua riskeerata muita. Kaikkea voi tapahtua ja sattua esim. suudellessa jos onkin suussa jokin pieni haavauma, jota en ole huomannut ja sitten virukset menee veren kautta toiseen. En itsekään seurustelisi HIV:tä sairastavan henkilön kanssa vaikka olisin terve. En voisi elää sen asian kanssa jos tartuttaisin toisen. Haluan kuolla ja se tulee tapahtumaan. Joku voisi ajatella, että tämä on hidas itsemurha kun en lääkkeitä syö. Ei ole itsemurhaa, koska kuolen sairauteen enkä tee itselleni mitään. Minulla on oikeus omaan elämääni ja kehooni. Minulla ei ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia ja odotan vain sitä AIDS-vaihetta. Siitä on kohta puolitoistavuotta kun HIV on diagnosoitu ja toivon, että ei menisi enää pitkään kun AIDS-vaihe tulee.
Eikä tarvii selittää, että on mahdollista saada terveitä lapsia, vaikka on HIV. Juu kyllä on mahdollista mutta se on kallista, koska siemenneste joudutaan "pesemään" eli erotetaan terveet siittiot ja virukset toisistaan. Suomessa ei ole hiv-positiivisten spermanäytteiden käsittelyyn varustettuja laboratorioita, joten ne pitää lähettää ulkomaille (esim. Saksaan). Sitten naiselta joudutaan keräämään munasoluja jotka sitten hedelmöitetään. Koeputkihedelmöityksiä siis. Silti on riskit olemassa, että lapsi saa HIV:n, vaikka erilaisin kokein pyritäänkin saamaan terve alkio. Kaikenlisäksi nainen joutuu käymään läpi hormonihoidon. Lapsien teko olisi hyvin monimutkaista ja riskit on silti suuremmat. Olen tietoinen kaikesta mahdollisesta eikä minua kiinnosta vaikka jotain uutta tulisikin. Kuka nainen haluaa edes ruveta sellaiseen prosessiin jos on mahdollista saada lapsia helpommin TERVEEN miehen kanssa. Kaikenlisäksi en todellakaan halua toista HIV:tä sairastaa kumppania itselleni, koska on riski saada toinen tartunta. Kyllä, se on todellakin mahdollista saada tuplatartunta.
Kaikki menisi liian monimutkaiseksi enkä jaksaa enkä halua mahdollisia pettymystilanteita kuten se, että saa pakit naiselta HIV:n takia tai että pitäisi pelätä koko ajan sitä, että tartuttaako toisen. Minä olen tämän päätöksen kanssa elänyt tähän asti ja elän sen päätöksen kanssa loppuun saakka. Kukaan muu ei elä elämääni eikä kanna tuskaani. Enkä todellakaan ala ravaamaan missään terapiassa, koska minua painostettaisiin syömään pillereitä. Asia on näin ja minä en päätäni käännä. Minun elämäni tämä kuitenkin on ja läheisienikin on se asia hyväksyttävä. Ei toista ihmistä tarvitse väkipakolla elossa pitää varsinkin jos hän vain kärsii elämän takia. Välttelen nykyään ihastumisia ja rakastumisia. Parhaiten se onnistuu pitämällä sosiaalisen elämän minimissä ja kaverimäärän nollassa. Asun yksin, käyn koulussa vaikka turhaa se on mutta onhan minun ammatti saatava jotta voin viimeiset elinvuodet elättää itseäni. Mutta mitään muuta en sitten teekään. En ravaa festareilla, baareissa, tapahtumissa ym. En puhu naisille kuin tarpeen vaatiessa ja torjun kaikki iskuyritykset. En jaksa enää selittää perusteluja, minulle nuo edellä mainitut asiat ovat tarpeeksi päteviä siihen miksi en halua enää elää.
enkä siis vaadi perusteluja. tiedän jo ammattini kautta nuo kuviot ja sairauden oireet ja seuraamukset jne..
mutta voi myös mennä yli 10v ennekuin tulee mitäään vakavampia oireita tuohon varsinaiseen AIDS-vaiheeseen. ajattelin vain kysyä aiotko todella olla sosiaalisesti niin kauan rajoittunut henkilö? oletko myös miettinyt, että olet joksus jossain (vaikka esim kaupassa/koulusa/työssä..) jossa sattuu jotain esim saat jonkun kohtauksen jossa sinua joudutaan elvyttämään tms..ja olet salannut tuon sairauden (tai eihän sitä siisn sivulline eden muutenkaan tietäisi)....ja oletat ilmeisen automaattisesti ettei kukaan sinua alkaisi elvyttämään mutta niin yleensä käy kuitenkin..siis miten suhtautuisit tuollaiseen tilanteeseen?
itse kerron esimerkin: olin reilu vuosi sitten erääässä tanssiravintolassa itäsuomessa sukaulkaisteni kanssa iltaa viettämässä. kaikki oli ok-lähdin vessaan ja palatessani salissa oli täysi kaaos..ihmiset huusi apua..osaako kukaan auttaa..jne.. ihmettelin hetken mikä juttu muttu huomasin etä lattialla makaa mies naama harmaana ja korisee siinä. ryntäsin paikalle, kerroin että olen hoitoalalla työssä ja omaan koulutuksen alalle ja osan myös elvyttää. pyysin apua toiselta läehllä olevalta mieheltä. annoin tekohengitystä ja se toinen mies teki painelua. sitä kesti n 20min tai vähän yli ennekuin ambulanssi tuli paikalle (siis todella kauan). ensihoitajat sai selvityksen mitä on tapahtunut ja mitä tehty ja jatkoivat siitä. lopulta mies vietiin pois.. en hetkeäkään epäillyt että tuolla miehellä olis joku tarttuva tauti tms kun aoitin elvytyksen....
myöhemmin tuo mies otti yhteyttä, kiitti avusta ja kertoi että sydän oli pysähtynyt mutta se saatiin käyntiin nopean elvytyksen ansiosta ja nyt mies voi elä taas normaalia elämäää (ohitusleikkaus tehty hänelle tosin).
halusin siis vain tuoda esille sen, ettei sairaus saisi olla este sosiaaliselle elämälle, se saattaa nyt tuntua sille ettei halua tavata ketään, pelkää koko ajan seuraamuksia ja ei halua ketään tavata. mutta pitemmän päälle elämä käy yksitoikkoiseksi. sairauden vuoksi ei myöskään saa erottaa ketään työstä eikä se saa olla opiskelujen tai työpaikan esteenä. tunnen useita HIV tartunnan saaneita ja heillä alussa samoja ajatuksia mutta myöhemmin he kuitenkin rohkenevat lähteä sosiaalisten kohtaktien pariin ja hakevat uusia suhteita. toki isommalla paikkakunnalla on helpompi olla "anonyymi" vaikka sairasisikin jotain..mutta pikkupaikkakunnalla jokainen tuntee toisensa ja helposti osoitellaan sormella kaikkea poikkeavaa.
tiedät ainakin, että jos tarvit ymmärtäjää tai kuuntelijaa niin ota rohkeasti yhteyttä. enkä kysele turhia taustastasi tms..saat itse rajata sen mitä haluat itsestäsi kertoa.
"jossa sattuu jotain esim saat jonkun kohtauksen jossa sinua joudutaan elvyttämään tms..ja olet salannut tuon sairauden (tai eihän sitä siisn sivulline eden muutenkaan tietäisi)....ja oletat ilmeisen automaattisesti ettei kukaan sinua alkaisi elvyttämään mutta niin yleensä käy kuitenkin..siis miten suhtautuisit tuollaiseen tilanteeseen?"
Pitäisikö mun siis kulkea joku teippi, jossa lukee "HIV-potilas", otsassa? Kyllä mun sairaudesta tietää kaikki ihmiset joiden on tarpeellista tietää. Mä en todellakaan mainosta sairauttani julkisesti ja mikä ihme oli siis tän esimerkin pointti? Ai se että mun elvyttäjä vois saada HIV:n? Vai se, että miten suhtaudun jos mut pelastettaisiin. No aivan samalla tavalla kuten silloinkin kun olen yrittänyt itsaria ja mut on pelastettu eli haukkunut ja karkoittanut pois julmilla sanoilla aiheuttaen toiselle pahan mielen pitkäksi aikaa ja jos on ollut kyseessä läheinen ihminen niin välien rikkoontuminen siitä on seurannut. Olen jopa oman äitini haukkunu maan rakoon niin pahasti, että hän ei pystynyt edes antamaan anteeksi. Olin kuitenkin 11-vuotias kun ensimmäisen kerran olen itsemurhaa yrittänyt ja yhteensä viisi kertaa ennen kuin HIV todettiin. Viime vuonna kolme yritystä lisää.
Koomiseksi tilanteen teki, että juuri kun elämä alkoi mennä parempaan suuntaan niin HIV todetaan. Tajuatko mitä se kertoo mahdollisesti pitkään masennusta sairastaneelle henkilölle? Että ei ole tehty elämään vaan tuomittu kuolemaan koska oli vahinkolapsi muutenkin, lapsuus ja nuoruus yhtä helvettiä ja jos yhtään aurinko pilkahtelee pilvien välistä niin entistä isompi myrsky tulee eteen. Koko mun elämä jo itsessään vihjaa sitä, että nyt on aika heittää pyyhe kehään kun luontokin on jo vastaan. Minulle on turhaa selittää, että asiat järjestyy koska se ei ole totta. Jos asioiden olisi pitänyt järjestyä niin miksi mitään ei ole tapahtunut yhdeksän vuoden aikana? Vielä kun on koko elämä edessä ja pitäisi päästä tulevaisuutta rakentamaan niin kaikki poksahtaa. Mua ei kiinnosta enää mun tulevaisuus ainoastaan se, että pääse pois täältä lopullisesti että mun ei tarvii enää miettiä eikä ajatella eikä tehdä yhtään mitään. Se on mun oikeus. Ei ollut mun päätös syntyä tähän maailmaan mutta totta helvetissä on mun oikeus kuolla. Näin jälkeen päin ehkä voisin kuitenkin helpottaa pahaa oloani myöntämällä itselleni, että HIV oli lahja minulle joka antaa minulle syyn kuolla ilman, että joudun katkomaan suoniani tai ottamaan suuria annoksia pillereitä tai myrkyttämään itseäni. ehkä kirjoitan kiitoskirjeen tälle henkilölle joka minulle tämän sairauden antoi. Mutta koskaan en anna anteeksti niille lääkäreille ja hoitajille jotka tahallisesti pahensivat oloani. En myöskään sossutädeille. En kadu yhtäkään itsemurhayritystäni, enemmän kadun sitä, että epäonnistuin.
Olen ravannut terapioissa, syönyt useampia lääkkeitä koko teini-iän ja ollut sairaalahoidoissa. Mistään ei ole ollut mitään apua ja nyt olen katkaissut kaikki yhteydet. Suurin osa kohtaamistani lääkäreistä ja hoitajista ovat olleet työstään piittaamattomia narsisteja joita ei ole mikään muu kiinnostanut kuin potilaan henkinen kiduttaminen. Toisaalta tätä ilmeni eniten sairaaloissa eikä niinkään psyk. poliklinikoilla. Olen nyt täysi-ikäinen ja oikeutettu päättämään itse haluanko ravata jossain valittamassa elämääni jossa asiat eivät olet järjestyneet. En mene enää mihinkään. Se on loppu nyt ja kukaan ei enää puutu elämääni. Ei sossunhuorat, ei lääkärit, ei hoitajat, ei kukaan. Kymmenen vuoden yksinäisyys ei ole mitään verrattuna siihen palkintoon mikä odottaa minua. Kuolema on kaiken sen arvoista. Kyllä minä sen myönnän, että olisin toki lähtenyt rakentamaan elämääni paremmaksi kun vihdoinkin näytti siltä, että asiat voisivat alkaa mennä paremmin, jos en olisi saanut HIV:tä. Mutta kun elämääni ei kirjoitettu niin. Vaan aina kun sattuu edes jotain pientä hyvää niin moninverroin pahempaa tulee tilalle aivan kuin minua rankaistaisiin onnellisuudesta. Olen tottunut epäsosiaaliseen elämääni ja näillä eväillä mennään.
tässä enää sitten jatkan juttua pitempään. jokainen tekee valintojaan niin kuin haluaa. en halua dramatisoida kenekään elämää enkä kenekään tilannetta saatika seuraamuksia.
saako kysyä kauanko sulla nyt tuo HIV on sitten oikein ollut? saitko edes tukihenkilöä jolle purkaa ajatuksiaan tai tuntemuksiaan/pelkojaan tms?
1,5 vuotta on tämä ollut ja olen kieltäytynyt kaikesta ylimääräisestä roskasta, terapioista, tukitoiminnasta ym.