Onkohan palstalla ketään, kenen puolisolla olisi vaikea masennus ja mahdollisesti myös muita tämän myötä olevia ongelmia? Tunnen olevani ihan yksin, tai en tietenkään ole, mutten löydä ketään. Kaupungistakaan en ryhmää tms. löytänyt, niitä ei ole kuin yksi suljettu ryhmä. Vastaanotolle en pääse, koska minulla ei ole akuuttia hätää. Silti. Olen yksin, yksin, yksin. Lasteni kanssa ja koitan olla avuksi ja tueksi puolisolleni vaikeassa sairaudessaan. Tätä on jatkunut pari vuotta, mutta vakavana vuoden. En enää kohta erota onko tämä parisuhde vai hoitosuhde, jokin välimuoto kait. Olenhan vielä sairaanhoitaja itsekkin, nyt mahdllisimman paljon kotona jotta puolisoni kuntoutuisi.
Vaikeinta tässä on riittämättömyyden tunne. Lisäksi olen 24/7 puolisoni holhooja. Toki myös omasta tahdostani. Ongelman siitä tekee hänen käytöksensä. Ruma kielenkäyttö, haukkuminen, kaikki. Ei kiitosta, ei rakkautta vähääkään, kunnioitus ja ymmärrys puuttu häneltä kokonaan. Hänellä on hermot kireällä jatkuvasti, ja lapsille ja minulle huutaa helposti ja sanoo todella rumasti. Ymmärränhän minä, se johtuu sairaudesta...mitä kaikkea pitää hyväksyä, jos toinen on sairas? En voi käydä kylässä, en harrastaa mitään, salailua sairaudesta (kukaan ei tiedä siitä, kuin äitimme)..koska hän ei voi olla sairautensa aiheuttamien ahdistus/pelkotilojen vuoksi yksin..Miten tätä voi jatkaa? Elänkö seuraavatkin vuodet puolisoni sairauden ehtojen mukaan? Miten voin tämän ymmärrykseen saattaa sen asian, etten jaksa, jos en saa hetken hengähdystaukoa? Enkä enää jaksa, jos minua ei halata, en tunne että minua rakastettaisiin..Entä pienet lapsemme? miten he ymmärtävät tämän...
Vaikeinta tässä on riittämättömyyden tunne. Lisäksi olen 24/7 puolisoni holhooja. Toki myös omasta tahdostani. Ongelman siitä tekee hänen käytöksensä. Ruma kielenkäyttö, haukkuminen, kaikki. Ei kiitosta, ei rakkautta vähääkään, kunnioitus ja ymmärrys puuttu häneltä kokonaan. Hänellä on hermot kireällä jatkuvasti, ja lapsille ja minulle huutaa helposti ja sanoo todella rumasti. Ymmärränhän minä, se johtuu sairaudesta...mitä kaikkea pitää hyväksyä, jos toinen on sairas? En voi käydä kylässä, en harrastaa mitään, salailua sairaudesta (kukaan ei tiedä siitä, kuin äitimme)..koska hän ei voi olla sairautensa aiheuttamien ahdistus/pelkotilojen vuoksi yksin..Miten tätä voi jatkaa? Elänkö seuraavatkin vuodet puolisoni sairauden ehtojen mukaan? Miten voin tämän ymmärrykseen saattaa sen asian, etten jaksa, jos en saa hetken hengähdystaukoa? Enkä enää jaksa, jos minua ei halata, en tunne että minua rakastettaisiin..Entä pienet lapsemme? miten he ymmärtävät tämän...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tilanteeni ei ole verrattavissa sinun tilanteeseesi, mutta omalla avollani masennus on alkanut alkukevään aikana. Aiemminkin masennusta ollut, lääkityksellä ja hoitosuhteessa, nyt sama alkoi taas. Noin vuoden olemme yhdessä asuneet, ja ailahtelevasti mennyt parisuhde kai omalla tavallaan hänen masennuksensa taas laukaisi. Taustalla on myös muita tekijöitä.
Itse sain diagnoosin myös kesällä, parisuhde ja työelämä sekä muut ihmissuhteet kuormittivat sen verran,että olin hetken sairaslomalla ja sain lääkkeet itsellenkin. Meillä ei onneksi ole vielä lapsia tai edes yhteistä lemmikkiä, sovimmekin, että avo etsii oman asunnon itselleen ainakin toistaiseksi. En vain tiedä, tuleeko parisuhteesta enää mitään toisen vihamielisen käytöksen vuoksi. Kovasti sanoo, ettei sitä minuun kohdista, mutta en tiedä, tajuaako, että minä sitä negatiivista energiaa joudun vastaanottamaan. Sanoo myös sitä, että suunnitelmat ovat edelleen samat, muuttaa pois mutta seurustelua jatkamme. Hänestä on kuitenkin tullut niin ilmeetön ja eleetön, että en tiedä, tarkoittaako hän sitä enää. Ei tippaakaan hienotunteisuutta, revittelee esimerkiksi asioita, jotka ovat itselleni arkoja, ja sen tosiaan tietää. Tuntuu, että tahallaan tahtoo satuttaa. Sen verran olen hänen lääkkeistään lukenut, että ne voivat aiheuttaa yhtenä oireena aggressiivisuutta ja välinpitämättömyyttä. Ja kai tuo tilanne itsessäänkin sen tekee. Oman sairastumisen myötä ei vain jaksaisi katsoa tai kuunnella töksähtelevää ihmistä.
Ymmärrän riittämättömyyden tunnettasi jollain tavalla. Et voi kuitenkaan revetä ihan kaikkeen, onhan sinulla lapsetkin omalla kontollasi. Ja itsestäkin pitäisi jaksaa pitää huolta. Suuri hatunnosto siitä, että itse et ole vielä "sairastunut". Sinun täytyy saada omaa aikaa, sinun ei tarvitse jaksaa ymmärtää koko aikaa sitä, miksi et saa sitä hellyyttä ja rakkautta jota toiselle annat, ja joka sinulle kuuluisi. Hienoa että olet ollut noinkin puolisosi tukena, mutta rankkaa ihan varmasti on, kun toinen ei tunnu arvostavan tai kunnioittavan. Jossain vaiheessa se ymmärrys loppuu, ja on väärin, että joudut omaa elämääsi rajoittamaan noinkin paljon.
Nyt en äkkiseltään valitettavasti osaa sanoa mitään instanssia, mihin voisit ottaa yhteyttä ja kysyä apua. Voisit varmaan käydä keskustelemassa jossain kriisikeskuksessa tms. omasta tilanteestasi, ehkä he siellä osaisivat ohjata sinua asiassasi eteenpäin. Neuvoa, mistä saisit apua jatkossa, ja millä tavalla saisit irrotettua itseäsi normaaleista arkisista ympyröistä. Kannattaa pitää huolta omasta mielenterveydestä, sillä tapaa pitääkin olla itsekäs, että et voi toista auttaa, jos oma jaksaminen on loppu.
Erittäin paljon voimia ja iso halaus! Kerro kuulumisiasi jatkossakin?
.. ihan lasten takia.
Ja sairastumisen varjolla ei ole oikeutta käyttäytyä miten tahansa.
Olet itsekin riskissä uupua, miten lapsien sitten käy?
Olen harkinnut..tosissani kevät talvella. Jotenkin kun on jo aiemmin tuntunut, että puolisoni haluaa kontroloida ja hallita minua kiristämällä, uhkailemalla ja vihalla, etten esimerkiksi käy ulkona kavereitteni kanssa tai harrastamassa juuri mitään, viime talvi oli kamala. Olisin silloin lähtenyt, jos minulla olisi opiskelijana edes vähän rahaa takuisiin ym. maksuihin. Sittemmin sairaus diagnosoitiin ja hän joutui/pääsi osastohoitoon, tuli empatia ja tuki kuvioihin.Hän turvautui niin kovasti minuun, että ajattelin, jos tämä muuttaisi jotakin, että tämän kautta hän arvostaisi minua puolisonaan ja lastensa vanhempana. Tuntuu pahalta, että niistä toiveistani kotiutui sitten jälleen sama heikkohermoinen, ohjaksissaan minua pitävä muumio, jolla ei vaikuta olevan muita tunteita kuin ahdistus ja "ei tunnu miltään olo".. Olen rohkaissut häntä siitä huolimatta huomioimaan minua esimerkiksi vain halaamalla tai hymyllä, vaikka pinnistämällä häneltä, mutta ei: mitään muuta ei tähän kotiin mahdu kuin HÄN ja hänen tarpeensa. (olen niin kiukkuinen kun kirjotan tätä, että teksti on sen luontoista!) Toivo paremmasta pitää yhdessä... ja epävarmuus: onko totaalisen yksin oleminen yhtään parempaa?
On kyllä vissiin olemassa jotain ryhmiä omaisille, ehkä netistä etsimällä löytyisi jotain.
Mutta johtuukohan tuo puolisosi käytös nyt ihan vaan masennuksesta, vai onkohan hänellä ssri-lääkitys? Kuullostaa vaan tyypilliseltä ssri-lääkityn käytökseltä. Tyypillistä on agressiivisuus,välinpitämättömyys,tunteettomuus ja itsekkyys.
-
http://masennuslaakkeista.nettisivu.org
kyllä, lääkityksenä on mm. ssri-lääkkeitä..tosin, kova lääkitys,mutta tässä vaiheessa välttämätön. On auttanut ahdistukseen niin että voi olla kotona. Muttei yhtään yksin, tulee itsemurha-ajatukset lähes välittömästi ja siitä pelko/ahdistustiloja. Aiemmin perus-mies, töissä kävi, pitkään vaikeaa työssä jaksaminen, perhe ym. asiat kunnossa. Tiedän, että moni asia ja suhteen laimentumine johtuu sairaudesta ja lääkkeistä, mutta kauanko näin voi jatkaa? että elän vain hänen tunteiden mukaan ja niiden kautta? On todella vaikeaa, kun kukaan esim. ystävistä ei saa tietää; he eivät sitten ymmärrä, miksen voi lähteä vaikka elokuviin tai synttäreitä juhlistamaan, edes kävelylenkille..puolisoni haluaa, ettei kukaan tiedä, olen yrittänyt taivutella, mutta tuloksetta. Hän kyllä voi varata menoja itselleen ja lähteä esim. kavereiden matkaan, muttei pärjää hetkeäkään, jos minä menen..
Osasto, jolla hän oli hoidossa, kukaan ei kuuntelekysy minulta mitään..tai kysyvät, ja silloin puolisoni on vieressä kuuntelemassa, enkä kehtaa sanoa asian todellista laitaa, kun tiedän hänen suuttuvan siitä paljon. Ongelmallista on, ettei tälläisessa "parisuhteessa" ole tilaa minun tarpeilleni ja tunteilleni, edes negatiivisille tunteille..kun olen tavalla tai toisella ottanut oman kantani puheeksi, hän on raivostunut silmittömästi ja huutaa vain esim. suksi vittuun, ala pakata tavarat...ja siitä vain kuinka vaikeaa hänellä on (enhän minä ollut hänen tilannetta kyseenalaistamassa vain kertomassa, miltä minusta tämä tuntuu)..
Sekavaa tekstiä ja tätä asiaahan olisi paljon..siksi olsikin hyvä jonkun kanssa puhua näistä solmuista! En ainakaan netistä löytänyt mitään sivustoa googlaamalla, jossa olisi aktiivista toimintaa..ja lähikunnissa/kaupungissa ei ole tämän tyyppistä..ja terkkariin olen jo soittanut, ei saa aikaa...
oletko jutellut miehellesi huomaako hän itse muuttuneen käytöksen? Voisi johtua tuosta lääkityksestä. Eikö muut lääketyypit sovi vai onko edes harkittu. Terapia? Miehesi kaivannee perusturvallisuutta ja pelkää jäävänsä yksin kun sinä olet pois ja jos jotain sattuu sinulle? Miehesi ehkäpä pelkää ettei selviä ilman sinua ja siksi "suojaa" sinut kotiin. Hankkiutukaa yksityiselle vastaanotolle niin saatte molemmat purkaa ajatuksianne.
Perheenjäsenen psyykkinen sairaus vaikuttaa koko perheeseen ja läheisten elämään. Omaiset tarvitsevat tietoa, tukea ja neuvontaa jaksaakseen muuttuneessa tilanteessa.
Omaiset mielenterveystyön tukena keskusliitto ry on mielenterveyskuntoutujien omaisten valtakunnallinen edunvalvoja ja omaistyön asiantuntijaorganisaatio.
Keskusliitto tukee toiminnallaan mielenterveyskuntoutujien omaisten yhdistyksiä ja tätä kautta yksittäisiä omaisia. Se toimii omaisyhdistysten keskusjärjestönä.
Keskusliitto kehittää omaistyötä yhdessä muiden toimijoiden kanssa, osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ylläpitää kansainvälisiä yhteyksiä.
http://www.omaisten.org/
Hoitosuhde, lääkitys asiat, vasta päättynyt 7kk osastohoito takana, sähköhoidot ja terapiakäynnit (yksityisellä=kela/Kunta korvaa) kunnossa. Ei riitä. Minun pitää lisäksi olla läsnä koko ajan. Juuri minun osin siksi, ettei kukaan muu läheinen/kaverit tiedä. Mietin, pitäisikö palata vielä sairaalaan ja antaa lääkärille sellainen viesti, ettei kotia asiaa, ennen kuin kykenee edes hieman pärjäämään omikseenkin. Pahaltahan se tuntuu minusta olla ratkaisija tässä asiassa ja ns. passittaa takaisin. Intervalli-tyyppinen hoito olisi paras, mutta siihen ei ilmeisesti ryhdytä (viikko esim. osastolla ja pari viikkoa kotona.) Hän ei näe suhteessamme mitään vikaa, kun olemme hieman jutelleet. Ongelma on keskustelussa, kun aina sanon asiat siten, että hän raivostuu, kun kerron oman näkökantani (en syytä häntä).
Kiitos linkistä..olenkin jo jäsen yhdistyksessä. meidän lähikaupungissa yllättävän vähän toimintaa täällä pohjoisessa..
Meillä ei tilanne noin paha mutta vaimo masentunut ja tiedän kuin pahalta se tuntuu kun yrittää puhua asioista ja saa vain vastauksen että taas syytät jne... tuntuu vaan joskus niin helvetin epäreilulta kun ei saa suhteesta sitä mitä haluais.. rakkauden näyttämistä ja kosketusta. Sitä vaan uskoo parempaan ja toivoo...
Elämä vakavasti mielenterveysongelmaisen kanssa on raskasta. Ja avioeron voi ottaa, että lapsilla ja itsellä olisi parempi elämä. Oma ja lasten mielenterveys on myös pelissä.
Minutkin sairastutti ainakin osin parisuhde vakavasti ongelmaisen kanssa.