minä vain--

täällä istun, odotan? haikailen? olen toivoton, epätietoinen, loppu.
itsekkään ei osaa enää kuvailla miltä tuntuu, mitä haluaa, mitä toivoo tai odottaa.
olen asunut toisella paikkakunnalla kohta 2kk. muutin kaupungista, missä koko ikäni elin, asuin, nautin elämästä..
asuin kerrostalossa, kolmiossa, ja nautin. nyt minulla on 4 hehtaaria metsää, omakotitalo, 100 neliö, sauna, tilaa, olen onneton, miksi?? koska olen yksin. kavereita saa, miten? vknloppuisin baarissa? facebookissa? mitä mä haluan??

2004-2008, 3 vuoden suhde, joka koostui pettämisestä, kostosta, hakkaamisesta, kostosta, yksipuolisesta rakkaudesta.
se vie ison palan mukanaan, sitä ei vain tajua silloin, että se niin paljon syö, haluaa yrittää, muuttua, muuttaa, rakastaa, ymmärtää, luottaa...kaikki siis turhaa? entä nyt?

vaisto sanoo, ettei kannata luottaa, se pettää kuitenkin. onko 20 vihjettä pettämisestä, lumetta? kuvittelenko vain?
masennus, ja loppuunpalaminen. onko ne syyt etten luota, tai jaksa luottaa. vai entinen suhde. onko mun päässä vikaa, onko kaikki oikeesti siitä kiinni että olen sekoamassa, vai manipuloiko äijä mua. "mä rakastan sua" se on helppo sanoa, mutta ei ole helppoa tarkoittaa sitä. missä se raja menee, millon tietää toisen rakastavan, vai välittääkö se vain? olenko mä syypää siihen ettei se rakasta enää, hävisikö se muka näin äkkiä, voiko se hävitä?

kun mä valitan turhasta, mitä en ennen miestäni tehnyt, onko musta vain tullut sellanen, nalkuttava akka. onko syy hänessäkin, en haluais uskoa etten ole enää koskaan se hymyilevä ihana pirteä ihminen, vain musta lapsien myötä tullut täys LEHMÄ.
en mä kai vaan osaa arvostaa sitä että mulla on mies ja terveet lapset, mies tottakai tarvitsee paljon aikaa kavereidensa kanssa,
koska varsinkin kun olen niin hirveä. ansaitsenko mä mitään muuta? yhteistä aikaa mieheni kanssa jota suuresti uskon rakastavani. varsinkin nyt, en halua ripustautua, kaipaan vain, yhteistä aikaa elää edelleenkin kuin vastarakastunut.. kaikkea ei voi saada..