Oon alta 30v kotiäippä (toistaiseksi). Meillä on kaksi lasta 2v. ja 4v.
Joka päivä saan kyyneleet silmiini kun katson lapsiani. En voi käsittää miten ikinä olen voinut saada maailmaani jotakin noin ihanaa. Mikään maailmassa ei ole yhtä tärkeää.
Olen katsellut nykypäivän raadollisuutta lasten kesken (tosin ainahan sitä kait ollut) kiusaamista, väkivaltaa yms.
Pelottaa aika jolloin ehkä näen joskus että minun lapsiani kiusataan tai haukutaan. Poika varsinkin on niin kiltti, ainakin tässä vaiheessa ettei oikein tunnu osaavan pistää kampoihin.
Jotenkin tuntuu että nykymaailma on vaan niin narsistinen ja raadollinen niin aikuisille kuin lapsillekin!
Miten ihmeessä valmistaa lapset tälläiseen elämään.......pää hajoaa.
Tokihan tärkeää on pitää lapset lähellä henkisesti ja olla tukena kaikessa. Toivon että osaan olla sellainen äiti jolle kerrotaan jos vaikeuksia tulee.
Te kaikki kokeneet äidit, olkaa ystävällisiä ja kertokaa omien lapsienne vastoinkäymisistä ja miten niistä ollaan selvitty.
Kiitän jo etukäteen.
Joka päivä saan kyyneleet silmiini kun katson lapsiani. En voi käsittää miten ikinä olen voinut saada maailmaani jotakin noin ihanaa. Mikään maailmassa ei ole yhtä tärkeää.
Olen katsellut nykypäivän raadollisuutta lasten kesken (tosin ainahan sitä kait ollut) kiusaamista, väkivaltaa yms.
Pelottaa aika jolloin ehkä näen joskus että minun lapsiani kiusataan tai haukutaan. Poika varsinkin on niin kiltti, ainakin tässä vaiheessa ettei oikein tunnu osaavan pistää kampoihin.
Jotenkin tuntuu että nykymaailma on vaan niin narsistinen ja raadollinen niin aikuisille kuin lapsillekin!
Miten ihmeessä valmistaa lapset tälläiseen elämään.......pää hajoaa.
Tokihan tärkeää on pitää lapset lähellä henkisesti ja olla tukena kaikessa. Toivon että osaan olla sellainen äiti jolle kerrotaan jos vaikeuksia tulee.
Te kaikki kokeneet äidit, olkaa ystävällisiä ja kertokaa omien lapsienne vastoinkäymisistä ja miten niistä ollaan selvitty.
Kiitän jo etukäteen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Samoja mietteitä. Minulla on 2-vuotias poika ja tiedän tasan tarkkan sen tunteen, jota kuvailit, kun kyyneleet tulevat silmiin viatonta rakasta pikkuistani katsellessa. Miten hänen käy elämässä? Oliko oikein tehdä tähän pahaan maailmaan jotain näin haavoittuvaa ja kaunista? Se äidinrakkaus on vaan niin maailman ihanin tunne, mutta myös se kaikkein kamalin. Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.
Minulla on myös kaksi hoitolasta, tyttöjä molemmat ja vähän isompia. Tämä 4-vuotias on todella ihana ja iloinen lapsi. Puitossa käydessämme välillä sydämestä ottaa, kun hän menee tekemään tuttavuutta samanikäisten kahden tytön kanssa, jotka ovat todella ilkeitä. Olenkin sanonut hänelle, että älä mene heidän kanssaan koska ovat niin inhottavia ja kiusaavat ja haukkuvat hoitotyttöäni. Edes minun tiukka väliinmeneminen ei auta. Olen huomannut tämän ilkeyden ennenkin jo pikkutyttöjen välisissä suhteissa. Miksi? Miten lapsesta tulee sellainen? Pojilla en ole tähän näin brutaaliin henkiseen väkivaltaan törmännyt (olen siis hoitanut 0-6 vuotiaita lapsia).
Nyt toivomme toista lasta ja välillä mietin, etten halua tyttöä, vain siitä syystä että tämä tyttöjen maailma on niin raadollinen. Toki se pojillakin on yhtälailla, ehkä eri tavalla vaan... Ja usein mietin, miten saan omasta pojastani kasvatettua sellaisen, että pärjää ja pystyy pitämään puolensa, mutta on itse silti oikeudenmukainen?! Hänellä onneksi luonnetta piisaa, mutta on tietyllä tavoin todella herkkä ja hauras.
Pelkään myös näkeväni oman lapseni väkivallan (henkisen tai fyysisen) kohteena, tai sitten, että en saa kuulla hänen joutuneen sen kohteeksi. Miten saada niin täydellinen luottamus rakennettua, että äidille voi aina kertoa kaiken? Useimmat lapsethan koulukiusaamista salaavat vanhemmiltaan.
Hyvää syksyä Sinulle ja lapsillesi!