Päivä "elämästä"
Kello soi klo:8.00. Heräämiseen menee 10-15 minuuttia. Menen suihkuun, pesen hampaat ja käyn kusella. Pesen hampaita ja katson itseäni peilistä. Näytän yllättävän hyvältä ja olen fyysisesti aika hyvässä kunnossa talven jäljiltä, koska treenasin melko ahkerasti talvella. Pukeudun ja mietin, että pitäis ostaa uusia vaatteita, kun kuljen aina samoissa vaatteissa. Syön jotain, ehkä leivän ja lasillisen mehua. Pakkaan repun ja lähden kouluun. Menen vähän etuajassa, että ehdin juoda koululla kupin kahvia. Maksan kahvin ja hymyilen tekohymyä iloiselle kassaneidolle. En ymmärrä, miten joku voi olla aina noin pirteä ja positiivinen. Itse vedän koko päivän tavallisen ihmisen roolia ja yritän vaikuttaa normaalilta. Valehtelen tarvittaessa, ettei typerä elämäni paljastuisi kenellekään. Monet saattavat jopa luulla, että olen normaali. Juon kahvini yksin. Pari heppua samalta luokalta kävelee ohi tervehtimättä ja menee istumaan toiseen pöytään. Kukapa nyt jaksais mun kanssa keskustella. Menen tunnille ja olen yhtä paljon muista jäljessä kuin viimeksikin. En tajua mitä opettaja laskee taululla, mutta teen silti muistiinpanoja. Välikokeet on mennyt niin huonosti, etten voi päästä enää kursseja läpi. Menen syömään 11.00 ja istun taas yksin ruokalassa, siinä samassa pöydässä kuin eilenkin. Toivon, ettei se yks muija, jolta sain pari viikkoa sitten pakit, olisi samaan aikaan syömässä. Minä onneton kuvittelin, että hän oli ihastunut minuun.. Iltapäivän tunnit menee niin kuin aamulla eli tunnen tippuneeni kärryiltä jo kauan sitten. Lähden 16.00 ns. "kotiin" eli siihen yksiöön, jossa vietän lähes kaiken vapaa-aikani, koska mitään muutakaan ei ole. En pidä kämpästä, koulusta tai koko kaupungista, mutta jonnekin oli lähdettävä silloin intin jälkeen. Polveen sattuu aika helvetisti, vaikka matkaa "kotiin" on vain reilut 500m. Polvi vääntyi kaksi viikkoa sitten, kun kävin lenkillä. Saas nähdä milloin pystyn juoksemaan seuraavan kerran. Avaan oven ja lattialle valahtaa nippu postia. Pelkkiä mainoksia, eikä mitään muuta. Sain viimeksi jotain henkilokohtaista postia muutama viikko sitten, kun sisko lähetti synttärikortin. Täytin 22. Olen siis 22 vuotias. Katson paikallislehdestä illan tv-tarjonnan. Kaksi hyvää ohjelmaa, toinen tulee vasta yöllä, joten taitaa jäädä katsomatta. Makaan sängyllä tai sohvalla ja kuuntelen musaa. Ehkä Massive Attackia. Näin kulutan tunnin, kaksi tai ehkä enemmän. Käyn kävellen kaupassa, josta ostan vain valmisruokaa. Syön ja katson telkkaria. Illalla katson vähän koulukirjoja ja yritän olla opiskelevinani, vaikka en mitään osaakkaan. Itseasiassa en koe minkäänlaista mielenkiintoa alaan, jota opiskelen huonolla menestyksellä. Vanhempani kuvittelivat, että voisin muka jonain päivänä jatkaa perheyrityksen toimintaa. Taitaa jäädä haaveeksi. Katson taas telkkaria ja avaan yhden lonkeron. Sitä juodessani mietin, miten tylsää elämäni on. Ei kavereita tai tyttöystävää, pari tuttua joita näen ehkä kerran tai kaksi kuussa. En ole ikinä edes seurustellut. Olen aina yksin. Nykyään melko huonot välit vanhempienkin kanssa. Viikonloput vietän tässä "kodissa" tai käyn kotipaikkakunnalla. Rahaa ei juurikaan ole, kun opintotuki meni poikki, koska opintoni eivät edistyneet riittävän nopeasti. En omista käytännössä mitään. Auto ja asunto on vanhempien. Menen nukkumaan 22.30. Sängyssä ajattelen tylsää päivääni ja pohdin onko mulla tulevaisuutta. Mietin pitäisikö viikonloppuna tehdä jotain, mitä ikäiseni yleensä tekevät eli lähteä baariin kavereiden kanssa, kolmen vuoden tauon jälkeen. Ainiin, eihän mulla ole nykyään edes kavereita. En ehkä jaksa lähteä yksin. Miksi edes lähtisin? Olen psyykkisesti lopussa, eikä mulla ole mitään, mikä voisi kiinnosta ketään. Ehkä hyvä kroppa ja ulkonäkö, mutta sillä ei pitkälle tässä maailmassa pääse. Ujona ihmisenä en varmaan puhuisi siellä baarissa kenellekään. Juominen tulis kyllä halvaksi, kun on niin huono viinapää. Eipä mulla olis rahaa edes taksiin ja haastaisin kännipäissäni varmaan riitaa jonkun kanssa. Enkä edes tiedä tämän kaupungin baareista kuin tuon lähiöpubin. Huomista ei tarvitse onneksi jännittää, koska tiedän millainen se on. Samanlainen kuin tämäkin päivä. Tai ei ehkä ihan samanlainen. Saatan käydä ehkä toisessa kaupassa tai lähteä aikaisemmin koulusta. Ehkä on parempi "elää" seuraavat 60 vuotta tällä huonoksi havaitulla tavalla.. Nukahdan joskus klo:01.10
Kello soi klo:8.00. Heräämiseen menee 10-15 minuuttia. Menen suihkuun, pesen hampaat ja käyn kusella. Pesen hampaita ja katson itseäni peilistä. Näytän yllättävän hyvältä ja olen fyysisesti aika hyvässä kunnossa talven jäljiltä, koska treenasin melko ahkerasti talvella. Pukeudun ja mietin, että pitäis ostaa uusia vaatteita, kun kuljen aina samoissa vaatteissa. Syön jotain, ehkä leivän ja lasillisen mehua. Pakkaan repun ja lähden kouluun. Menen vähän etuajassa, että ehdin juoda koululla kupin kahvia. Maksan kahvin ja hymyilen tekohymyä iloiselle kassaneidolle. En ymmärrä, miten joku voi olla aina noin pirteä ja positiivinen. Itse vedän koko päivän tavallisen ihmisen roolia ja yritän vaikuttaa normaalilta. Valehtelen tarvittaessa, ettei typerä elämäni paljastuisi kenellekään. Monet saattavat jopa luulla, että olen normaali. Juon kahvini yksin. Pari heppua samalta luokalta kävelee ohi tervehtimättä ja menee istumaan toiseen pöytään. Kukapa nyt jaksais mun kanssa keskustella. Menen tunnille ja olen yhtä paljon muista jäljessä kuin viimeksikin. En tajua mitä opettaja laskee taululla, mutta teen silti muistiinpanoja. Välikokeet on mennyt niin huonosti, etten voi päästä enää kursseja läpi. Menen syömään 11.00 ja istun taas yksin ruokalassa, siinä samassa pöydässä kuin eilenkin. Toivon, ettei se yks muija, jolta sain pari viikkoa sitten pakit, olisi samaan aikaan syömässä. Minä onneton kuvittelin, että hän oli ihastunut minuun.. Iltapäivän tunnit menee niin kuin aamulla eli tunnen tippuneeni kärryiltä jo kauan sitten. Lähden 16.00 ns. "kotiin" eli siihen yksiöön, jossa vietän lähes kaiken vapaa-aikani, koska mitään muutakaan ei ole. En pidä kämpästä, koulusta tai koko kaupungista, mutta jonnekin oli lähdettävä silloin intin jälkeen. Polveen sattuu aika helvetisti, vaikka matkaa "kotiin" on vain reilut 500m. Polvi vääntyi kaksi viikkoa sitten, kun kävin lenkillä. Saas nähdä milloin pystyn juoksemaan seuraavan kerran. Avaan oven ja lattialle valahtaa nippu postia. Pelkkiä mainoksia, eikä mitään muuta. Sain viimeksi jotain henkilokohtaista postia muutama viikko sitten, kun sisko lähetti synttärikortin. Täytin 22. Olen siis 22 vuotias. Katson paikallislehdestä illan tv-tarjonnan. Kaksi hyvää ohjelmaa, toinen tulee vasta yöllä, joten taitaa jäädä katsomatta. Makaan sängyllä tai sohvalla ja kuuntelen musaa. Ehkä Massive Attackia. Näin kulutan tunnin, kaksi tai ehkä enemmän. Käyn kävellen kaupassa, josta ostan vain valmisruokaa. Syön ja katson telkkaria. Illalla katson vähän koulukirjoja ja yritän olla opiskelevinani, vaikka en mitään osaakkaan. Itseasiassa en koe minkäänlaista mielenkiintoa alaan, jota opiskelen huonolla menestyksellä. Vanhempani kuvittelivat, että voisin muka jonain päivänä jatkaa perheyrityksen toimintaa. Taitaa jäädä haaveeksi. Katson taas telkkaria ja avaan yhden lonkeron. Sitä juodessani mietin, miten tylsää elämäni on. Ei kavereita tai tyttöystävää, pari tuttua joita näen ehkä kerran tai kaksi kuussa. En ole ikinä edes seurustellut. Olen aina yksin. Nykyään melko huonot välit vanhempienkin kanssa. Viikonloput vietän tässä "kodissa" tai käyn kotipaikkakunnalla. Rahaa ei juurikaan ole, kun opintotuki meni poikki, koska opintoni eivät edistyneet riittävän nopeasti. En omista käytännössä mitään. Auto ja asunto on vanhempien. Menen nukkumaan 22.30. Sängyssä ajattelen tylsää päivääni ja pohdin onko mulla tulevaisuutta. Mietin pitäisikö viikonloppuna tehdä jotain, mitä ikäiseni yleensä tekevät eli lähteä baariin kavereiden kanssa, kolmen vuoden tauon jälkeen. Ainiin, eihän mulla ole nykyään edes kavereita. En ehkä jaksa lähteä yksin. Miksi edes lähtisin? Olen psyykkisesti lopussa, eikä mulla ole mitään, mikä voisi kiinnosta ketään. Ehkä hyvä kroppa ja ulkonäkö, mutta sillä ei pitkälle tässä maailmassa pääse. Ujona ihmisenä en varmaan puhuisi siellä baarissa kenellekään. Juominen tulis kyllä halvaksi, kun on niin huono viinapää. Eipä mulla olis rahaa edes taksiin ja haastaisin kännipäissäni varmaan riitaa jonkun kanssa. Enkä edes tiedä tämän kaupungin baareista kuin tuon lähiöpubin. Huomista ei tarvitse onneksi jännittää, koska tiedän millainen se on. Samanlainen kuin tämäkin päivä. Tai ei ehkä ihan samanlainen. Saatan käydä ehkä toisessa kaupassa tai lähteä aikaisemmin koulusta. Ehkä on parempi "elää" seuraavat 60 vuotta tällä huonoksi havaitulla tavalla.. Nukahdan joskus klo:01.10
Vastaukset 12
Vanhimmat
Osaat sä ainaki kirjoittaa!
Tuntuu niin tutulta, ettei ole tosikaan ainoana erona taitaa olla ikäluokka ja sukupuoli. Ni ja se että mulla on ton koulun tilalla "pakko-olla" -ku en muuallekaan pääse -työpaikka.
Mitäs me luuserit, mut kyllä me vielä noustaa, katotaan vaikka!
("elämä" siinä se oli kaikki sanottuna, yhdessä sanamuodossa).
Olen itsekin aika yksinäinen, en tiedä miksi..tai ehkä en vai luota siihen että ne mun kaverit on oikeesti mun kavereita.
Kuulosti hölmöltä"ei ole rahaa taksiin ja haastaisin varmaan kännipäissäni vaan riitaa" mene ja kokeile ja positiivisella asenteella, sellaisella että "ans kattoo mitä täältä löytyy"..
Huomenna on erilainen päivä jos teet siitä sellaisen. Esim. meet sinne eri kauppaan ja kenties vaikka erehyt puhumaan kassaneidille enemmänkin kun "moi" ja "kiitos"..
Tai no hyvähän mun on sanoo kun ei mee mullakaan hyvin, ja hyvähän on sellasen yrittää posittivista energiaa toisille suunnata..
Mutta noin nuoreksi mieheksi, älä masennu, anna kevään tulla sydämmeen asti, ja hymyn huulille ees jonkun ihan pikku jutun takia. :)
ihan kuin suoraan meikän elämä... tosin minullakin vaihtuu muutama asia. ensinnäkin sukupuoli ja ikä tosin vain vuodella.
työpaikkaa saatika koulua ei ole joten elämäni pyörii 24/7 tämän koneen ympärillä. kavereita kun saisi mutta niitä on vaikea hankkia jos pelkää ihmisiä ja niiden kosketusta :(
mutta olen yrittänyt ajatella positiivisesti eli pohjalta ei ole kuin yksi tie ja se on ylös päin...
Vau! Osaatpa sinä kirjoittaa hyvin. Karehdin sinua.
Kaikkea sitä tulee kännissä kirjoiteltua.. ;)
Missäpäin sitten opiskelet? kirjotatko paljonkin? oli hyvin nimittäin kirjoitettu :P jos kiinnostaa alkaa vaikka kirjeenvaihtoon niin mä voisin olla vapaa-ehtoinen :) uusia tuttavuuksia ei nimittäin ihan liikaa ole täälläkään päin..
No ei tää varmaan lohduta sen enempää mutta et sä ainut ole joka aattelee elämästä noin. Samaa tylsää, turhaakin on tää elämä tuntunu jo pitemmän aikaa ja kaikelisäks on masennuskin iskeny ku on sosiaalisia pelkoja yms.
"Elämäni" peilaa omaasi. Koulu on vain työpaikka ja olen vastakkaista sukupuolta. Mutta olen 22 myös. Lisänä sitten itsetuho ja masentuneisuus. Sä vaikutat hyvältä tyypiltä, kuuntelet hyvää musaakin. ;o) Kyllä kun ehkä ympäristösi muuttuu ja saat rahaa jostain, asiat voivat näyttää erilaiselta. Hienoa, että pystyit kirjoittaan noin rehellisesti. Mä kirjoitan myös. Olen wannabe-kirjailija. En osaa tähän enää muuta sanoa, kuin että luin ja kosketti.
Hyvä kirjoitus. Sellaista se elämä on. Kyllä se siitä.
Kirjoituksesi herätti aika jänniä tunteita. Olin kaksikymppisenä aivan kuin sinä, elämäni oli ihan samanlaista ja luulin, että kaikilla muilla oli jotenkin hauskempaa. Muistan kyyhöttäneeni 22 vuotiaana yksiössäni jopa juhannusaattona tekemässä ristipistotyötä! Töiden jälkeen menin kotiin, iltaisin roikuin puhelimessa kuunnellen jotain keskustelupuhelinta, enkä uskaltanut sanoa sielläkään sanaakaan. En tuntenut ketään enkä uskaltanut käydä missään.
Jouluaattona muistan kävelleeni yksin hautausmaalla, siis minä 22v!
Kukaan ei soittanut minulle, en käynyt missään muualla kuin töissä ja olin lopulta jo tilaamassa aikaa mielenterveystoimistoon. Mutta sinne soittaessani sen henkilön ääni puhelimessa oli jotenkin niin kyllästyneen kuuloinen, etten lopulta uskaltanut mennä edes sinne.
Sitten eräänä lauantaina kuuntelin radiosta jotain senssiohjelmaa, soitin vastauksen yhdelle miehelle ja sen seurauksena menin elämäni ensimmäisille treffeille.
Jotenkin sitten vaan kävi niin, että vähän piristiyin, niinpä minulla on nyt perhe, mies ja 2 vilkasta lasta ja talo täynnä elämää. Nyt taas toivon, että saisin joskus olla hetken yksin! Kuitenkin tilalle on tulleet sitten uudet murheet.
Kirjoituksestasi tuli mieleeni, että kuulepas kultaseni, elämä taitaa meillä kaikilla olla välillä hirvittävän tylsää, todella masentavaa ja täysin tarkoituksetonta.
Voi kunpa olisin tajunnut tämän jo silloin nuorena, olisin murehtinut vähemmän, nauttinut enemmän, helpottanut vähän, pitänyt itsestäni, hassutellut siellä ja täällä, puhunut ihmisille, hakeutunut ihmisten joukkoon, ollut ymmärtäväisempi. Nyt antaisin aika paljon, jos oilsin sinun ikäisesi 22v, ilman ryppyjä ja ihramahaa, kaikki tämä elämä kuitenkin vielä edessäpäin.
Toivon sinulle kaikkea hyvää! Jaksat sentään vielä pestä hampaasi, sekin on jo jotain, ja tytöt tykkää, kun on puhtaat hampaat.
Uskon kyllä että elämäsi on ihan tolallaan. Olet kuitenkin vielä suht nuori.Ehkei sinulla ole sosiaalisia taitoja tai halua. Mieti joku kiva harrastus jossa voit jutella ihmisten kanssa. Mene vaikka reikikurssille ja ala harrastaan reikiä. Siinä saat olla lähellä muita ja energiasi palaa.
Sä taidat olla hyvin hyvin tylsistynyt elämäsitilanteeseen(?). Tarvitset vissiin muutosta päiviisi ja muutenkin elämään.
Mietin vain mitä järkeä on rakentaa ammattia josta ei pidä?
Mietippäs mitä toivot elämästäsi ja mihin voit vaikuttaa.
Voisit joskus lähteä reissaamaan maailmalle. Uskon että vielä löydät oman paikan minne asettua.
Onne!