Tuli mieleen tosta toisesta keskustelusta:
Usein kuulee sanottavan, että tutkimukset pitkittyvät, jos tutkittavan transsukupuolisuus ei ole ilmiselvää tai jos hänellä on jotain ongelmia jotka haittaisivat hoitoja. Mutta - ok, vähän saivartelua - pitkittyvätkö ne tosiaan?
Mun käsittääkseni Tampereella on ne settiin kuuluvat vakikäynnit ja sitten hoitoneuvottelu. Kuten toisaalla viitattiinkin, se mahtuvatko käynnit neljään kuukauteen vai meneekö yhdeksän kuukautta riippuu enemmän satunnaisista aikataulutekijöistä, tuurista yms. eikä niinkään tutkittavan ominaisuuksista. Varmaan yrittävät tutkia kaikki suunnilleen siinä normiajassa mutta helpostihan se venyy jos vaikka tutkittavalle tulee este jonkin annetun ajan kohdalle.
Hoitoneuvottelussahan voidaan sitten päättää että ei anneta diagnoosia ainakaan toistaiseksi, mutta ei kai hoitoneuvottelua tällaisessa tapauksessa lykätä? Ja jos on jotain häikkää, depressiota vaikka, niin ei kai transpolilla hirveästi sitä sitten tutkita, vaan tyyppi ohjataan omaan sairaanhoitopiiriin tms.?
Joissain kirjoituksissa on näkynyt vähän sellaista asennetta että jos saa diagnoosin viidessä kuukaudessa, olisi jotenkin aidompi tapaus kuin jos menee yhdeksän kuukautta. Mutta eihän se näin siis kai mene? (Se on tietysti eri asia, jos päätetään pitää paussia tutkimuksissa.)
Usein kuulee sanottavan, että tutkimukset pitkittyvät, jos tutkittavan transsukupuolisuus ei ole ilmiselvää tai jos hänellä on jotain ongelmia jotka haittaisivat hoitoja. Mutta - ok, vähän saivartelua - pitkittyvätkö ne tosiaan?
Mun käsittääkseni Tampereella on ne settiin kuuluvat vakikäynnit ja sitten hoitoneuvottelu. Kuten toisaalla viitattiinkin, se mahtuvatko käynnit neljään kuukauteen vai meneekö yhdeksän kuukautta riippuu enemmän satunnaisista aikataulutekijöistä, tuurista yms. eikä niinkään tutkittavan ominaisuuksista. Varmaan yrittävät tutkia kaikki suunnilleen siinä normiajassa mutta helpostihan se venyy jos vaikka tutkittavalle tulee este jonkin annetun ajan kohdalle.
Hoitoneuvottelussahan voidaan sitten päättää että ei anneta diagnoosia ainakaan toistaiseksi, mutta ei kai hoitoneuvottelua tällaisessa tapauksessa lykätä? Ja jos on jotain häikkää, depressiota vaikka, niin ei kai transpolilla hirveästi sitä sitten tutkita, vaan tyyppi ohjataan omaan sairaanhoitopiiriin tms.?
Joissain kirjoituksissa on näkynyt vähän sellaista asennetta että jos saa diagnoosin viidessä kuukaudessa, olisi jotenkin aidompi tapaus kuin jos menee yhdeksän kuukautta. Mutta eihän se näin siis kai mene? (Se on tietysti eri asia, jos päätetään pitää paussia tutkimuksissa.)
Vastaukset 18
Vanhimmat
Ennen kun jonot eivät olleet näin pahoja, tutkimuksia voitiin jatkaa tarpeen mukaan. Ilmeisesti jonkinlaisena takarajana pidettiin noin kahta vuotta. Nykyisin kun on ruuhkaa, pyritään ilmeisesti ns. varmoille tapauksille saada lain vaatimassa 6 kuukaudessa diagnoosi. Jos taas on selvä ei-tapaus, joko ohjataan muualle tutkimuksiin ja hoitoihin (esimerkiksi jos on ilmennyt jokin muu mielenterveyden häiriö) tai sitten ns. kasvamaan kotiin eli odottamaan oman sukupuolituntemuksen kehityksen varmentumista.
Tutkimusajan pituus ei mitenkään korreloi diagnoosin selvyyteen. Tutkimusten pituus riippuu tutkittavan mahdollisuuksista käydä tutkimuskäynneillä ja lääkärien/hoitajien aikatauluista.
tapauksissa. Jotkut ovat omasta mielestään varmoja tapauksia, mutta voivat silti reputtaa tutkimuksissa, jos on mielenterveys ongelmia. Kyllä tutkimuksissa aikaa saa jos on ongelmia. Tampereellakin jotkut ovat käyneet yli 100 kertaa joten kyllä se kestää.
"Tampereellakin jotkut ovat käyneet yli 100 kertaa joten kyllä se kestää."
Onko todella monikossa, yhden melkein uskoisi. Kun vielä Tampereella käydään harvemmin tutkimuskäyneillä, niin tuolla käyntimäärällä on täytynyt kulua jo useita vuosia. Tuntuu mahdottomalta kun tiettävästi nykykäytännöllä molemmissa tutkimuspaikoissa diagnoosi annetaan noin puolella tusinalla käyntikerralla. Ehkäpä siinä on käyty välillä jäähyllä ja haettu uusi lähete tutkimuksiin useamman kerran.
tutkimusaikani ensimmäisestä käynnistä diagnoosiin kesti 9 kk:tta. Kesälomat osui juuri jaksoon ja oli parilla käynnillä väliä 2 kk:tta. Tietty harmitti odottelu kun itse en olisi edes tutkimuksiin lähtenyt jos en olisi diagnoosia tarvinnut ja ollut varma itsestäni. Masennusta oli ennen kun hoitoihin lähdin. Ammattiapua hainkin ennen, joten oli asiat kunnossa tutkimusaikana. Jos paljon venyy, niin varmasti on tutkimusryhmä sitten sitä mieltä, että asiat ei ole kunnossa. Odotteluahan tämä on monen asian suhteen, joten kärsivällisyyttä tarvitaan.
käyneensä tutkimuksissa 105 kertaa, joten eiköhän siinä aikaa mene. Varmasti jokainen tutkimuksiin lähtevistä on vatma itsestään ja siitä, että on transsukupuolinen. Miksi kuitenkin moni reputetaan tutkimuksissa, vaikka olivat omasta mielestään, niin varmoja tapauksia.
Tutkimuksissa ei pystytä tutkimaan sitä onko joku ts, vaan siellä tutkitaan mielenterveyttä. He haluavat varmistua siitä, että itseään ts:äksi väittävä on henkisesti terve eikä mikään mekko päällä kulkeva sekopää.
Hevosnaisten tietotoimisto kertoo myös, että siellä tutkitaan ettei "halu" korjaukseen johdu jostain muusta, kuten skitsofreniasta, sekä sitä, onko henkilöllä kuinka hyvin jaksamista ja elämäntilannetta asian läpiviemiseen. Ja kolmanneksi vielä pyritään varmistamaan jonkinlainen järkevä läpivienti relevanttien läheispiirien suhteen, kuten esimerkiksi mahdolliset lapset.
Tietotoimisto kertoo lisäksi, että aika valtaosa hoitoja oikeasti haluavista ja sen selkeästi esille tuovista ihmisistä myös pääsee tutkimuksista läpi ja että aikamoisen selkeästi viiripää pitää olla, että tuolloin eteneminen evätään, eivätkä suurin osa noista viiriäistapauksista kylläkään osaa tuollaisia selkeitä ajatuksia selkeällä kielellä hirveästi esille tuoda.
esiin sitä asiaa, että noin puolet pääsee tutkimuksista läpi ja se ei ole valtaosa. Sille tutkimuksissa ei voida mitään miten kukin vie asian läpi esimerkiksi lasten suhteen. Se on jokaisen oma asia kertooko asian esim lapsille vaiko vain yksinkertaisesti katoaa läheisten elämästä. Ilmoittaa vain, että kaikki on hyvin, mutta ei enää halua tavata. Tapahtuuhan aviorossakin samaa, että ei enää ole tekemisissä toisten kanssa. Juurihan täällä sanottiin, että siellä tutkitaan mielenterveysongelmia ja mielestäni skitsofrenia kuuluu niihin
Mene sinne hevosnaisten tietotoimistoon tarkistamaan ajatuksiasi.
sinäkin diagnoosin...
Mutta kun tutkimusryhmä kuuli, että olen jäämässä vuorotteluvapaalle, he ymmärsivät sen niin että jäin pois töistä. Koska työni on haastavaa ajatustyötä ja jokainen hoito pitää tehdä omalla ajalla, päätin etenkin kun tyttäreni oli pieni, että jään vuodeksi kotiin ja tutkimuksiin. Tutkimukset haukkasivat päivän joka toinen viikko eikä minulla ollut resursseja tehdä niitä sisään, etenkin kun päällä oli vielä aviokriisi ja sen terapiat.
Aviokriisin käsittely psykologilla/seksologilla ja työstä pois jäänti siis aiheuttivat hätäjarrutuksen ja psykiatri alkoi puuhata minulle psykoterapiaa. Hankin itselleni alueen tuntevan psykiatrin ja aloitin omien kanavien kautta hormonit. Lopulta sainkin diagnoosin mutta vasta keväällä kun olisin voinut saada sen jo marraskuussa.
Voin vakuuttaa että tutkimusryhmä oli pihalla koko ajan mitä elämässäni tapahtui. Omahoitaja väänsi asiat parhaan taitonsa mukaan miksi halusi. Leikkaukseen mennessäni hän halusi ottaa esiin äitini suvun hulluuden. Olin jossain vain pohtinut äitini outoa käytöstä - ja äitini saikin puoli vuotta leikkauksestani laajan aivohalvauksen. Arvasin että syy oli neurologinen eikä psykiatrinen mutta omahoitajalleni olin aina hullu.
Tutkimukset kestivät minulla 14 kk, omahoitajakäyntejä piti olla aikanani vähintään 20, jonka sain tiedoksi silloin kun kyselin diagnoosin perään tuossa 8 kk kohdalla. Aina löytyi jokin muodollinen este.
hormonit, sinähän et tee mitään kuten protokolla vaatii tai kuten muut.
Kun huomasin ettei kiltti, rehellinen ja tunnollinen saa mitään. Silloin tosiaan naksahti ja päätin että vien asioitani eteenpäin omin voimin enkä kumarra minnekään.
Hormoneilla oli kuitenkin myönteinen vaikutus minuun, josta todistivat niin minut tuntevat kuin hoitojärjestelmäkin.
Yksi osoitus tietämättömyydestä oli töihin palaamiseni ihmettely. Kun kerroin että palaan nyt töihini naisen nimisenä omahoitaja ihmetteli että oletko ollut siellä töissä nämä vuodet. Sanoin että kerroin sen jo ensimmäisellä tapaamiskäynnillä. En tiedä protokollasta, mutta sain kyllä aika luokatonta kohtelua.
Ovat aloittaneet hormonit itse ja useat jo ennen tutkimuksia. Omat hormonit kertovat selviytymiskyvystä jollaista varsinkin meikäläisiltä vaaditaan tässä maailmassa.
Harva nykyään odottaa virallisia hormooneja
naikkarilta. Jotkut aloittaa jo ennen tutkimuksen alkua
(kuten esim minä) ja useimmat viimeistään tutkimuksen aikana.
Olin ollut normaali annostuksella jo vuoden kun sain ensimmäisen
reseptini naikkarilta.
Vielä tutkimuksesta (HYKS) niin onneksi enää ei juosta 20 kertaa hoitajan luona.
noin 4 kertaa hoitajalla, 1-2 kertaa psykiatrilla, omaisten tapaaminen, psykologi
ja hoitoneuvottelu jolloin saa tai sitten ei diagnoosin. Epävirallisesti voi saada
diagnoosin jo neljässä kuukaudessa jolloin kaikki hoitolähetteet lähetetään.
(naikkari, laserointi, fonetria )
Diagnoosi kirjataan kuitenkin noin 6kk kuluttua :-)
Tampereella vähän eri käytäntö.
Tutkimukseen ja hoitoon menevä aika on monesta seikasta kiinni, mm miten
lomakaudet osuu. Onnella sen saa menemään hyvinkin nopeasti tai sitten tulee
noita viiveitä ja jonotusaikoja.
Haitari on aika iso, sanoisin vuodesta kolmeen vuoteen mukaanluettuna SRS.
Ei pidä mennä väittämään että kaikki onnistuneet ovat aloittaneet omat hormonit jo ennen tutkimuksia! Minullakaan ei ollut omia hormoneja ja sain silti diagnoosin suunnilleen minimiajassa. Nuo puheet antavat väärän kuvan uusille tutkittaville ja kaikki alkavat epätoivoisesti etsimään lääkäriä joka suostuisi kirjoittamaan reseptit vastoin annettuja hoito-ohjeita. Tähän on tiettävästi jopa lääkärilitto puttunut. Pahimmillaan porukka alkaa hankkimaan hormoneja ulkomailta laittomasti kun luulee ettei pääse muuten läpi tutkimuksista. Omat hormonit EIVÄT OLE edistävä tekijä tutkimuksissa. Vielä joitakin vuosia sitä ei pidetty edes myönteisenä tekijänä, nyt ne siedetään virallisessa hoitoketjussa joskin ns. pitkin hampain. Omana aikanani tutkimushenkilökunta nimenomaan korosti sitä että tulee odottaa virallista diagnoosia ja hoidon aloitusta. Asetustekstissäkin mainitaan että hormonihoito tulee aloittaa tutkimuksen tehneen yliopistollisen sairaalan hormonipoliklinikalla. Aloittamisen jälkeen voi siirtyä muun lääkärin hoitoon ja tätä minäkin käytin hyödykseni.
Tuolla aiemmin viitattiin kolmois-s:n yli sataan tutkimuskäyntiin. Hän on käynyt tutkimuksissa ja hoidoissa selvästi ennen translain voimaantuloa aikana jolloin lain valmistelun perusteitakaan ei ollut vielä laadittu. Tutkimus- ja hoitoketju oli siihen aikaan hyvin kirjavaa ja jokaisella tutkimuksia tehneellä psykiatrilla oli erilaiset tutkimusperusteet. Pimenoff taisi olla edistyksellisempi, mutta Helsingissä oli kai omat hyvinkin kummalliset tutkimusperusteet joten ei ihme jos tutkimuksiin kului paljon aikaa ja käyntikertoja. Nykyinen tutkimus- ja hoitokäytäntö on ohjeistettu melko pitkälle asetuksessa ja sen perusteissa, sekä STM:n ohjeistuksessa. Minä kävin tutkimukset melko pian lain tultua voimaan ja silloin vielä pystyttiin tekemään tiiviimpää tutkimusta kun jonot eivät olleet näin suuret. Diagnoosin sain 15. tutkimuskäynnillä vähän yli puolessa vuodessa. Kaikkiaan kävin Tukholmankadulla hoitoseurantakäynnit mukaanluettuna viitisenkymmentä kertaa. Siihen aikaan olin nopeimpia Helsingin prosessin täysin ohjeistuksen mukaan läpikäynyt ja prosessiini kului aikaa lähetteen hakemisesta korjausleikkaukseen muutama kuukausi yli kolme vuotta ja papereiden arkistointiin Tukholmankadulla tasan 3,5 vuotta.
On totta etteivät hormonit edistä tutkimuksia. Minulla taas tutkimukset olivat kestäneet jo 8 kk (helmikuusta 2005 - ) ja olin käynyt jo psykologi "Voutskin" luona. Pahaksi onnekseni Voutski 5 tunnin tapaamisen perusteella "löysi" persoonastani "sukupuolikokemuksen integroitumattomuutta" johtuen ilmeisesti siihen asti rauhallisesta käytöksestäni ja sukupuolikokemukseni pohdinnasta. Ilmeisesti olin fundeerannut sitä liikaa psykiatrille. Voutskilla oli psykiatrin kaikki dokumentit käytössään.
Kun sain määräyksen hankkia itse omalla rahallani psykoterapiaa itselleni koskien tuota integroitumattomuutta, päätin integroida itseni voimakkaammin naissukupuoleen hormonikorvaushoidon muodossa. Sukupuolen kokemukseni lähes täydellinen dissaaminen johti siis hormonien aloittamiseen. Huomasin että ilman sitä olisin lopulta umpikujassa, jossa viranomaiset paketoivat minusta lopulta psykiatrisen tapauksen. Omahoitajani puheissa tämä tuli usein esille.
Minulla on Jumalan kiitos vieläkin perhe ja olen perheellisenä ja työssä käypänä ollut melkoisissa aikataulupaineissa. Sukupuolenkorjausleikkaukselle ei tahtonut löytyä aikaikkunaa silloin kun tyttäreni oli vielä päiväkodissa. Onneksi Töölö jousti ja menin lopulta leikkaukseen tyttären mentyä kouluun. Yhteiskunta kun ei auta näissä tapauksissa muuten kuin ottamalla lapsen huostaan. Vahvana painolastina on vielä psykiatrinen diagnoosi mitä transsukupuolisuusdiagnoosi on.
Minulla diagnoosivaihe kesti 14 kk, leikkaukseen diagnoosista reilu 2 vuotta, kokonaisprosessi oli melkein 6 vuotta. Paperit edelleen arkistoimatta foniatrilla ja plastiikkakirurgilla. Voitettu on Kela, mutta KHO pysytti leikkauksesta huolimatta sukupuoleni miehenä. Päätös tästä annettiin viime viikolla. Tämä johtuu siitä, että elän edelleen onnellisesti avioliitossa naisen kanssa. He voivat viedä kansalaisoikeuteni mutta ylpeyttäni ja kunniaani he eivät saa. Odottelen tässä täydennyspalvelusmääräystä ja sen mukanaan tulevia kiusaamismahdollisuuksia.
Kerrot toistuvasti että olet joutunut joustamaan ja siirtämään hoitojasi lapsen hoidon vuoksi. Onko vaimosi siis sellaisessa työssä josta ei voi ottaa vuosilomaa haluamanaan aikana jolloin hän hoitaisi lasta kun olisit hoidoissa. Yleensähän esimerkiksi lapsen sairastuessa äiti jää ensisijaisesti työstä vapaalle lapsen hoidon vuoksi ja usein työnantajakin hyväksyy tämän. Meidän perheessämme lasten hoito, varsinkin sairastuessa, hoidettiin sillä periaattella että se puolisoista jäi hoitamaan lasta kotiin jolle järjestelyt oli helpompaa (hoitovastuu vaihtui usein). Kertomasi on kuin yksinhuoltajaäidin kertomaa lastenhoito-ongelmineen. Mutta jos tällainenkin aikataulu on kelvannut niin mikäpä siisnä. Samallahan on kertynyt luonnostaan enemmän aikaa sopeutumiseen uuteen perhekuvioon.
aika lailla 50/50. Pienen lapsen sairastuessa minulla on nyt parempi sopimus, jopa 4 pv palkallista vapaata.
Mitä vuosilomiin tulee, niitä kuluu tietysti siihen kun koulussa tai tarhassa on suunnittelupäivä tai muu sellainen meno, johon pitää ottaa lomapäivä.
Olisin päässyt Töölöön jo aikaisemmin, mutta puolisolla ei ollut oman vuorotteluvapaansa johdosta kertynyt riittävästi lomapäiviä. Kun menin leikkaukseen, puoliso otti lomaa, koska 2009 hänellä oli jo täydet lomat. Kun on perhettä, pitää vähän suunnitella miten asiat saa sopimaan, mutta sopivathan ne.
omaisia raahata transtutkimuksiin, jos ei itse halua.