Elikkäs raskaana ollaan, ja taivas ei revennytkään riemusta. Iski paniikki, sillä olen niin pitkään elänyt hyvinkin itsellistä elämää. Mitä sanovat työkaverit, suku, kaverit? Välillä melkein toivon, että tämä menis kesken, että olis vielä vähän enemmän aikaa valmistautua perheen perustamiseen... Vaikka projektia on suunniteltu yli vuosi, ja olen koko ajan ollut varma tästä. Pupu alkoi mennä pöksyyn, kun testi näytti kahta viivaa!!! Minähän en varsinaisesti edes pidä vauvoista/lapsista! Oon tiennyt raskaudesta yli kaksi viikkoa, ja fiilikset on yhä epävarmat. Onko tämä normaalia? Missä vaiheessa raskaudesta ja vauvasta alkaa oikeasti nauttia? Mistä tiedän, etten tee elämäni virhettä?
Tuleeko minusta huono äiti?
Paniicken
9607
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
mutta on ikävää jos projekti oli käynnissä vuoden päivät ja nyt kun sitten on tärpännyt,alat hannaamaan :)
hei haloo,en voi muuta sanoa.
toivon mukaan osaat alkaa nauttimaan raskaudestasi ja ettet oikeasti halua ajatuksissas sen menevän kesken koska sitä voit katua että jos meneekin kesken niin olet edes toivonut sellaista..
mitä sukuun,työkavereihin kavereihin tulee;
hyvin he varmasti ottavat ja mitä muilla on väliä kuhan nyt itse olisit sinut itses ja raskautesi kanssa :)
en tiedä teetkö elämäsi virhettä pitämällä lapsen mutta sekin voi olla virhe olla pitämättä.
raskauden tuomassa hormoonimyllerryksessä kaikki tunteet ovat normaaleja.
mieti ja tee päätös mikä tuntuu hyvältä,ja lapsi tuntuu yleensä viimeistään omalta kun saat synnytyksen jlkeen hänet syliisi
huonoa äitiä, itsellä ollut raskauksien alussa pientä paniikkia ja kaikenlaisia tunteita, mutta nyt äitinä voin sanoa, että äidiksi ei tulla hetkeksi vaan siihen kasvetaan ajan kanssa (raskaus, vauva-aika vasta kasvattaa äidin). EN usko, että kukaan ihminen on koskaan "täysin valmis" tulla äidiksi tai isäksi, vaan siihen kasvetaan eli ei hätää, tuo on aika normaalia!
mutta...minä olen henkilö joka ei ole koskaan ihannoinut toisten lapsia, ihmettelen kun ihmiset on aina oi miten söpö, ihana, suloinen, lässynlässyn. Olen 26v. mulla alkoi viime syksynä ekan kerran olemaan vauvakuumetta (mieheni kanssa oltu 5v.) ja sitten teimme asialle jotain ja helmikuussa tärppäs eli marrasvauvaa tässä odotellaan, varsinaiseksi projektiksi en voisi kutsua (lapseni sinä olet projekti). Noh mutta, alussa iski myös hieman paniikkia ja tuntui jo mieskin vastenmieliseltä...nyt viimeinen kolmannes alkamassa ja raskaus on kokoajan ihanampaa ja rakastan tätä syntymätöntä lasta kuin hullu puuroa enkä toivoisi minkään maailmassa aiheuttavan sille vahinkoa. Minulle on tehty abortti kun olin 16v. enkä kyllä kadu sitä, silloinen "isä"katosi kuin tuhka tuuleen enkä ole senkoommin nähnyt, kuullut vaan että mukuloita riittää. Onneksi kävi miten kävi ja nyt on asiat niinkuin on.
Ei tässä mitään pointtia ollut tai apua sinulle mutta epävarmuus on normaalia. Ystävistä ja sukulaisista en sensijaan itse välittäisi mitä ajattelevat, liian Suomalainen malli...tärkeintä on sinä, miehesi ja lapsesi=teidän perhe. Tottakai tuki on tärkeää mutta esim. itselläni äitini on ainoa todellinen tuki ja turva mieheni lisäksi...tosin tämä jokin ihme tunne on niin voimakas että pärjäisin vaikka yksin jos niikseen tulee.
Tarkennusta, että projektilla siis tarkoitin vauvan yrittämisaikaa - en vauvaa. Ehkä vähän huono sanavalinta kuitenkin. Oltiin päätetty, että tänä kesänä aloitetaan vauvan yrittäminen, ja heti ekasta tärppäs. En tiiä, olisko muutama pettymys auttaneet epävarmuuteen. Jos olis jo ehtinyt käydä mielessä, että ehkä emme ikinä saakaan vauvaa yrityksistä huolimatta.
Mutta ihanaa kuulla, että epävarmoja fiiliksiä on muillakin! Ja kyllä, heti kun olen toivonut keskenmenoa, olen katunut ajatusta samantien. Jos keskenmeno oikeasti tulisi, olisin varmaan todella surullinen.
Mielestäni panikointisi kertoo vain siitä, että välität lapsestasi.
Minusta tuo on ihan normaalia, varsinkin jos esikoista odottaa... Jos kuitenkin olet jo kauan suunnitellut lasta. Harmi jos et pidä lapsista.
...en tietenkään mitenkään lapsia vihaa, en vaan koskaan ole tuntenut mitään varsinaista vauvakuumetta tai oih miten söpöä -fiiliksiä lasten leikkejä katsellessa... :) Ja kukaan ei ole mulle rakkaampi kuin minua 15 vuotta nuorempi pikkuveljeni, jota hoidin paljon hänen ollessaan pieni.
Jos sinulla on mies, jota rakastat ja johon luotat, ei muiden mielipiteillä/ajatuksilla ole mitään merkitystä. Te olette saamassa perheenlisäystä, ja sen asian ei pitäisi muille kuulua pätkän vertaa, muuten kuin positiivisessa mielessä tietysti =) Itsellä ollut samanlaisia ajatuksia kuin sinä kirjoitat. Olen elänyt 27 vuotta itselleni, joista viimeiset viisi jakanut mieheni kanssa - itsenäisesti vaikka hänen kanssaan elämää jakanutkin. Minäkään en ole koskaan innostunut muiden lapsista, vauvoista tai leikki-ikäisistä. Vauvakuumetta ei siis varsinaisesti ole esiintynyt. Siksi lapsenteon aloittaminen hieman epäilytti, luotin epäsäännöllisiin kuukautisiin, eli luulin että lasta yritetään pitkään ja hartaasti. Toisin kävi, olin kerrasta tiineenä..
Raskaus on ollut tiedossa seitsemänneltä viikolta asti, ja alkuun hirvitti. Mutta "kuva kuvalta" ja "syke sykkeeltä" tämä alkaa tuntua entistä hienommalta. Siis uä-kuvat ja ne kerrat kun kuulee vauvan sykkeen, se on jotain maagista! Olen nauttinut raskaudesta siitä lähtien, kun alkuajan väsymys hellitti. Luojan kiitos muuta pahoinvointia ei ole ilmaantunut! Uä:t ja muut tutkimukset tekevät lapsen ikään kuin todelliseksi, se alkaa tuntua omemmalta ja todellisemmalta. Minulta ne ovat karistaneet viimeisetkin epäilykset. Ja koska puolisoni haluaa kovasti jälkikasvua, tiedän etten jää hoitovastuun kanssa yksin. Isä jaksaa hoitaa vauvaa työpäivän jälkeenkin!
Odotan jo kovasti, että saisimme pienen syliin, vaikka sinne on vielä aikaa. Yhdessä isän kanssa suunnittelemme tulevaa, mietimme kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Tietysti tulevaisuus myös pelottaa; mitä jos vauvalle tapahtuu jotain, miten taloustilanteemme muuttuu ja miten oman jaksamisen käy? Kaikki tämä jää kuitenkin taka-alalle, kun miettii sitä suloista tuhisijaa, joka jo puolen vuoden päästä sylissä lepää.. Tällä kirjoituksella ei taida olla päätä eikä häntää - raskaus pistää pään sekaisin ;-)
Mua jännitti myös kovasti, mutta missään vaiheessa en toivonut raskauden kuitenkaan menevän kesken! Mutta raskautesi on niin alussa, että ehkä noista ajatuksista ei kannata vielä huolestua. Ja sinulla tärppäsikin niin nopeasti, että varmaan sekin vaikuttaa. Itselläni kesti kauan ja tuli niitä pettymyksiä.
Aina menkkoja odotellessa odotti, että niitä ei tulisi, mutta toisaalta pelkäsi sitäkin, että mitä jos ne ei tule ja on raskaana. Olenko sittenkään valmis... Mulla siis meni hiukan erilailla. En ollut yritysvaiheessa koskaan täysin varma. Kun vihdoin olin raskaana, olin kuitenkin todella onnellinen asiasta. Enkä edes muistanut pelkoani. Mutta pari krt olen kyllä pysähtynyt panikoimaan, että nyt tää on tosiaan on totta ja apuaa... mitä tästä tulee. Mutta aikaa myöten pelot on vähentyneet. Enemmän pelkäsin/pelkään, että raskaus menee kesken tai vauvalle ei ole kaikki hyvin.
"en vaan koskaan ole tuntenut mitään varsinaista vauvakuumetta tai oih miten söpöä -fiiliksiä lasten leikkejä katsellessa... :)"
En ole minäkään! Pidän lapsista (varsinkin siskoni lapsista), mutta en ole erityisen lapsirakas. En koskaan ollut sellainen "voi hellallettas kun on söpö ja saanko otta syliin" tyyppi. Vastasyntyneet/pienet lapset on ihan söpöjä, mutta ei herätä suuria tunteita. Ja eihän lapsi ole vauva ikuisesti! Ja onhan niitäkin ihmisiä, jotka ei pidä muiden lapsista, mutta pitää omastaan!
Enkä ole kauhesti hössöttänyt nytkään, enkä ostanut vielä mitään vauvajuttuja. Mutta vatsaani aina silloin tällöin silittelen ja tunnen jo rakkautta pienokaiseen.
Et voi mistään tietää 100% varmaksi, että et ole tehnyt virhettä. Mutta olet kuitenkin ollut pitkään varma ja on ollut aikaa miettiä. Nyt vain ehkä iski joku paniikki. Todennäköisesti se siitä aikaa myötä menee ohi. Ja sinusta tulee ihan hyvä äiti! Kuten toivon mukaan minustakin!