En kestä enää, mutta en myöskään usko minkään hoidon tai terapian auttavan minua. Mielialani on ollut jo vuosia hyvin matalalla ja nyt viime päivät ovat menneet itkiessä ja tämän pidätellessä. Mietin nykyään itsemurhaa koko ajan, ennen vain päivittäin. Tekoni tulisi järkyttämään osaa läheisistä, mutta uskon heidän järkyttyvän vain itse kuolemasta. Eihän sellaista tapahdu. Enkä voisi saada heitä ymmärtämään tekoani.
Minulla on kaksi ystävää ja heidän kanssa ollessani saatan olla hetkittäin yhteyksissä jälleen heidän kavereihinsa, mutta en kykene pitämään ihmiskammoni ja sosiaalisten tilanteiden pelkoni takia luomaan uusia kontakteja ja vaivoin pitämään yllä näitä kahtakaan. Toisaalta en kaipaa ihmisiä lähelleni, mikä johtuu vain osin peloistani ja ahdistuksestani.
Ulos ihmisten ilmoille meneminen ja siellä oleminen on täyttä tuskaa ja ahdistusta, tarkkailen ympäristöä jatkuvasti, enkä koe oloani hetkeksikään mukavaksi. Kaikkien estojeni takia olen viettänyt paljon aikaa ajatusteni kanssa ja olen miettinyt maailmaa. Olen herännyt elämäntarkoituksettomuuteen ja siihen, että sen tajuttuani en kykene enää olemaan onnellinen. Jonain elämäntarkoituksena pidetään onnellisuutta, mutta en kykene siihen enkä ole löytänyt mitään, mikä tuottaisi minulle mitään tyydytystä.
Olen vielä alaikäinen ja aloittamassa toisen asteen opintoja. Sekin tuntuu hyvin tarkoituksettomalta, sillä en aio elää enää kauaa. Opiskelen vain sen takia etten vaikuta muiden silmissä toimettomalta. Tuntuu, että olen fyysisesti ja henkisesti aivan loppu ja kykenemätön edes opiskelemaan.
Avun hakeminen kuulostaa ja tuntuu todella raskaalta projektilta. Täällä apua täytyy vaatia jos sitä aikoo saada ja miten se onnistuu ihmiseltä, joka ei koe omaavansa minkäänlaista ihmisarvoa. En halua tuoda itseäni esille, sillä häpeän itseäni enkä koe ansaitsevani apua. Sen saaminen myös kestäisi hyvin kauan, eikä minulla näiden ajatusten kanssa ole sitä aikaa. Olen täydellisessä umpikujassa kaiken kanssa, kun muut jatkavat autuaan tietämättöminä ja onnellisina elämäänsä tällaisessa maailmassa.
Minulla on kaksi ystävää ja heidän kanssa ollessani saatan olla hetkittäin yhteyksissä jälleen heidän kavereihinsa, mutta en kykene pitämään ihmiskammoni ja sosiaalisten tilanteiden pelkoni takia luomaan uusia kontakteja ja vaivoin pitämään yllä näitä kahtakaan. Toisaalta en kaipaa ihmisiä lähelleni, mikä johtuu vain osin peloistani ja ahdistuksestani.
Ulos ihmisten ilmoille meneminen ja siellä oleminen on täyttä tuskaa ja ahdistusta, tarkkailen ympäristöä jatkuvasti, enkä koe oloani hetkeksikään mukavaksi. Kaikkien estojeni takia olen viettänyt paljon aikaa ajatusteni kanssa ja olen miettinyt maailmaa. Olen herännyt elämäntarkoituksettomuuteen ja siihen, että sen tajuttuani en kykene enää olemaan onnellinen. Jonain elämäntarkoituksena pidetään onnellisuutta, mutta en kykene siihen enkä ole löytänyt mitään, mikä tuottaisi minulle mitään tyydytystä.
Olen vielä alaikäinen ja aloittamassa toisen asteen opintoja. Sekin tuntuu hyvin tarkoituksettomalta, sillä en aio elää enää kauaa. Opiskelen vain sen takia etten vaikuta muiden silmissä toimettomalta. Tuntuu, että olen fyysisesti ja henkisesti aivan loppu ja kykenemätön edes opiskelemaan.
Avun hakeminen kuulostaa ja tuntuu todella raskaalta projektilta. Täällä apua täytyy vaatia jos sitä aikoo saada ja miten se onnistuu ihmiseltä, joka ei koe omaavansa minkäänlaista ihmisarvoa. En halua tuoda itseäni esille, sillä häpeän itseäni enkä koe ansaitsevani apua. Sen saaminen myös kestäisi hyvin kauan, eikä minulla näiden ajatusten kanssa ole sitä aikaa. Olen täydellisessä umpikujassa kaiken kanssa, kun muut jatkavat autuaan tietämättöminä ja onnellisina elämäänsä tällaisessa maailmassa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Näemmä oikolukeminen olisi kannattanut, olen pahoillani virheistä.
Sinulla tuntuu olevan vaikea masennus ja siihen pitää hakea apua heti!Juttele läheisillesi :jollekin kehen luotat.Tai koulun terveydenhoitajalle.Voit myös tilata ajan terveyskeskuslääkärille ja sanoa kärsiväsi masennuksesta.Hän arvioi tilanteesi ja antaa lähetteen tarvittaessa vaikka mielenterveystoimistoon,jossa voit jutella psykologille viikottain.Myös mielialalääke voi tulla kysymykseen,eikä sinun tarvitse syödä sitä koko ikääsi,vain pahemman ajan yli.
Koska olet niin nuori,niin nyt luulet ettei mikään auta pahaan oloosi!Olosi helpottuu heti kun vain haet apua.
Ai mistä tiedän?Koska olen kärsinyt vaikeasta masennuksesta ja nyt minulla on keskivaikea masennus.Syön masennuslääkettä ja olen töissä.Minulla on poika ja avomies.Minulla on myös ystäviä.Nautin elämästä;rakastan musiikkia,elokuvia,lukemista.Haaveilen uusista matkoista ja vauvasta.
Masennus on ollut "ystäväni"jo 10vuotta.Välillä on hyviä päiviä ja välillä vaikeampia.Ilman lääkitystä en uskaltaisi olla.Olen usein väsynyt,silloin lepään ja olen itsekseni.Mutta arki ja työ auttavat paljon olooni ja kivat työkaverit.Ai niin,kärsin nuorena jännittämisestä,mutta nyt olen sosiaalinen;uskomatonta!
Hae apua;mielenterveystoimistoakaan ei tarvitse pelätä.Siellä autetaan sinut kuntoon.
Olen ollut vuosieni aikana :yksilö-ja ryhmäterapiassa,3kertaa päiväsairaalassa(oli ihana paikka),syönyt 10vuotta jo mieliala/masennuslääkkeitä.
Ilman avun hakemista en olisi tässä!Ole rohkea,se kannattaa!Älä turhaan enään kärsi yksin.
Ajattele hyviä asioita, aurinkoa, tuulta ja valoa. Mieti mitä ne sinulle merkitsee. Sulje silmäsi ja kuvittele itsesi laiturille, jossa kuulet veden liplattavan. Kosketa kädellä vettä ja anna sen valua ihollasi. Kuuntele linnun laulua ja hyönteisten surinaa. Mieti, mitä tekisit jos olisi onnellinen. Kuvittele hetki itsesi onnellisena ja anna tuon sadun täyttää mielesi. Hengitä muutaman kerran syvään ja huokaise - miten ihanaa. Johdata ajatuksesi aina kun vain voit hyviin asioihin ja tiedä, että et koskaan voi olla niin yksin etteikö siellä olisi jo joku käynyt ja kuitenkin päässyt pois. Ole vahva ja anna elämän voittaa, sillä hetken päästä olet jo niin vahva etteivät mitkään murheet voi estää iloasi vaikka nauttimalla vain mielikuvistasi laiturilla.
... eivät ole kovin helposti löydettävissä noin masentuneena. Kannattaa kuitenkin yrittää. Katsele kaunista maailmaa ja pysähdy näkemään.
Itse yritin itsemurhaa tosissani n. 20 v. sitten. Maailman oli musta ja tyhjä. Sen jälkeen olen ollut sairaalassa neljä kertaa, syönyt lääkkeitä parin vuoden taukoa lukuunottamatta, käynyt terapiassa 5 vuotta 2 krt/vko, saanut neljä eri diagnoosia... huoh. Lopullinen diagnoosi on kaksisuuntainen mielialahäiriö (siihen erottumattomana osana liittyy toistuvat masennuskaudet). Tämän kanssa on vaan elettävä.
Kaikesta tästä huolimatta olen opiskellut kiitettävin arvosanoin (lisäsi kummasti itseluottamusta, joka oli siis ihan nolla jossakin välissä, vrt. masentuneen käsitys itsestään), ollut työssä melkein koko ajan, eronnut, löytänyt uuden rakkaan ja menettänyt hänet kuolemalle, kasvattanut pari ihanaa lasta aikuisiksi... Välillä rahaa on ollut, välillä ei. Välillä olen ollut ihan yksin, sitten jostakin on löytynyt ystäviäkin. Suurin osa ajasta on ollut sellaista, että en antaisi pois. Niin paljon iloa kuitenkin. Olisin jäänyt todella monesta asiasta paitsi. Elämä on kaunis, kun sen ymmärtää.
Nyt vähitellen, sairaudesta huolimatta (joka ei koskaan siis täysin poistu, vaan on osa minua loppuun asti) olen ymmärtänyt, että asiat voisivat olla niin kovin paljon huonomminkin. Ilo arkeen löytyy arjen asioita. Rauhallinen aamuhetki kahvin ja päivän lehden kanssa. Katse ikkunasta ulos kohti huojuvia puita. Hyvää musiikkia. Ilo siitä, että ikkunapuutarha pysyy hengissä huonosta hoidosta huolimatta. Ääretön kiitollisuus siitä, että vihdoin vuosien irtolaisuuden jälkeen on vakituinen koulutusta vastaava työpaikka, joka on riittävän haasteellinen. Epäilin jo, ettei sitä löydy (10 vuoden pätkätyöläisyys...).
Masennus on sairaus siinä missä muutkin. Jos sinulla on vaikkapa diabetes, voit valita hoidon ja kuoleman välillä. Keuhkokuumeeseenkin voi kuolla ilman lääkkeitä. Moni sairas ei voi valita, mutta masennusta voidaan hoitaa. Miksi jättäisit hoitamatta parannettavissa olevan sairauden? Moniko syöpäpotilas valittaa sitä, että sairauteen kuolee, eikä tee asialle mitään? Varmasti kuolee hoitamatta. Sinulla on kuitenkin vapaa tahto valita edes yrittää.
Tiedän omasta kokemuksesta, miten vaikeaa on saada apua. Yritä kuitenkin, joku jossakin lopulta kuulee ja alkaa hoitaa asiaasi kohti paranemista. Mielenterveystyöntekijät on koulutettu auttamaan, ja he tietävät, miten oma-aloitteisuus on masentuneelta kadonnut.
Sinulle, jos jollekin terapiasta on apua. Tiedätkö, että aivosi ovat kehitysvaiheessa siihen asti, kun olet about 27? Miesystävälläni oli todella vaikeaa varmaan suunnilleen saman ikäisenä kuin sinä nyt olet. Nykyään hän voi paremmin kuin minä. Hänellä oli koulukiusaamistaustaa ja kauheita itsetunto-ongelmia yms. Paljon niistä on tasoittunut ihan iän myötä. Että btw, jos kuvittelet olevasi niin älykäs, että olet keksinyt elämäntarkoituksen/tarkoituksettomuuden, olet puolijumala. Ja tuskin olet. Että eiköhän sinullakin ole vielä paljon opittavaa tästä elämästä niin kuin meillä kaikilla muillakin. Vietät niin paljon aikaa itseksesi, ettei ole mikään ihme, että omat ajatukset alkavat tuntua totuudelta, sinulla ei ole ketään kenelle peilata ajatuksiasi säännöllisesti. Tai kyllähän sinulla ilmeisesti, et vain tee/ kykene tekemään sitä.
Sinulla on ilmeisesti fobia. Ne kuuluvat helpoimmin hoidettaviin mielenterveysongelmiin, tiesitkö sitä. Eli toista, sinulle jos jollekin mielenterveyshuollosta olisi apua, ottaen vielä huomioon kuinka nuori olet (aivosi eivät ole vielä vakiintuneet, mikä helpottaa esim. ajattelutavan muuttamista). Ota yhteyttä paikkakuntasi mielenterveyshuoltoon joko suoraan tai tavallisen lääkärin kautta (hän laittaa sinulle lähetteen) tai mene koulupsykologille. Jos vain saat aikaiseksi, elämäsi näyttäisi tuhat kertaa paremmalta.
joko hakea apua, ts. syödä lääkkeitä. Tai sitten voit myös muuttaa itse oman olosi ja elämäsi,vähän kerrassaan. Mutta sinun on kyllä alettava arvostamaan ja kunnioittamaan itseäsi, muuten ei ole mikään mahdollista. Todellisuudessa voi olla niinkin että olet arvokkaampi kuin hyvin moni ihminen täällä.
-
http://masennus.nettisivu.org
Kyllähän tässä kirjoitetun perusteella vaikuttaisi olevan kyseessä vaikea-asteinen masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Mahdollisesti muutakin, mutta sitä tässä on nyt vaikea arvailla. Joka tapauksessa hoidettavissa olevia ongelmia.
Käyhän terkkarin juttusilla ja mainitse, että sinulla saattaa olla masennuksen oireita. Muuta ei tarvitse tehdä, homma lähtee siitä omalla painollaan hoitumaan.